Kiljuset päättävät ruveta partiolaisiksi ja auttaa kaikkia ihmisiä

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kiljuset päättävät ruveta partiolaisiksi ja auttaa kaikkia ihmisiä

Kirjoittanut Jalmari Finne
Rafael Rindell (kuvitus)


Kiljuset päättävät ruveta partiolaisiksi ja auttaa kaikkia ihmisiä.

Kirjoittanut Jalmari Finne.

— Ole valmis! Sehän on partiolaisten tunnuslause! sanoi isä Kiljunen. — Se sopii aivan erinomaisesti meillekin, sillä mehän olemme aina valmiita mihin hyvänsä. Meidän täytyy perustaa aivan oma erikoinen partiojoukkomme ja näyttää ihmisille, mitä syntyy, kun ollaan oikein valmiita, niinkuin me olemme!

Kiljusilla oli tapana aina vastata myöntävästi kaikkeen siihen, mitä joku heistä sanoi. Hehän olivat aina yhtä mieltä kaikissa asioissa. Ja kun isä Kiljunen huusi sellaisella äänellä, kuin ainoastaan Kiljunen voi huutaa: Ole valmis! niin hurrasivat kaikki perheen jäsenet, ja naapureissa heräsi aavistus siitä, että jotain jännittävää, oloja mullistavaa, koko maalle vaarallista oli tulossa. Ja jos maan hallitus olisi tiennyt, että Kiljuset aikoivat liittyä partioliikkeeseen, niin olisi se kieltänyt koko partioimisen maassa.

Mutta vielä ei kukaan aavistanut mitään, eivät edes Kiljusetkaan, he vain hurrasivat. Isä, äiti Kiljunen, Mökö ja Luru, sekä heidän sisarensa Plättä. Tämä oli kolmivuotias ja jo puhuikin, vaikka hiukan sekavasti, niinkuin pienet lapset yleensä, mutta huutaa hän osasi, sillä olihan hän Kiljunen. Sanotaan, että maailman kimeimmät äänet ovat porsaan ja pikkulapsen, mutta mistään maailmasta ei voisi löytää niin kimeä-äänistä porsasta, että se olisi vienyt voiton Plätästä. Poikien koira Pulla, joka jo oli tullut vanhaksi ja hiukan kankeaksi, päästi iloisen haukunnan, sillä Kiljusten hurratessa se tiesi kohta tapahtuvan jotain merkillistä.

Partiolaisten ensimäinen velvollisuus on auttaa toisia ihmisiä, sanoi isä Kiljunen. — Meidän täytyy mennä auttamaan ihmisiä!

Ja tämän päätöksen tehtyään he läksivät liikkeelle löytääkseen jonkun, jota auttaisivat. He asuivat maalla, ja siellä aina on tilaisuutta auttaa toisia ihmisiä. Oli kevät ja ihmiset täydessä maalaisten touhussa. Kun Kiljuset olivat kulkeneet parittain maantietä pitkin, edellä isä ja äiti Kiljunen, sitten Mökö ja Luru ja heidän takanaan Plättä ja Pulla rinnatusten, näkivät he pellolla naisen, joka istahti äkkiä kyyrylleen.

— Tuolla on nainen, joka on sairas ja on pudonnut istualleen, sanoi äiti

— Ole valmis auttamaan, sanoi isä.

Hän viittasi pojille juhlallisesti kuin kenraali. Heti ryntäsivät pojat pellolle säikähtyneen vanhan vaimon luo ja nostivat hänet hartioista seisaalleen. Vaimo ei sanonut mitään, hän vain seisoi ihmettelemässä tätä. Pojat palasivat maantielle ja isä taputti heitä olalle. Herrasväki [l]äksi astelemaan eteenpäin. Isä kääntyi taakseen katsomaan ja huusi:

— Nyt tuo vaimo on taas pudonnut istualleen!

Pojat ryntäsivät auttamisen vimmassa vaimon luo ja nostivat hänet taas seisaalleen. Kun he palasivat vanhempiensa luo, sanoi isä Kiljunen:

— Kyllä me olemme jaloja ihmisiä, me emme jätä mitään koskaan kesken.

Eivätkä he jättäneetkään, sillä kun vaimo taas vähän ajan päästä meni kyyrylleen, ryntäsivät isä ja äiti Kiljunenkin poikien keralla hänen luokseen ja nyt he eivät tyytyneet siihen, että olisivat nostaneet hänet seisaalleen, vaan toivat hänet maantielle. Täällä isä Kiljunen sanoi:

— Me emme ole tahtoneet jättää teitä heikkona sinne yksinänne, vaan viemme teidät kotianne, koska ette jaksa seisoa jaloillanne.

Vaimo katsoi ihmeissään Kiljusiin ja sanoi:

— En minä ole heikko.

— Mutta tehän ette pysy pystyssäkään, sanoi äiti Kiljunen.

