Kirje Satakunnalle Afrikasta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirje Satakunnalle Afrikasta

Kirjoittanut Frans Hannula


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kirje Satakunnalle Afrikasta.
Kirjoittanut lähetyssaarnaaja Frans Willeha[r]d[huom. 1] Hannula.

Omarurussa Maalisk. 8 p. 1890.

Ollessani täällä Afrikan äärettömien erämaiden keskellä, olen kuitenkin lukenut jokseenkin joka numeron Satakunta-lehdestä, jotta olen saanut tietoja syntymäseutunikin sivistysriennoista ja muista tapahtumista. Toivon myös, että Te, arvoisat Satakunnan lukijat, suotte minun piirtää muutamia rivejä täältä mustain maasta Satakunnan palstoille.

Pyydän kuitenkin kohta alussa huomauttaa, etten voi Teille kertoa sivistyksen edistymisestä, koska näiltä kansoilta sitä melkein kokonaan puuttuu; sillä eihän tuota voi sivistykseksi kutsua, kun näilläkin seuduilla monet uskottomat kauppiaat ovat vaipuneet niin syvään synnillisyyteen koko elämässään, että ovat tulleet pakanoita pahemmiksi.

Tämmöinen esimerkki ei suinkaan pakanoita korota, vaan vie heitä yhä suurempaan turmioon; sillä jos luonnon lapset eivät opi ensin luojaansa tuntemaan, niin heidän on mahdoton nousta syvästä kurjuudestansa. Siis he tarvitsevat kuulla sen hyvän sanoman, että heilläkin on Jumala, joka heitä rakastaa ja Vapahtaja, joka kuolemallansa on heidätkin lunastanut sen vihollisen vallasta, jota he nyt vielä tietämättöminä palvelevat.

Kansa, jonka keskellä työskentelemme. on kaukana meren rannasta, jotta saa härkävaunuilla kulkea 5 viikkoa, ennenkuin saapuu Ondongaan. Kun laskee tuntimäärät, joina kuljetaan, niin tämä matka on noin 70 Suomen peninkulmaa. Näissä äärettömissä erämaissa ei matkustaja tapaa juuri viehättäviä seutuja, sillä suureksi osaksi on maa paljasta sannikkoa, alastomia vuoria ja kivikkoja. Valaskalalahdesta Omaruruun asti on muutamia jokia yli mentävänä, mutta nämät joet ovat melkein kautta vuoden kuivat, sillä ainoastaan sadeaikana on niissä vettä muutamia päiviä, kun nimittäin suuremmat sateet tapaavat niiden lähiseutuja.

Omaruru on Valaskalalahdesta koilliseen päin noin 20 peninkulmaa. Ensinmainitussa on Reinin lähetysseuran perustama seurakunta, jossa nyt on noin 300 pakanoista kääntynyttä kristittyä. Nämät ovat kastetut viimeisinä 20:nä vuonna.

Kun Omarurusta lähtee Ondongaan, niin tie kulkee jokseenkin pohjoiseen (vähän koillista suuntaa) ja on enimmäkseen kivistä 30:en peninkulman matkan. Silloin tällöin on myös joku pieni joki yli mentävä. Koko tämä suuri ala on metsäistä ja tavallaan asumatonta. Omarurusta lähtein matkustaja tapaa ensimmäisinä päivinä jokusia Hereroita, jotka suurine karjalaumoineen muuttelevat paikasta toiseen laitumia etsien, mutta sitte saa kulkea monta päivää ihmistä näkemättä. Joskus kuitenkin sattuu tapaamaan muutamia pehkolaisia (buschman). jotka kulkevat kuin metsän eläimet etsien ruokaansa näissä erämaissa. Näinä viimeisinä vuo-sina on myös aina jonakin kuukautenä joukko Namaquoita asettunut tämän tien varrelle, jotta he meidän tavaraimme kuljettajilta vaativat vähän maksua, kun muka kuljemme heidän maansa läpi.

Kaukojossa, josta vielä on noin 20 peninkulmaa Ondongaan, loppuu kivikko sekä metsä ja alkavat nuot äärettömät lakeudet, jotta matkustaja kulkee kuin aavalla merellä; sillä hän ei näe muuta kuin siintävän avaruuden, jos katsoo minne päin hyvänsä. Ennen on näillä lakeuksilla ollut paljo jalopeuroja, mutta nyt ne ovat jo hyvin harvalukuiset. Katumoren vesipaikoilla ja siinä ympäristöillä niitä vielä tavataan silloin tällöin. Muita metsän eläimiä näkee kyllä suuriakin laumoja näillä lakeuksilla, mutta ne ovat niin arkoja, ettei pyssymies usein pääse niiden läheisyyteen.

Kaukojosta 22 tunnin matka Ondongaan päin on Ekuma niminen virta, jossa melkein aina on vettä vähän, mutta varsinkin kuivana aikana on se niin suolaista, ettei sitä voi eläimetkään juoda. Ekumasta on vielä 17 tunnin matka Ondongaan Olukondan lähetyspaikalle. Tämäkin pitkä taipale on paljasta ruoholakeutta, paitsi Ondongan läheisyydessä jo on muutamia puita.

Olukonda on nyt lähetyksemme pää paikka Ondongassa siitä asti, kun kuninkaan veli Nehale vuonna 1888 ajoi lähetyssaarnaajat pois Omandongosta ja Omúlongalta. Olukondasta pohjoiseen päin noin 7 venäjän virstaa on minun rakentamani Oniipaniminen lähetystalo, jonka perustin vuonna 1888.

Aion ny teille, arvoisat lukijat, kertoa vähän mimmoisia vastuksia meillä ontyöskennellessämme pakanain kääntämiseksi kiistinuskoon; sillä kristinusko on heille ihan uutta ja outoa, jott’ei ole ihme, jos pakanat raivostuvat, kun näkevät kristinuskon voiman heikäläisissäkin ilmaantuvan.

Viime vuosi oli minulla oikein rikas koetuksista, jotta jo tahdoin vallan uupua niissä. Otan nyt tässä teille kertoakseni ainoastaan yhden tapahtuman alusta loppuun Marras- ja Joulukuun ajalta. Tämä tuotti meille monta oikein tuskallista hetkeä.

