Kirje Satakunnalle Afrikasta/5

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirje Satakunnalle Afrikasta/4 Kirje Satakunnalle Afrikasta

Kirjoittanut Frans Hannula
Lähde: Satakunta, 10.6.1890, nro 67, s. 2. Artikkelin verkkoversio.


Kirje Satakunnalle Afrikasta.
Kirjoittanut lähetyssaarnaaja Frans Willeha[r]d Hannula.

Omarurussa Maalisk. 8 p. 1890.

Jatkoa viime n:roon.


Hän sanoi: ”Jos sinä menet, niin minä pakenen myös pois Kambonden valtakunnasta.” Näin sanottuaan hän läksi miehineen pois. Sillä aikaa olivat Oniipan kristityt jokseenkin kaikki kokoontuneet huoneiden luo ja vielä paljo pakanoita. Multa kaikki he olivat kovin peloissaan tuon Nakanyalan pyssymiesjoukon tähden, ja kun vielä näkivät, että meidän oli mahdoton olla Oniipassa, kunnes asioista tulee joku päätös, niin he sanoivat: ”Ita mu galuka ue kutse, one ta mu tu sigile oluhepo” (ette te palaa enää meidän luoksemme, te jätätte meidät murheesen). Kun härät tulivat kotiin, niin me läksimme Olukondaan menemään, mutta ensin yhdessä maalaisten kanssa keskustelin mistä menisimme, sillä tiemme kulkee juuri Nakanyalan talon ohi ja sentähden pelkäsimme, että hän meidät ampuisi ohi mennessämme. Vapisevilla sydämillä menimme härkävaunuihin ja läksimme hiljakseen kulkemaan Olukondaan päin. Koko joukko kristityitä miehiä seurasi vaunujamme; sillä hekin pelkäsivät, että Nakanyala ehkä tekisi meille pahaa, ja sentähden he tahtoivat tulla meidän kanssamme Nakanyalan kylän ohi. Kun menimme tästä sivu, niin Nakanyala istui miehineen talonsa edustalla lähellä tietä olevan puun alla. Mutta hän ei paikaltaan liikahtanut, jotta me pääsimme rauhassa ohi menemään. Krm olimme Olukondaan päässeet, niin Kustaa kirjoitti minulle Oniipasta, että Nakanyala valmistautuu lähteäksensä pakoon pimiän tullessa; sillä hän rupesi kovin pelkäämään kuninkaan rankaistusta.

Vilhelmina oli kiertotietä ehtinyt Olukondaan samaan aikaan kuin mekin. Kutsuimme tytön Rautasen huoneesen ja neuvottelimme yhdessä, mitä olisi tehtävä hänen suhteensa. Ilmoitimme päätöksemme tytölle ja sanoimme, että hän voi mennä Nakanyalan luo ja olla siellä; sillä se ei tule hänelle synniksi, jos hän vaan pitää kiinni kristillisyydestä eikä enää noudata pakanain tapoja. Sanoin tästä suoraan, ettei tuo esityksemme ollut niinkään kiitettävä; sillä tässä panimme liian suuren kuorman juuri kastetun ihmisen hartioille, kun sanoimme hänen voivan pysyä kristittynä noin suurissa koetuksissa, jotka häntä odottivat Nakanyalan luona. Tyttö vähän pelkäsi meitä ja suostui viimein menemään, vaikka hän ajatteli sydämessään toista. Lähetimme ehtoon edellä kaksi miestä häntä viemään Nakanyalan luo Oniipaan. He viivyttelivät tiellä ja kun he vihdoin saapuivat Nakanyalan taloon, niin siellä ei ollut enää yhtään ihmistä; sillä Nakanyala vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen oli auringon laskettua mennyt pakoon (hän meni Ondongan kaakkoiseen kulmaan, Nehalen aluelle). Miehet tytön kanssa eivät enää lähteneet Nakanyalaa seuraamaan yöllä, vaan menivät Kustaan taloon, josta aamulla aikoivat lähteä tyttöä viemään Nakanyalan luo (noin 3 Suomen peninkulmaa). Mutta kun miehet illalla nukkuivat, niin silloin tyttö meni pakoon. Aamulla herättyään miehet etsivät häntä kaikista Oniipan taloista, vaan eivät löytäneet, jonka vuoksi tulivat sanomaan meille Olukondaan, että tyttö karkasi yöllä, eivätkä he tiedä, mihinkä hän on mennyt. Nakanyalan pakoon mentyä, me palasimme taloomme Oniipaan 4:n Adventin aattona ja saimme jo Olukondasta lähteissämme kuulla, että Vilhelmina olikin Oniipassa meidän naapureimme talossa kätkettynä. Kustaan, Gideonin ja Sakeuksen toimesta hän karkasikin ennen mainittuna yönä vartijoiltansa ja oli sitten yhden päivän yhdessä, toisen töisessa talossa, aina öisin muuttaen kätköpaikkaansa[.][huom. 1]