— Kyllä minä pystyssä pysyn, vastasi vaimo.

— Mutta tehän putoatte aina istuallenne, sanoi isä Kiljunen.

— En kai minä seisaallani voi kaalin taimia istuttaa, sanoi vaimo.

Ja silloin Kiljuset huomasivat, että he olivat aivan tarpeettomasti olleet vaimoa nostamassa pystyyn ja tuomassa maantielle.

— Me autamme, sanoi silloin isä Kiljunen. — Me olemme nyt partiolaisia, ja meidän velvollisuutemme on olla valmiina auttamaan toisia ihmisiä.

"Ja kylläpä oli merkilistä taimien istuttaminen!"

Ja kylläpä oli merkillistä taimien istuttaminen! Äiti Kiljunen keksi aivan uuden tavan. Hän riisui kengät jalastaan ja sitten hän alkoi, nostettuaan hameensa polviin asti, hyppiä pitkin sarkaa lyhyin askelin ja varpaat alaspäin. Hän muistutti kovasti tanssijatarta tässä hommassaan. Ja kaikkiin kohtiin, mihin hänen jalkansa olivat jättäneet reijän multaan, istuttivat pojat taimia. Mökö ja Luru hyppelivät saran kummallakin puolella harakkaa ja pistivät äidin jalan jättämiin reikiin taimia, joita isä Kiljunen heille antoi. Plättä ryömi pitkin sarkaa ja taputteli mullan lujaan juurien ympärille. Ja herrasväki meni eteenpäin niin että hurisi, äiti sipsutti kepeästi, pojat hyppelivät nopeasti, isä touhusi kovasti, Plättä myllersi maassa ja Pulla kulki jälestä ja haukkui. Eihän tuo vanha vaimo koskaan ollut tällä tavalla ennen nähnyt kaalin taimia istutettavan, mutta sen hän tunnusti, että nopeasti työ sujui.

Kun kaikki taimet olivat istutetut, huomasivat Kiljuset olevansa kovin likaisia, ja arvaahan sen, että he olivat likaisia. Äiti oli mullassa aivan polvia myöten, pojat olivat aivan törkyisiä, varsinkin kädet, ja kaikkein surkeimmassa kunnossa oli Plättä, joka ei ollut itseään vähääkään säästänyt.

— Partiolaisten pitää pysyä aina puhtaina, sanoi isä Kiljunen. — Nyt järven rantaan peseytymään!

Ja kuuntelematta vanhan vaimon kiitoksia he läksivät juoksemaan rantaa kohden.

Kun he olivat uineet ja jälleen nousseet rannalle, haisteli isä Kiljunen itseään ja sanoi:

— Minä en haise oikein hyvältä. Siellä pellolla oli liian paljon lantaa, eikä sellainen lähde paljaassa kylmässä vedessä. Siihen tarvitaan saunaa.

Hän haisteli omaisiaan ja sanoi:

— Teissä ei ole yhtään samanlainen haju, ei teidän tarvitse tulla.

Naapuritalossa oli sauna lämpiämässä. Sinne meni isä Kiljunen.

— Isä tervaa ensin ruumiinsa, sanoi Mökö, niin tulee oikein puhtaaksi ja siitä tulee erinomainen hajukin.

— Minä en tahdo tulla sellaiseksi kummitukseksi kuin te olitte erään saunamatkan jälkeen, vastasi isä.

— Ei se jää kiinni ruumiiseen, jos ensin on lauteilla siihen asti, että ruumis on lämminnyt, sanoi talon isäntä, jonka saunaan isä Kiljunen aikoi mennä. — Terva pitää myös ensin kuumentaa. Kun sen tekee, niin lähtee se aivan heti saippuan avulla ruumiista.

Isä Kiljunen kiitti ja lupasi seurata isännän neuvoa. Kun pojat sen kuulivat, päättivät he tuottaa isälleen erikoisen ilon. Kas, heillä oli aina omat ajatuksensa siitä, mikä on hauskaa. He noutivat salavihkaa säkillisen akanoita, kiipesivät saunan ylisille ja juuri kun isä Kiljunen, tervattuaan ruumiinsa, istui lauteilla kaikessa rauhassa, avasivat pojat lauteitten kohdalla olevan ylisille vievän luukun ja kaasivat koko säkillisen akanoita isä Kiljusen päälle.

Kylläpä oli isä Kiljunen merkillisen näköinen, hän oli aivan kuin suuri sota-ajan leipä, niin kaunainen ja niin karkea. Hän kiljaisi aivan hirmustuneena. Hän huusi Mököä ja Lurua, sillä tunsihan hän varsin hyvin poikansa ja tiesi, ettei kukaan muu voinut olla näin kekseliäs. Pojat pysyivät tietysti visusti piilossa. Isä koetti hieroa akanoita pois, mutta ne tarttuivat yhä lujempaan hänen tervaiseen ruumiiseensa. Viimein hän läksi etsimään apua.