Vuonna 1888 Huhtikuussa olin Rautasen kanssa saarnaamassa Oniipan läheisyydessä ja silloin kohta rupesi sen kulmakunnan maaherra Nakanyala (kuningas Shikongo vainajan poika) muutamain muiden kanssa kehoittamaan minua rakentamaan lähetystaloa Oniipaan, jotta tulisin heidän opettajakseen. Kun samaan aikaan aloin kerran viikossa pitää koulua Oniipassa, niin Nakanyala tuli myös kouluun harvoilla poikkeuksilla ja oppi jo aakkoset tuntemaan tavallisesti. Samana vuonna Lokakuussa muutin Oni[i]paan[huom. 2] asumaan ja Nakanyala tuli kohta yhdeksi sanankuulijaksi sunnuntaisin sekä väliin toi useita vaimojansakin Jumalan palvelukseen. Väliin oli meillä puhe kristityksi tulemisesta ja hän sanoi, että hänkin luopuu monista vaimoistansa ja ottaa vaan yhden, niinkuin meilläkin on. Kirkon menoissa hän kävi yhä, mutta koulun käyminen jäi, sillä hän sanoi, että hän pelkää kuningasta (mutta että tämä olikin valhe, sillä sydämessään hän itse vastusti Jumalan sanaa).

Huhtikuussa aloin varsinaisen kastekoulun, johon Nakanyalakin lähetti oman poikansa ja yhden täysikasvuisen tytön, joka oli ollut hänen luonaan pienestä asti. Kysyin silloin ihmisiltä, tuleeko tämäkin tyttö Nakanyalan vaimoksi, niin he sanoivat: ei, sillä Niita (se oli tytön nimi) on hänen orpanansa.

