Kirjeitä Afrikasta/5/1
| Kirjeitä Afrikasta V. Käynti Uukuambissa. Kirjoittanut August Pettinen |
Kirjeitä Afrikasta/5/2 |
| Julkaistu alun perin: Suomalainen, 22.5.1890, nro 41, s. 2. Artikkelin verkkoversio. |
Koska ”Suomalaisen” Toimitus on arvoisassa lehdessään hyväntahtoisesti julaissut muutamia yksityisiä kirjeitäni täältä ”mustien maanosasta”, suotanee minun yllä olevalla otsakirjoituksella lähteä kertoelemaan ”Suomalaisen” arvoisille lukijoille, kunnioitettaville kansalaisilleni muutamia matkamuistelmiani.
Uukuambi! — mitä ja missä sen nimellinen paikka on? — arvellee lukija vilaistessaan otsakirjoitukseen. Ja kylläpä tuota nimeä saisi kartoilta ja maantieteen oppikirjoista hakeakin, jos sitä hakemaan rupeaisi, sillä ainoastaan suurimmilla ja uusimmilla Etelä-Afrikan kartoilla voipi mainittu nimi esiintyä sekä yksityisissä kirjeissä ja kertomuksissa tulla mainituksi. Siis muutama rivi maantiedettä, ennenkuin alan varsinaisen matkakertomukseni.
Uukuambi on pieni kuningaskunta, pinta-alalleen noin 2,500 neliökilometriä; siis lähes viides osa Uudenmaan läänin pinta-alasta. Se on yksi niistä monilukuisista pikkuvaltioista, joita yhteisellä nimellä kutsutaan Ambo- eli Ovambo-valtioiksi ja maata, jossa nämä valtiot sijaisevat Ambo- eli Ovambomaaksi. [Ambomaa][huom. 1] rajoittuu pohjoisessa Kunene- ja Ombuengevirtojen haaroihin, idässä Ombuengevirtaan, etelässä Buschmannien (Pehkolaisten) alueesen, jota nykyään Hererot ja Naamat omistelevat, ja lännessä Kaokomaahan. Ambomaan länsi-eteläisessä kulmassa, 17—18° välillä eteläistä leveyttä ja 15—16° välillä itäistä pituutta (Greenvich’istä lukien) sijaitsee Uukuambin kuningaskunta. Siellä käynnistäni on nyt aikomiseni teille vähän kertoella.
Uukuambin nykyinen hallitsija Negumbo oli jo useampia kertoja lähettiläänsä kautta pyytänyt meikäläisiä käymään häntä tervehtimässä, mutta sairauksien tähden emme voineet aikoinaan noita kutsuja täyttää. Kun vihdoin terveyteni näkyi vakaantuneen, päätimme tehdä matkan ja siten täyttää mainitun hallitsijan hartaan toivoksen nähdä meidät vierainaan. Viime helmikuun alkupuolella lähetimme Negumbolle tiedon matka-aikeistamme. Hän lähetti meille vastauksen, että olemme varsin tervetulleita, mutta matkalle emme kuitenkaan saisi lähteä, ennenkuin hän lähettää miehen meitä noutamaan. Muutaman päivän perästä ilmestyikin lähettiläs, sama mies, joka usein ennenkin Negumbon puolesta oli käynyt meitä tervehtimässä ja herransa terveisiä tuo massa. Akapundja — se on tämän lähettilään nimi — on Uukuambin kuningaskunnan ulkoasiain ministeri ja Negumbon ylimmäisiä neuvonantajoita. Palkkioksi uskollisuudestaan mainituissa viroissa on Akapundja saanut suuren kulmakunnan eli läänin haltuunsa, jossa hän maaherrana hallitsee. Muutama sana tämän valtioministerin personallisuudesta. Akapundja on iältään noin 55–60 v. paikoilla, lyhyenläntä, pienivartaloinen vanhus; kasvojen piirteet säännölliset, parta harmaassa. Nenä on vähän roomalaiseen malliin muodostunut, huulet paksut, kuten muillakin neekereillä, ja melkein aina hienossa hymyssä. Silmät terävät; katse läpitunkeva; otsa korkea, takaraivo vähemmän ulkoneva kuin muilla neekereillä. Iholtaan on hän ihan sysimusta. Puhe on sujuva ja järkevä, joskin toisinaan liian laajallista ja seikkaperäistä. Ukolle on annettu painavia virkoja, joissa neroa ja huolellisuutta tarvitaan. Pienimmästäkin virkavirheestä on näissä maissa kova rangaistus. Akapundjakin on saanut herraltaan useita selkäsaunoja.[1] Kerrankin oli hän, jostakin vähäpätöisestä syystä, saanut maistaa Negumbon keppiä oikein runsaassa mitassa, huolimatta i’ästään ja arvostaan. Tuo kuninkaallinen keppi oli sattunut niin kovasti ukkoparan oikeaan käsivarteen että luu murtui. Murtunutta paikkaa koristaa nyt noin 25 cm. pitkä vaskilankakäärö, jonka kuningas itse oli antanut vanhukselle kunniamerkiksi selkäsaunasta ja hyvitykseksi kepin tekemistä murroksista.