— Voi, voi, mitä isälle on tapahtunut! sanoivat pojat viattoman näköisinä.

— Kyllä kai te sen tiedätte, senkin vintiöt! sanoi isä. — Mutta tulkaahan ensin minua puhdistamaan, kyllä sitten annan teille selkään.

— Ehkä isä tietää, miten partiolaiset tällaisissa tapauksissa menettelevät? kysyi Mökö.

— Sitä minä en tiedä, mutta koetanpahan kaikki keinot ja ilmoitan sitten maailmalle, sanoi isä.

Ja hän keksi todellakin aivan erinomaisen keinon. Hän meni järven rantaan, ja siellä saivat Mökö ja Luru haudata hänet kaulaa myöten hiekkaan.

— Terva ja akanat tarttuvat hiekkaan ja hiekka tarttuu ruumiiseen, josta se sitten suurina kokkareina irtaantuu, sanoi isä. Hän oli syvällä hiekassa ja odotti. Pulla oli kuullut poikien äänen ja tuli lähemmäksi katsomaan. Kylläpä se hirmustui nähdessään hiekasta pistävän esiin ihmisen pään. Ei Pulla vielä koskaan ennen ollut nähnyt puhuvaa päätä, jolla ei ollut muuta ruumista. Se ryntäsi täyttä laukkaa isä Kiljusta kohden ja tarrasi hänen nenäänsä kiinni. Kaikeksi onneksi oli isä Kiljusella lyhyt nenä, muuten olisi Pulla purrut sen poikki. Isä nimittäin ei voinut millään tavalla itseään puolustaa, kun kädetkin olivat hiekan alla. Luru veti Pullan hännästä pois ja isä Kiljunen kaivettiin kuopastaan. Jos hän sinne mennessään oli aivan kuin leipä, niin nyt hän oli ihan kuin tunkio, pitkin ruumista oli suuria kokkareita. Mutta hän oli ollut aivan oikeassa, ne heltisivät ja niiden mukana terva ja akanat. Ruumiiseen jäi kuitenkin sinne tänne tervaläiskiä. Ne piti vielä saada pois. Isä keksi silloin sen keinon, että häntä hangattiin hiekalla oikein kovasti. Pojat saivat tämän tehdä. Se oli raskasta työtä. Isä antoi heidän rehkiä hikipäin.

— Ettepä toista kertaa tällaista tee, kun tuli tällainen taksvärkki, tuumi hän itsekseen nauraen.

Ja antaakseen pojilleen oikein tuntuvan läksytyksen, hän puhtaaksi tultuaan teeskenteli suurta väsymystä ja pyysi poikiaan viemään hänet rattailla kotia. Rattaita ei löytynyt, mutta kylläkin kottikärryt. Isä Kiljunenhan oli lihava mies, siis hyvin raskas. Kun pojat häntä lykkäsivät eteenpäin, oli se raskasta työtä. He aikoivat jo kaataa isän maantienojaan, mutta hän lausui: — Oikean partiolaisen pitää aina ponnnistaa voimansa auttaakseen toisia.

Kotia tultuaan meni isä Kiljunen sisään ja pojat jäivät pihalle.

— Kylläpä se oli raskasta, sanoi Mökö.

— Se oli seurauksena siitä, että tahdoit kaataa akanat isän päälle, lausui Luru.

— Sinäpä sen keksit, sanoi Luru.

Ja häpeä sanoa, mutta vähän ajan päästä he olivat tukkanuottasilla. Eihän se kovin vaarallista ollut, eivät he kovastikaan jaksaneet toisiaan tukistaa, kun olivat lopen väsyneitä. Isä Kiljunen katseli tätä, ja kun pojat eivät enää jaksaneet toisiaan lyödä, sanoi hän:

— Kyllä teistä oikeita partiolaisia tulee, sillä te osaatte jo säästää aikaihmisiltäkin vaivoja ja tulette omin voimin toimeen.

Ja silloin pojat häpesivät.

— Itsekuri kuuluu partiolaisille, jatkoi isä.

— Mutta jos minun vielä kerran pitää antaa itsellenikin selkään, sanoi Mökö, niin sitä en tee.

— Ole huoleti, kyllä Luru sen toimittaa, sanoi isä. — Ja kun Luru tarvitsee kuritusta, niin sinä saat sen tehdä. Toverikuriksi sanotaan tätä tällaista.

Samassa Pulla tarttui häntäänsä ja pyöri ympäri.

— Nyt Pullakin jo harjoittaa itsekuria, sanoi Luru. — Ennen me aina olemme fsitä saaneet vetää hännästä, nyt se vetää itse.

— Täten partioliike vaikuttaa luontokappaleisiinkin, sanoi isä. -Ja se todistaa, miten hyvä se on.


Lähde: Pääskynen no 10, 1918, s. 172–176 (6–10)