Kuukausi kului toisensa perästä ja tyttö kävi koulussa, vaikka väliin aina oli poissa useita päiviä, sillä Nakanyala esti häntä tulemasta. Elokuussa aloin huomata, että tyttö rupesi paremmin tarkkaamaan Jumalan sanan opetusta, jotta minussa heräsi toivo hänen kristityksi tulemisestansa Mutta Lokakuussa tulivat nuot Ondongan valtiolliset häät, johin tämänkin tytön oli nyt mentävä. Nämät pakanalliset häät ovat joka toinen vuosi ja kestävät usein lähes pari kuukautta. Ne ovat Nolongalaisille niin pyhät, että jokaisen siihen ikään tulleen tytön täytyy välttämättömästi niihin mennä, silla siellä hän ikäänkuin vihitään vaimolliseen asemaansa ja tulee muuten kaikin puolin onnelliseksi. Vanhemmat ja sukulaiset ovat tässä niin luja-uskoiset, että heille muka tulee suuri onnettomuus ja vielä kuolemakin, jos heidän tyttärensä olisivat häihin menemättä. Tämän tähden on lähetykselle suuri vaikeus tyttöjen kastamisen suhteen.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Juuri näiden häiden edellä sain kuulla, että Niita kumminkin tulee Nakanyalan vaimoksi ja siis myös menee välttämättömästi häihin. Kysyin tytöltä[:][huom. 3] meneekö hän sinne. Hän sanoi: ”mitä minä sieltä etsin, kun minä tahdon kuulla Jumalan sanaa?” Mutta tiesin sen, ettei ollut tytön vallassa jäädä häistä pois, koska hän oli tuon julman Nakanyalan käsissä, joka nyt jo oli muuttunut vihamieliseksi Jumalan sanalle. Kutsuin Natanyalan luokseni ja puhuin hänelle, että Niita tahtoo tulla kristityksi eikä siis voi tulla hänelle vaimoksi, kun hänellä jo entisestään tulee olemaan 13 pakanavaimoa ja itse hän tahtoo edelleen pysyä pakanana. Sentähden sanoin hänelle suorastaan: ”etkö voisi jättää tyttöä?” Nakanyala vastasi: ”Aue, oshoka ngame ndi mú hoole uunene” (en, sillä minä häntä kovasti rakastan). ”Etkö kumminkin antaisi hänen olla häihin menemättä?” Hän: ”kyllä itse puolestani, mutta minä pelkään kuningasta, sillä kuningas minua rankaisee, jos en vie Niitaa häihin”. Minä: kysy kuninkaalta tätä asiaa”. Hän: ”lähetän kysymään, ja jos kuningas ei tahdo, niin minä en vie tyttöä häihin.” Parin päivän perästä tuli Nakanyala sanomaan miminulle, ettei kuningas antanut lupaa tytölle olla pois häistä, mutta häiden jälkeen hän saa ruveta käymään vaatteissa ja tulla myös kristityksi. Tyttö itse kuitenkin minulle kertoi, että Nakanyala puhui minulle valhetta, sillä ei hän kuninkaalta kysymään lähettänytkään. Häät alkoivat ja Nakanyala lähetti sisarensa viemään Niitaa häihin, siinä ei auttaneet tytön vastustelemiset ollenkaan. Kun oli kova nälkä maassa, niin ihmiset eivät voineet pitää häitä tänä vuonna kuukausimääriä, vaan lopettivat ne kolmessa viikossa. Häiden jälkeen vietiin tämäkin tyttö, maan tavan mukaan, pariksi viikoksi erääsen Nakanyalan naapurin taloon, jossa noita lähes polviin ulottuvia pikihiuksia punottiin hänen päähänsä (nämät naisten tekohiukset valmistetaan eläinten suonista ja punotaan kaksi-säisiksi, jotka sitte kiinnitetään hiusnyttyröihin ja voidellaan vahvasti pikimäisellä rasvalla). Kun tyttö nyt oli saanut Ndongalaisen vaimon puvun ja tuli Nakanyalan taloon, jossa vielä oli yksityiset häät pidettävät ennen vaimoksi tuloa, niin hän samana päivänä tuli salaa kouluun ja koulun jälestä minun huoneeseni, jossa hän rupesi ääneensä itkemään. Vaimoni ja minä kysyimme: ”miksi sinä itket?” Hän sanoi: ”nyt minä tahdon tulla kristityksi, vaikka Nakanyala kieltää, mutta minä en pelkää hänen uhkauksiansa, sillä jos minä Jumalan sanan tähden tapetaan, niin kuolema ei voi minua kadottaa. Ottakaa pois minulta nämä pakanain koristukset ja antakaat minulle aatteet, sillä en enää odottele.” Tytön rohkeuden nähtyämme ihmettelimme, että Jumalan sana oli hänessä jo osoittanut niin suurta voimaa. Mutta samassa huomasimme, että nyt joudumme tekemiseen semmoisen pakanan kanssa, joka on varsin monta ihmistä tappanut; sentähdeu sanoimme tytölle, että hän menisi kysymään Nakanyalta saisiko häneltä lupaa tulla kristityksi ja ottaa pois pakanallisen pukunsa. Tyttö meni ja tuli taas seuraavana päivänä kouluun sekä koulun jälestä puheilleni. Hän yhtä onnettomana kuin edellisenäkin päivänä sanoi minulle: ”Nakanyala ei anna minulle lupaa, vaan uhkaa minut tappaa, jos otan pikitukan pois ja annan itseni kastaa. Mutta minä olen jo kylliksi pakanallisuudessa elänyt, sentähden tahdon siitä jo nyt luopua ja tulla kristityksi.” En kuitenkaan ruvennut tässä yksin päättämään, kun olin varma siitä, että tämä seikka tuottaisi minulle pakanain koston, vaan sanoin tytölle: ”odota vielä huomiseen, kunnes minä kysyn toisilta opettajilta Olukondassa, mitä nyt on tehtävä”. Kirjoitin oman mielipiteeni asiasta heille. He taas keskusteltuaan yksimielisesti kirjoittivat minulle, että meidän tulee noudattaa tytön pyyntöä, kun hän sydämensä tosi tarpeesta tahtoo tulla kristityksi, eikä pelätä sitä mimmoiset seuraukset meille voi tulla tämän tähden. Tyttö oli Nakanyalan talossa ja oli yhä puhunut, ettei hän enää palaa illalla taloon pakanain puvussa. Mutta mies oli julmistunut kovin ja sanonut: ”Jos sinun hiuksesi otetaan pois, niin silloin herätä kuolleita (s. o. sinä olet itse kuolleiden joukossa); sinä rakastat kirjaasi, mutta minä sinut tapan ja sinä kadotetaan kirjoinesi.” Kun tyttö taas aamulla näillä puheilla tuli luokseni (tämä oli tostai, marrask. 21 p.), niin minä hänelle ilmoitin yksimielisen päätöksemme ja sanoin hänelle: ”Jos totisesti uskot Herran Jesuksen omaksi Vapahtajaksesi ja tahdot ennen kuolemankin kärsiä kuin Häntä kieltää, niin tee sydämesi tahdon jälkeen.” Tyttö kohta pyysi saksia, jotta hän saisi nuot pikihiukset pois päästään. Mutta kun hän tätä ei voinut itse tehdä, niin hän pyysi luonamme olevia tyttöjä niitä leikkaamaan, vaan nämätkin pelkäsivät tähän ruveta. Viimein eräs vähäinen tyttö leikkasi pikitukan pois ja Niita puki itsensä vaatteisin. Hän pani nämät hiukset koriin ja kaikki muut heidän pukuunsa kuuluvat nahkavyöt sekä hihnat ja lähetti mukanansa olevan tytön niitä viemään edellä Nakanyalan taloon. Kun Nakanyala näki tytön tulevan korineen, niin hän, talonsa edessä seisoen, ampui tyttöä, kuitenkin osaamatta. Sitä ei kukaan tiennyt, aikoiko hän sitte todella tappaa tuon sananviejän vaiko vaan peljättää häntä. Kun pyssyn laukaus kuului meidänkin talomme luo (sillä Nakauyalan ja meidän väliä on vaan runsas 10 minuutin matka), niin Niita läksi myös menemään kotiin. Me ihmettelimme ty tön rohkeutta, kun hän ilman pelkoa läksi luotamme, vaikka Nakanyala oli hänelle sanonut aamulla: ”Ngele to galuka, na ngoje u n’onguo, nena ta ndi ku zipaga” (jos sinä palaat ja sinulla on vaatteet, niin silloin minä sinut tapan). Tyttö meni kotiin, vaan Nakanyala ei paikaltaan liikkunut, katseli vaan kaukaa häntä puhumatta sanaakaan. Kaikki vaimot talossa sitä vastaan olivat lyöneet käsiänsä yhteen ja peittäneet kasvonsa sekä sanoneet, että Niita oli tehnyt suuren rikoksen, kun vastoin kovaa uhkausta oli luopunut puvustansa. Yö meni vielä rauhassa ilman mitään melskettä ja Niita tuli taas aamulla (perjantaina) kouluun. Silloin Nakanyala myös lähetti miehen kuninkaalle ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut. Iltapuolella tyttö taas läksi meidän luotamme kotiin menemään, mutta nyt häntä odotti ankara kohtalo, sillä hämärän tultua, kun Niita oli Nakanyalan vaimon kanssa yhdessä, niin silloin Nakanyala tuli hänen luoksensa ja rupesi häntä kovin lyömään kepillä sekä alkoi repiä vaatteita pois hänen yltään. Tätä tehdessään Natanyala raivostuneena melusi ja lupasi aina vaan tytön tappaa. Vaatteet hän otti häneltä kaikki pois ja tyttö jäi ihan alasti. Vaimot ja Nakanyalan palvelijat olivat vielä häntä pilkanneet ja sanoneet: ”sinä olet nyt kuoleman ihminen etkä siis enää tarvitse ruokaa.” Iltayön oli tyttö kätkeytyneenä erään vaimon huoneessa ja sieltä hän aamuyöstä läksi pakoon, kun kaikki muut talossa nukkuivat. Oli vielä hyvin pimeä ja me kaikki olimme makuulla, vaan äkkiä kuului ankara oven kolkutus. Ajattelimme mikä nyt onkaan, ja riensimme katsomaan kuka kolkuttaa. Hämmästyksekseni näin tuon puheena-olevan tytön itkevän oven edessä ihan alastomana. Kohta arvasin että nyt hän oli joutunut Nakanyalan koston esineeksi. Kutsuin tytön sisälle ja hän itkien rupesi kertomaan, mitenkä Nakanyala hänet oli alastomaksi riisunut ja luvannut tappaa, mutta nyt hän pääsi pakoon hänen talostaan. Hän sanoi minulle: ”sinä olet saman rangaistuksen alainen, sillä Nakanyala sanoi minulle, että kuningas on sanonut: ”Ngele Hannula i ta ji ontuku, ngame ta ndi mù zipagisa” (jos Hannula ei mene pakoon, niin minä hänet tapatan). Tämmöinen sanoma tietysti meitä vähän peljästytti, varsinkin vaimoni peljästyi kovasti. Minä ajattelin mitä nyt pitää tehdä, oliko tuo puhe totta tahi valhetta, mutta paras on, että menen suorastaan kuninkaalta kysymään, olivatko nuot puheet todellakin häneltä lähteneet vai puhuiko Nakanyala omastaan. Vaimoni antoi tytölle vaatteet ja minä vein hänet Sakeuksen ja Joonaan taloon kätköön (päivän koi alkoi näkyä). Keskustelin mainittuin miesten kanssa asiasta ja myös hänkin kiireesti noutamaan härkiä postipaikalta, jotta pääsisin menemään kuninkaan luo. Niin Ikään lähetin Olukondaan kirjeen toisille meikäläisille, jotta saivat tietää mitä Oniipassa oli tapahtunut.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Tuskin aurinko oli noussut, niin jopa Nakanyala itse tuli luokseni ja kysyi kohta minulta: ”onko Niita tullut tänne?” Minä sanoin: kyllä hän tuli yöllä ihan alastomana, kun olit häneltä riisunut vaatteet ja vielä luvannut hänet tappaa sekä olit sanonut hänelle, että kuningas tappaa minutkin, jos en mene maanpakoon. Nyt minä menen kuninkaalta kysymään, onko hän todellakin sillä tavoin puhunut?” Nakanyala kohta kielsi, ettei hän ole semmoisia puhunut, vaan tyttö on minulle valehdellut. Mutta tätä en uskonut, sillä olin varma siitä, ettei tyttö ollut valehdellut. En ruvennut Nakanyalan kanssa pitkiin puheisin, sillä kaikki hän vaan valehteli. Hän lupasi mennä tyttöä etsimään naapureistani, mutta sanoin hänelle: ”anna tytön olla etsimättä, kunnes palaan kuninkaan luota, jotta saan kuulla, mitä hän sanoo tästä sinun menettelystäsi.” Nakanyala tottelikin ja meni kotiinsa, sillä hän rupesi pelkäämään, että kuningas häntä rankaisee julmasta työstään sekä valheestaan.