Jouluaattona tuli kuningas luokseni ja hänelle puhuin, että tyttö on vielä peloissaan eikä uskalla liikkua, sillä hän pelkää että Nakanyala lähettää miehensä häntä yöllä ottamaan, jolloin hän sitte tapetaan tahi myydään paloviinaan. Kuningas sanoi: ”tyttö liikkukoon vapaasti, ei hänen tarvitse mitään peljätä, sillä Nakanyala ei uskalla enää tulla tänne, ja jos hän lahettäisikin miehensä, niin et saa antaa tyttöä, vaan sano, että he tulevat ensin minun luokseni”. Tyttö tulikin kohta näkyviin ja siitä pitäin hän on ollut naapurimme Sakeukesen talossa. Nakanyala ei myös tämän jälestä enää tullut tyttöä hakemaan, kun hän luuli, että kuningas kävi minun luonani ja sanoi, ettei Nakanyalalla ole mitään enää tytön kanssa tekemistä; mutta sen siaan hän rupesi uhkaamaan niitä kristittyjä, jotka Vilhelminan kätkivät taloihinsa. En tiedä, mitä sitten on tapahtunut; sillä jo tammikuun 21 p. läksin perheeni kanssa Oniipastamme matkalle tänne Hereromaalle, jossa olemme olleet kuukauden päivät.

Nyt jo lopetan tämän kertomuksen ja pyydän, etteivät arvoisat lukijat paheksuisi kertomuksen pituutta ja kankeutta; sillä olen koittanut tätä kyhätä juuri niinkuin tapahtui, ainoastaan muutamia sivuseikkoja olen jättänyt pois, kun olisi tullut kertomus siten liian pitkäksi. Tässä nyt olen maininnut yhdestä tytöstä, mutta saman ajan kuluessa oli 3 muun tytön kanssa jotenkin samallainen melske; sillä heidänkin omaisensa vimmastuivat kovasti, kun lapset tahtoivat tulla kasttetuiksi. Muuten on äärettömän vaikea tyttöjen kristityksi tuleminen; sillä pakanalliset vanhemmat pitävät ihan mielettömänä tekona, jos heidän tyttärensä eivät mene valtakunnan häihin, joissa noidat lukemattomilla tempuillansa tytöt vihkivät vaimoiksi; sillä ilman sitä ovat he huoria ja tapetaan, jos toiseen tilaan tulevat. Me nyt olemme alkaneet taistelun noita pakanain saastaisia häitä vastaan ja olemme jo 3 semmoista tyttöä vihkineet avioliittoon, jotka eivät ole olleet pakanallisissa häissä. Tämä kyllä on pieni alku, mutta toivomme asian menevän eteenpäin, koska kuningaskin on ollut meidän puolellamme, hän kun ei ole antanut pakanoille lupaa tappaa niitä vaimoja, jotka kristityiksi kääntyneinä eivät ole menneet heidän haihinsä. Tästä asiasta väitellessä sanovat kiivaimmat pakanat: ”meidän häämme on Jumala luonut ja ne ovat pyhät, mutta ne häät ja muut tavat, joita te tuotte meille, ovat saatanan tapoja.”

Kuten jo alussa mainitsin, oli Jouluun asti meillä Oniipassa nuot kovat koetukset, mutta sen jälestä alkoi myrsky vähitellen tyyntyä ja oli taas hyvä rauha siihen aikaan kuin me läksimme matkalle. Ei nämät myrskyt olleet Jumalan valtakunnan työlle tappioksi, vaan päin vastoin suureksi siunaukseksi: sillä tämä oli hyvä kuritus nuorelle seurakunnalle, että sen jäsenet tulisivat pakotetuiksi kysymään neuvoa Herran sanasta. Sentähden he usein tulivatkin iltasin luokseni puhelemaan sydämensä tilasta, mitenkä he rauhan saisivat omille tunnoillensa ja Jesuksen Kristuksen käsittäisivät omaksi Vapahtajaksensa. Pakanoita myös kävi hyvin runsaasti kirkossa. Joku pyhä oli noin 200 ja väliin 300, jotka kaikki kirkkoon mahtuivat. — Kirkkoni sain valmiiksi juuri kastejuhlaksi. Alttarin ja saarnatuolin muurasin tiilistä sekä myös penkit, joita on 18 kummallakin puolella. Seurakuntalaisten luku Oniipassa oli lähteissäni 55 henkeä. Vähä ennen lähtöäni alotin kastekoulun, johon tuli 30 oppilasta, joista muutamat ovat vanhoja, jotka jo viime kerralla jäivät kastamatta. Kristillisiä pariskuntia on 10, joista toisena Joulupäivänä vihittiin 4. Näistä on 3 jo ennen ollut pakanallisessa naimisessa.

Viime vuonna oli emäntäni 3 kuukautta varsin heikkona sairaana, mutta Elokuun loppupuolelta hän oli jotenkin terve muutaman kuukauden, kunnes taas terveys alkoi tulla huonoksi vuoden lopulla. Hänen terveytensä huonostumiseen vaikutti paljon nuot kovat koetukset, niin että hän Joulun aikaan tuskin jaksoi liikkua huoneessa. Sentähden täytyi meidän lähteä matkalle tänne Hereromaalle, toivoen että ilman vaihto tuottaisi apua hänen murtuneelle terveydelleen. Täällä Omarurussa hän onkin ruvennut voimaan paljon paremmin, ja toivomme, jos Jumala suo, että Huhtikuun kuluessa lähdemme palaamaan takaisin Ondongaan.

Jos Herra suo elon päiviä, niin ehkä vielä toistenkin tulen Teille, arvoisat lukijat, kertomaan yhtä ja toista täältä mustain maasta Satakunnan palstoille.



  1. Lähteessä: kätköpaikkaansa