Kun härät tulivat kotiin, niin läksin perheineni Olukondaan, josta Rautanen, Alén ja Pettinen[huom. 4] tulivat kans sani kuninkaan luo. Tavallisten tervehdysten tehtyä, kysyin suorastaan kuninkaalta: ”Oletko sinä luvannut minut tappaa?” Hän ihmettelemään ja sanoi: ”Olje e ku lombuele oohapu nzoka?” (kuka sinulle on kertonut tämmöisiä puheita?) Minä sanoin: ”Nakanyala.” Kerroin hänelle miten Nakanyala oli menetellyt tytön kanssa, ja mitä hän sanoi minun suhteeni puhuneensa. Kuningas vihastui ja sanoi että Nakanyala on aika roisto, kun tuolla tavalla menetteli ihmisen kanssa ja vielä valehteli tuommoisia hänestä. Kun nyt kysyimme, mitä on tehtavä, niin kuningas sanoi kuten ennenkin: ”Joka tahtoo tulla kristityksi, niin hän tulkoon; koska Niitakin on itse tahtonut ottaa hiukset pois päästään, niin ei hänen tarvitse palata niihin takaisin.” Hän myös sanoi, ettei Nakanyala saa viedä tyttöä pois minun talostani väkivoimalla. Nakanyala itsekin tuli hoviin meidän perässämme ja oli siellä 2 päivää, mutta kuningas ei häntä puhutellut ollenkaan, mikä oli hänelle paha merkki kuninkaan mielialasta sillä tämä oli hänelle ollut jo pitkän ajan vihoissaan muutoinkin.

Iltapäivällä me palasimme Oniipaamme ja otimme Niitan luoksemme sillä nyt hän uskalsi olla vapaasti meillä, kun kuningas sanoi, ettei hänen tarvitse palata pakanallisuuteen takaisin eikä siis Nakanyalankaan luo. Entisestään meillä jo kyllä oli 9 tyttöä luonamme, mutta niin on asian laita täällä, että varsinkin tytöt, jotka piakkoin kastetaan, eivät voi olla pakanallisten vanhempainsa tahi sukulaistensa luona, sillä nämät rupeevat heitä vihaamaan.

Nakanyala oli tämän jälkeen pari viikkoa hiljaa eikä käynyt luonanikaan. Maanantaina Jouluk. 9 päivänä hän tuli luokseni ja oli varsin ystävällinen minulle sekä sanoi itsekin tahtovansa uskoa Jumalan sanaa. Kun sanoin hänelle: ”miksi sinä aina luonani puhut hyvää Jumalan sanasta, mutta ja talossasi ja muualla sitä pilkkaat ja häpäiset?”, niin hän hauskan näköisenä vastasi minulle: ”Ndi uape ngini oku sundja k’oshipala sha Jesus” (kuinka minä voisin valehdella Jesuksen kasvoin edessä). Entisestään olin jo tullut kyllä kokemaan, ettei hänen hurskaisiin lupauksiinsa ollut vähääkään luottamista. Sanoin hänelle: ”Nyt aion tytön kastaa ensi sunnuntaina toisten oppilasten kanssa eikä hän voi enää tulla sinun vaimoksesi, kun sinä itse olet pakana ja sinulla on niin suuri joukko pakanavaimoja, jotka pian hänet eksyttäisivät.” Hän sanoi: ”Niin se on, en minä häntä enää tahdokkaan; hän kastettakoon. Minä myös itse tulen katsomaan, kun sinä kastat ihmisiä?” Seuraavana päivänä hän jo kumminkin lähetti sanan, että tyttö tulisi vaan katsomaankin hänen taloansa; hän saisi palata kohta takaisin. Kysyin tytöltä, tahtooko hän mennä, mutta hän kielsi ja sanoi: ”Jos minä menen, niin silloin Nakanyala ei minua enää päästäkkään pois, vaan panee taas pikitukan päähäni.” Seuraavana päivänä niinikään lähetti Nakanyala hakemaan tyttöä, että tämä menisi peltoa tekemään ja sitte illalla taas saisi palata meidän luoksemme, vaan tyttö vastasi kuten edellisenäkin päivänä.

Joulukuun 15 p., 3:na Adventtina, oli kastejuhla Oniipassa. Silloin kastin 29 henkeä ja tuo puheena oleva tyttö sai nimekseen Vilhelmina[huom. 5]. Nakanyala ei tullut itse katsomaan, niinkuin lupasi, vaan hänen vaimoistansa oli koko joukko läsnä.

Maanantai-aamuna, kun Alén ja Pettinen olivat meiltä lähteneet, lähetti Nakanyala kohta miehen luokseni seuraavilla puheilla: ”Kun tyttö on kastettu, niin hänen pitää tulemaan kotiin, vai vieläkö häntä nytkin opetetaan?” Olin useat kerrat jo ennen tytölle selittänyt, että nyt jälkeen kasteen hän saa tehdä miten itse tahtoo. Olin hänelle sanonut: ”Jos menet Nakanyalan luo, niin vaara on, että pian siellä taas tulet pakanaksi, mutta minä en kiellä sinua menemästä, jottei Nakanyala panisi koko asiaa minun syykseni. Jos taas tahdot olla tässä meidän luonamme, niin ole, sillä minä [en][huom. 6] voi pakoittaa sinua menemään tuom[mo]isen[huom. 7] pakanuuden keskelle, koska siten [tuli]sin[huom. 8] Jumalan edessä syylliseksi sinun lankeemuksistasi.” Kun Nakanyalan lähettiläs tuli huoneeseni ja ilmoitti asiansa, niin kutsuin tytön sisälle itse ilmoittamaan päätöksensä. Tyttö kiven kovaan epäsi ja käski miehen sanoa Nakanyalalle: ”Minä olen nyt katka[istu][huom. 9] pois pakanallisuu desta enkä siis nyt kristittynä enää voi tulla vähääkään hänen luoksensa, sillä hän minun mäkisin vie pakanuuteen takaisin.” Minä vielä sanoin miehelle: ”Nyt kuulit, ettei Vilhelmiina tahdo tulla, minä en myöskään häntä pakoita tulemaan, enkä kielläkkään.” Lähettiläs palasi herransa luo tällä tiedolla, mutta tuli kohta taas takaisin, tuoden muassaan ne vaatteet, jotka Nakanyala tytöltä riisui ennen kerrottuna iltana. Mies tuli samoilla puheilla kuin edelliselläkin kerralla, paitsi sillä lisällä, että minun nyt piti ajamaan tytön väkisin menemään Nakanyalan luo. Tyttö tuli nytkin miehelle ilmoittamaan entisen päätöksensä ja pysyi siinä lujana, vaikka mies häntä peljatti sillä, että jos ei tottelisi, niin Nakanyalalla on voimaa hänet viedä väkisin. Kun Nakanyala tahtoi, että minä pakoittaisin tytön palaamaan hänen luokseen, niin sanoin miehelle: ”En voi tätä tehdä, sillä minä pelkään Jumalaa, että Hän minua rankaisee, jos minä Nakanyalan pelon tähden teen Hänen tahtoansa vastaan. Nakanyala voi ainoasti ruumiini kuolettaa, mutta Jumala minut ijankaikkisesti kadottaa, jos saatan ihmisen takaisin perkeleelle, jonka vallasta juuri olen p. kasteen kautta hänet tuonut Herralle Jesukselle.” Mies palasi Nakanyalan luo sillä sanomalla, ettei Vilhelmina tahdo tulla eikä opettaja käske häntä. Nakanyala yhä enemmän julmistui, kun tyttö ei totellut häntä. Keskiviikkona (Jouluk. 18 p.) hän tuli itse luokseni ja oli vihainen. Hän sanoi: ”Mikä on siihen syynä ettei Vilhelmina tule minun luokseni. Onkos sitte kaikki samallaiset, jotka kastetan opettajain luona; eivätkö he palaa heikäläistensä luo?” Minä sanoin: ”Niin nytkin palasi kastetuita noin 20 henkeä omiin taloihinsa tahi muiden kristittyin taloihin, muttei kukaan heistä palannut semmoisen pakanuuden keskelle, jommoisia sinun kylässäsi on; sillä ne yksityiset, jotka kastettiin, menivät kristittyin taloihin eivätkä enää pakanallisten vanhempainsa luoksi, jos ne eivät tahdo itse tulla kristityiksi. Sitäpaitsi olen minä sanonut Vilhelmiinalle, että saat mennä, jos tahdot, mutta minä en pakoita menemään, ja vielä kuningas on sanonut: ”älä aja tätä ihmistä pois talostasi.” Naknayala vaan vihan vimmassa vaati, että minun pitää tytön pakottamaan menemään hänen luoksensa. Minä taas: ”En sitä tee, koska tyttö tahtoo ennen kuolla kuin tulla uudestaan pakanaksi. Niin, kuinka minä voisin tässä asiassa sanallakaan pakoittaa häntä tekemään omantuntonsa vakuutusta vastaan. Jos sinä minut tämän tähden tapat, niin kuolema ei voi minua vahingoittaa, sillä uskovaiset ovat vapaat kuoleman vallasta.” Nakanyala vastasi: ”Olkoon sitte hän sinun talossasi, mutta minun oma vaimoni hän vaan on, ja jos hän ottaa jonkun toisen miehen, niin kyllä minä hänet rankaisen (tapan).” Näin sanottuaan hän läksi pois.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Kun koitti torstai (jouluk. 19 p) niin se oli elämässäni synkin päivä ainakin tähän asti, sillä niin jo vaimoni kanssa useamman tunnin olimme semmoisessa mielessä, ettemme enää saa nähdä laskevaa aurinkoa. Tuntui niin tuskalliselta sydämmessämme. sillä taukoomatta nousi sieltä kysymyksiä: ”vuotaneeko nyt veremme tänään? tahtooko Herra niin, vai pelastaako Hän meidän suuressa armossaan? Hänen kädessään olemme, tulkoon sitte elämä tahi kuolema, sillä mitään ulkonaista apua ei meillä ole, johon voisi luottaa.”

Kun mainittuna päivänä aurinko nousi, niin Nakanyalan sisaren mies tuli pyssy olalla huoneitteni luo. Silloin en vielä tiennyt, minkätähden hän tuli, mutta kummeksimme, että miksi tuo mies tulee tänne niin varhain ja kulkee pyssyineen huoneittemme ympäri. Nakanyala nimittäin oli hänet lähettänyt tappamaan Vilhelmiinaa. Naango (se oli miehen nimi) kävi paikasta toiseen ja meni viimein myllyhuoneen ovelle, jossa Vilhelmiina toisten tyttöjen kanssa survoi omahanguja (jyviä). Siinä hän seisoi vähän aikaa ja sanoi sitte puheena olevalle tytölle: ”Eta omùlilo f’ombiga jändje (tuo tulta minun piippuuni). Kun kului muutamia minuuttia, niin hän käski taas tuomaan hänelle tulta piippuun. Tyttö toi molemmilla kerroilla hänelle tulen kyökistä. Miehellä oli tarkoitus ampua tyttö siinä, kun hän myllystä meni kyökkiin, mutta hän tietysti rupesi kauhistumaan julmaa tehtäväänsä, jota ei hän tahtonuttaan täyttää. Hän teki itsensä sairaaksi, jott’ei ollut enää pääsevinään istualta seisaalle, ja pyysi minulta lääkettä. Sitte hän istui aidan viereen ja oli siinä kärsivinään suuria kipuja. Tämä oli vaan teeskentelemistä, jott’ei Nakanyala häntä rankaisisi, kun hän ei täyttänytkään tehtäväänsä. Kun Nakanyala nyt ei kuullut pyssyn laukausta meiltä päin eikä tullut muutakaan tietoa, niin hän lähetti 3 miestä omia palvelijoitaan luokseni ja heillä kaikilla oli myös pyssyt. Mutta hän lähetti nämät miehet niin viisaasti, etten olisi huomannut heidän tarkoitustaan; sillä he tulivat yksi erältään talooni ja kullakin heistä oli olevinaan asiaa minulle. Kuka toi vähän jauhoja, kuka jyviä, niillä jotain ostaakseen, kuka taas kerjäsi minulta Nakanyalalle saipua ja tupakkaa. Kaikki he teeskenteliv[ä]t[huom. 10] itsensä minulle erittäin ystävällisiksi ja kyselivät yhtä ja toista minulta, mutta Vilhelmiinan suhteen eivät he sanaakaan lausuneet. Kun olin miehille antanut, mitä he pyysivät, niin menin huoneeseeni kirjoittamaan, vaan samalla olivat miehet kiertäneet huoneiden ympäri ja menivät kyökin ovelle, jossa vaimoni pesi vaatteita. Häneltä he myös kyselivät yhtä ja toista ja viimein pyysivät, että hän menisi huoneesta heille neulaa hakemaan. Mutta kun hän sanoi: ”minulla on tässä työtä, jotten ehdi teille neulaa nyt hakemaan”, niin silloin kaikki 3 miestä pyssyineen menivät myllyhuoneesen, jossa tytöt survoivat. Äkkiä kuului hirmuinen parku ja vaimoni juoksi minulle sanomaan, että nyt miehet vetävät Vilhelmiinaa pois myllystä. Juoksin kohta ulos ja kun pääsin kyökin ovelle, niin yksi miehistä veti tyttöä myllystä ulos, pyssy oli hänellä toisessa kädessä. Hän vielä sanoi tytölle: ”Ngele omùhongi te ja mpaka, ngame ta ndi mù jaha” (jos opettaja tulee tänne, niin minä hänet ammun). Menin kumminkin myllyn ovelle ja sanoin: ”Et saa tuolla tavalla vetää ihmistä minun hnoneestani, koska kuningas vielä sanoi, ettei saa kukaan väkivallalla ottaa häntä talostani.” Tyttö siinä saikin itsensä irti ja juoksi kyökkiin. Mies huusi takana seisoville kumppaneilleen: ”Dne mu mù kuate” (ottakaat hän kiinni), vaan he eivät liikahtaneet paikaltaan. Oli aika meteli, kaikki läsnäolevat lapset itkivät kovasti, vanhemmatkin ihmiset pelvosta perin hämmästyivät ja nuot Nakanyalan miehet raivostuneina räyhäsivät pyssyineen, kun tyttö pääsi heidän käsistään pois. Tyttö tuli ulos huoneesta meidän luoksemme ja sanoi miehille: ”Zipageni ndje mpaka, nge mua hala, ihe inamu fala ndje ku Nakanyala; oshoka ngame omùkriste, onkce itandi hala ue, ndi ninge omùbagani” (tappakaat minä tässä, jos tahdotte, mutta älkäät viekö minua Nakanyalan luo; sillä minä olen kristitty enkä tahdo enää tulla pakanaksi). Kun vaimoni kanssa samoin olimme heidän vihansa esineinä, niin sanoimme heille: ”Tässä nyt seisomme aseettomina teidän edessänne, mutta ruumiillisen elämämme voitie ainoastaan lopettaa, jos meidät murhaatte; sillä sielumme on Jumalan käsissä.” Silloin miehet vaikenivat, laskivat pyssynsä ales ja läksivät pois.

Kaikki läsnäolijat olivat kauhistuksissaan ja jäivät odottamaan, mikä tästä lopuksi tuleekaan. Kun olin varma siitä, että Nakanyala nyt itse pian tulee suurella miesjoukolla luokseni. niin kutsuin 2 vanhempaa kristittyä miestä luokseni ja yhdessä keskustelimme, mitä tekisimme tuon tyttöraukan pelastukseksi, jottei hän joutuisi Nakanyalan käsiin, kun hän tulee. Kiire kun oli, niin lähetin vähän pojan viemään häntä kiertotietä Olukondaan metsää myöten, jottei hän tiellä joutuisi Nakanyalan miesten käsiin, ja toisen pojan lähetin viemään kirjettä Olukondaan, jossa kerroin kuinka vaikeassa tilassa nyt olimme, ja pyysin myös heidän lähettämään muutamia miehiä katsomaan, josko vielä olemassa olemme vai ei. Tämä oli oikein tuskallinen aika; sillä niin päätimme itseksemme, ettemme enää iltaa saa nähdä. Jumalan lohdutus kuitenkin poisti kuoleman hirmuisuuden sydämmistämme, niin että levollisina odotimme, mitä oli tuleva, sillä olimme vakuutetut siitä, että ilman Jumalan sallimatta ei meille tapahdu mitään pahaa.

Kun pojan olin lähettänyt kirjettä viemään Olukondaan, niin kohta myös näin Nakanyalan tulevan kymmenkunta miestä muassaan ja kaikilla oli pyssy. Ajattelin: mitenkä tässä nyt rupeaa käymään? Kutsuin Joonaan ja Sakeulsen lähelle, jotta olisimme voineet estää miehet tulemasta ovesta sisälle pyssyineen. Pidin tarkkaa vaaria, kun hän joukkoineen läheni taloani. Mutta hän jätti miehensä portin ulkopuolelle sekä oman pyssynsäkin ja tuli yksinään huoneesen. Nyt alkoi kiivas väittely; sillä hän oli oikein vihainen. Han sanoi: ”missä tyttö on?” Minä: ”lähetin hänet Olukondaan, kun näin, että hänen oli mahdoton enää olla tässä.” Hän sanoi: ”Ei se ole tosi, vaan sinä olet hänet kätkenyt.” Minä: ”hae kaikki paikat, jos häntä löydät.” Ei siinä parantunut, vaikka olisi puhunut mitä; hän ei entisistä sanoistansa nyt pitänyt kiinni nimeksikään, vaan kielsi kaikki ja sanoi opettajain olevan oikein ihmisten kiusaajia, vaikka hän joku päivä takaperin oli sanonut minulle, että opettajat aina auttavat Ndongalaisia paljo. Hän oli oikein raivoissaan ja sanoi vaan, että Vilhelmiina olisi tahtonut palata hänen luokseen, mutta minä olen kieltänyt. Annoin hänen pauhata, sillä ei hän ottanut korviinsa minun puhettani. Sanoin vaan hänelle: ”Nyt en minä enää voi olla Oniipassa, kun sinä tuolla tavalla menettelet miehinesi minun talossani ja aina vaan puhutte murhista. Kysyn kuninkaalta, jos vielä pääsen tällä kertaa sinun käsistäsi hänen luokseen, tahtooko hän minun menemään pois maastaan, koska sinä noin pelkäämättä minua kiusaat.”


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Hän sanoi: ”Jos sinä menet, niin minä pakenen myös pois Kambonden valtakunnasta.” Näin sanottuaan hän läksi miehineen pois. Sillä aikaa olivat Oniipan kristityt jokseenkin kaikki kokoontuneet huoneiden luo ja vielä paljo pakanoita. Multa kaikki he olivat kovin peloissaan tuon Nakanyalan pyssymiesjoukon tähden, ja kun vielä näkivät, että meidän oli mahdoton olla Oniipassa, kunnes asioista tulee joku päätös, niin he sanoivat: ”Ita mu galuka ue kutse, one ta mu tu sigile oluhepo” (ette te palaa enää meidän luoksemme, te jätätte meidät murheesen). Kun härät tulivat kotiin, niin me läksimme Olukondaan menemään, mutta ensin yhdessä maalaisten kanssa keskustelin mistä menisimme, sillä tiemme kulkee juuri Nakanyalan talon ohi ja sentähden pelkäsimme, että hän meidät ampuisi ohi mennessämme. Vapisevilla sydämillä menimme härkävaunuihin ja läksimme hiljakseen kulkemaan Olukondaan päin. Koko joukko kristityitä miehiä seurasi vaunujamme; sillä hekin pelkäsivät, että Nakanyala ehkä tekisi meille pahaa, ja sentähden he tahtoivat tulla meidän kanssamme Nakanyalan kylän ohi. Kun menimme tästä sivu, niin Nakanyala istui miehineen talonsa edustalla lähellä tietä olevan puun alla. Mutta hän ei paikaltaan liikahtanut, jotta me pääsimme rauhassa ohi menemään. Krm olimme Olukondaan päässeet, niin Kustaa kirjoitti minulle Oniipasta, että Nakanyala valmistautuu lähteäksensä pakoon pimiän tullessa; sillä hän rupesi kovin pelkäämään kuninkaan rankaistusta.

Vilhelmina oli kiertotietä ehtinyt Olukondaan samaan aikaan kuin mekin. Kutsuimme tytön Rautasen huoneesen ja neuvottelimme yhdessä, mitä olisi tehtävä hänen suhteensa. Ilmoitimme päätöksemme tytölle ja sanoimme, että hän voi mennä Nakanyalan luo ja olla siellä; sillä se ei tule hänelle synniksi, jos hän vaan pitää kiinni kristillisyydestä eikä enää noudata pakanain tapoja. Sanoin tästä suoraan, ettei tuo esityksemme ollut niinkään kiitettävä; sillä tässä panimme liian suuren kuorman juuri kastetun ihmisen hartioille, kun sanoimme hänen voivan pysyä kristittynä noin suurissa koetuksissa, jotka häntä odottivat Nakanyalan luona. Tyttö vähän pelkäsi meitä ja suostui viimein menemään, vaikka hän ajatteli sydämessään toista. Lähetimme ehtoon edellä kaksi miestä häntä viemään Nakanyalan luo Oniipaan. He viivyttelivät tiellä ja kun he vihdoin saapuivat Nakanyalan taloon, niin siellä ei ollut enää yhtään ihmistä; sillä Nakanyala vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen oli auringon laskettua mennyt pakoon (hän meni Ondongan kaakkoiseen kulmaan, Nehalen aluelle). Miehet tytön kanssa eivät enää lähteneet Nakanyalaa seuraamaan yöllä, vaan menivät Kustaan taloon, josta aamulla aikoivat lähteä tyttöä viemään Nakanyalan luo (noin 3 Suomen peninkulmaa). Mutta kun miehet illalla nukkuivat, niin silloin tyttö meni pakoon. Aamulla herättyään miehet etsivät häntä kaikista Oniipan taloista, vaan eivät löytäneet, jonka vuoksi tulivat sanomaan meille Olukondaan, että tyttö karkasi yöllä, eivätkä he tiedä, mihinkä hän on mennyt. Nakanyalan pakoon mentyä, me palasimme taloomme Oniipaan 4:n Adventin aattona ja saimme jo Olukondasta lähteissämme kuulla, että Vilhelmina olikin Oniipassa meidän naapureimme talossa kätkettynä. Kustaan, Gideonin ja Sakeuksen toimesta hän karkasikin ennen mainittuna yönä vartijoiltansa ja oli sitten yhden päivän yhdessä, toisen töisessa talossa, aina öisin muuttaen kätköpaikkaansa[.][huom. 11]

Jouluaattona tuli kuningas luokseni ja hänelle puhuin, että tyttö on vielä peloissaan eikä uskalla liikkua, sillä hän pelkää että Nakanyala lähettää miehensä häntä yöllä ottamaan, jolloin hän sitte tapetaan tahi myydään paloviinaan. Kuningas sanoi: ”tyttö liikkukoon vapaasti, ei hänen tarvitse mitään peljätä, sillä Nakanyala ei uskalla enää tulla tänne, ja jos hän lahettäisikin miehensä, niin et saa antaa tyttöä, vaan sano, että he tulevat ensin minun luokseni”. Tyttö tulikin kohta näkyviin ja siitä pitäin hän on ollut naapurimme Sakeukesen talossa. Nakanyala ei myös tämän jälestä enää tullut tyttöä hakemaan, kun hän luuli, että kuningas kävi minun luonani ja sanoi, ettei Nakanyalalla ole mitään enää tytön kanssa tekemistä; mutta sen siaan hän rupesi uhkaamaan niitä kristittyjä, jotka Vilhelminan kätkivät taloihinsa. En tiedä, mitä sitten on tapahtunut; sillä jo tammikuun 21 p. läksin perheeni kanssa Oniipastamme matkalle tänne Hereromaalle, jossa olemme olleet kuukauden päivät.

Nyt jo lopetan tämän kertomuksen ja pyydän, etteivät arvoisat lukijat paheksuisi kertomuksen pituutta ja kankeutta; sillä olen koittanut tätä kyhätä juuri niinkuin tapahtui, ainoastaan muutamia sivuseikkoja olen jättänyt pois, kun olisi tullut kertomus siten liian pitkäksi. Tässä nyt olen maininnut yhdestä tytöstä, mutta saman ajan kuluessa oli 3 muun tytön kanssa jotenkin samallainen melske; sillä heidänkin omaisensa vimmastuivat kovasti, kun lapset tahtoivat tulla kasttetuiksi. Muuten on äärettömän vaikea tyttöjen kristityksi tuleminen; sillä pakanalliset vanhemmat pitävät ihan mielettömänä tekona, jos heidän tyttärensä eivät mene valtakunnan häihin, joissa noidat lukemattomilla tempuillansa tytöt vihkivät vaimoiksi; sillä ilman sitä ovat he huoria ja tapetaan, jos toiseen tilaan tulevat. Me nyt olemme alkaneet taistelun noita pakanain saastaisia häitä vastaan ja olemme jo 3 semmoista tyttöä vihkineet avioliittoon, jotka eivät ole olleet pakanallisissa häissä. Tämä kyllä on pieni alku, mutta toivomme asian menevän eteenpäin, koska kuningaskin on ollut meidän puolellamme, hän kun ei ole antanut pakanoille lupaa tappaa niitä vaimoja, jotka kristityiksi kääntyneinä eivät ole menneet heidän haihinsä. Tästä asiasta väitellessä sanovat kiivaimmat pakanat: ”meidän häämme on Jumala luonut ja ne ovat pyhät, mutta ne häät ja muut tavat, joita te tuotte meille, ovat saatanan tapoja.”

Kuten jo alussa mainitsin, oli Jouluun asti meillä Oniipassa nuot kovat koetukset, mutta sen jälestä alkoi myrsky vähitellen tyyntyä ja oli taas hyvä rauha siihen aikaan kuin me läksimme matkalle. Ei nämät myrskyt olleet Jumalan valtakunnan työlle tappioksi, vaan päin vastoin suureksi siunaukseksi: sillä tämä oli hyvä kuritus nuorelle seurakunnalle, että sen jäsenet tulisivat pakotetuiksi kysymään neuvoa Herran sanasta. Sentähden he usein tulivatkin iltasin luokseni puhelemaan sydämensä tilasta, mitenkä he rauhan saisivat omille tunnoillensa ja Jesuksen Kristuksen käsittäisivät omaksi Vapahtajaksensa. Pakanoita myös kävi hyvin runsaasti kirkossa. Joku pyhä oli noin 200 ja väliin 300, jotka kaikki kirkkoon mahtuivat. — Kirkkoni sain valmiiksi juuri kastejuhlaksi. Alttarin ja saarnatuolin muurasin tiilistä sekä myös penkit, joita on 18 kummallakin puolella. Seurakuntalaisten luku Oniipassa oli lähteissäni 55 henkeä. Vähä ennen lähtöäni alotin kastekoulun, johon tuli 30 oppilasta, joista muutamat ovat vanhoja, jotka jo viime kerralla jäivät kastamatta. Kristillisiä pariskuntia on 10, joista toisena Joulupäivänä vihittiin 4. Näistä on 3 jo ennen ollut pakanallisessa naimisessa.

Viime vuonna oli emäntäni 3 kuukautta varsin heikkona sairaana, mutta Elokuun loppupuolelta hän oli jotenkin terve muutaman kuukauden, kunnes taas terveys alkoi tulla huonoksi vuoden lopulla. Hänen terveytensä huonostumiseen vaikutti paljon nuot kovat koetukset, niin että hän Joulun aikaan tuskin jaksoi liikkua huoneessa. Sentähden täytyi meidän lähteä matkalle tänne Hereromaalle, toivoen että ilman vaihto tuottaisi apua hänen murtuneelle terveydelleen. Täällä Omarurussa hän onkin ruvennut voimaan paljon paremmin, ja toivomme, jos Jumala suo, että Huhtikuun kuluessa lähdemme palaamaan takaisin Ondongaan.

Jos Herra suo elon päiviä, niin ehkä vielä toistenkin tulen Teille, arvoisat lukijat, kertomaan yhtä ja toista täältä mustain maasta Satakunnan palstoille.


  1. Lähteessä: Willehad
  2. Lähteessä: Onipaan
  3. Lähteessä: tytöltä!
  4. August Pettinen
  5. Alkuteksti on fraktuuralla, joten V voi olla yksöis- tai kaksois-V
  6. Lähteessä: [epäselvä]
  7. Lähteessä: tuom[epäselvä]isen
  8. Lähteessä: [epäselvä]sin
  9. Lähteessä: katka[epäselvä]
  10. Lähteessä: teeskentelivat
  11. Lähteessä: kätköpaikkaansa