Tarpeenmukaiset matka-valmistukset tehtyämme (täällä, näet, matkalle lähtiessä, vaikka olisikin vain muutamia päiviä kestävä matka tehtävänä, täytyy ottaa koko talous, siihen kuuluvine kalustoineen mukaan) lähdimme matkalle v. helmikuun 19 p:nä k:lo 3 j. pp.
Pelätäkseni kertomukseni venyvän liian pitkäksi, en nyt lähde seikkaperäisesti kertoelemaan täkäläisistä kulkuneuvoista; mainitsen vain lyhyesti, että kaikki meikäläisten matkustukset — niin lyhemmät kuin pitemmätkin — suoritetaan nelipyöräisillä vaunuilla, joita vetää 8–10 paria pitkäsarvisia härkiä. Ei täällä siis niin pääse ”mennä porhaltamaan”, kuin siellä sivistyneissä maissa.
Noin pari tuntia kuljettuamme saavuimme tiheään metsään, jossa täytyi kirves kädessä kulkea edellä tietä raivaamassa. Tiheikköä ei kuitenkaan ollut aivan pitkältä, noin kilometrin paikoille vain, mutta silläkin matkalla ehtivät vaunut jo pari kertaa puihin kiinni käymään. Maanpinta oli sateesta kovin pehmeää, jotta härillä — niitä kun oli vain nyt 7 paria edessä — oli vaikeaa vetää raskasta vaunua. Keventääkseni edes hiukan härkien raskasta kuormaa, käskin Akapundjan, joka erään seuralaisensa kanssa oli koko ajan lähdöstä alkaen istunut vaunun etukistulla, kävelemään. Mitään lausumatta ja varsin tyytyväisenä laskeusi hänen ylhäisyytensä alas ”kuskipenkiltä oikomaan vanhoja koipiansa.” K:lo ½7 pysäytimme tiheässä metsässä ja vietimme siinä yön rauhallisesti nuotiotulien ääressä. Voin teille vakuuttaa ett’eivät tällaiset iltamat ja yöt vapaassa luonnon helmassa, tyvenen metsän sisällä, nuotiotulien ääressä, ole hauskuutta vailla. Kun on valittu sopiva paikka yösijaksi, riisutaan härät, viritetään tuli, haetaan pannut, padat ja kattilat esille — ja yks’kaks on illallinen valmiina, maahan levitetylle nahalle asetettuna. Hyvältä maistuukin liha ja keitetyt riisit raittiissa ulkoilmassa viileänä kesäiltana. Iltaruan jälkeen istutaan sitten tulilla ja kukin kertoelee vanhoja muistojaan lapsuutensa tahi koulu-ajoilta, entisistä matkoistaan y. m. m. —
Seuraavana eli 20 p:nä, k:lo 6 aamulla, läksimme taas matkaamme jatkamaan. Kulkumme kävi välistä kauniin lehtimetsän lävitse, välistä pitkin pieniä, viheriäisiä laaksoja. K:lo 9 ½ e. pp. saavuimme eräälle vesipaikalle. Ilma kun oli kuuma, katsoimme parhaaksi jatkaa kulkuamme vasta illempänä. K:lo ½ 5 kumminkin lähdimme ajoissa ehtiäksemme Uukuambin rajalle. Täällä, näet, metsät eivät erityisesti kuulu mihinkään valtioon. — Kuta lähemmäksi Uukuambin rajaa tulimme, sitä kauniimmaksi muuttuivat seudut. Viheriäisiä laaksoja, pieniä lakeuksia myöten kulki polkumme; siellä täällä kasvaa tuuhevia lehtipuita, joista useimmat tuottavat runsaissa määrin varsin mehukkaita hedelmiä. Kelpaisipa ihmislapsen asus kella noiden puiden siimeksessä ja viljellä peltoaan noissa hedelmällisissä laaksoissa, jos vain olisi kaikkina vuodenaikoina tuota tärkeätä alkuainetta, jonka puutteesta Europan vesirikkaissa maissa ei tiedä mitään — nim. vettä. Sitä ei ole noissa laaksoissa muulloin kuin sade-aikana ja ainoastaan hyvinä sadevuosina. —
Edellä mainittuna päivänä k:lo ½ 7 i. saavuimme Akapundjan kylään, joka on ensimmäinen uukuambilainen kylä suoraa tietä Ondongasta Uukuambiin mentäessä. Kylä, jossa on useampia taloja avaroine viljapeltoineen, sijaitsee kauniilla paikalla. Suuria, tuuhevia afrikalaisia hedelmäpuita: sykomoria y. m. kasvaa pelloissa ja peltojen ympärillä ja tekevät matkustajaan miellyttävän vaikutuksen sekä tarjoovat hänelle suojaa ja virkistävää varjoa polttavan auringon helteessä. Kylän itä- ja länsipuolella on viheriäisiä laaksoja, jotka avaroina, tasaisina niittyinä aukeavat matkustajan eteen, kun hän lähtee noiden tuuhevien puiden suojasta. Paikka kun on hyvin väkirikasta sekä — kuten sanottu — seudut kauniit, olisi se erittäin sopiva lähetyspaikaksi. Kristillistä sivistystä kyllä tarvitsisivat nuokin Jumalan kuvaksi luodut ihmisparat, sillä heidän tapansa ja käytöksensä on niin eläimellistä ja raakaa, että sivistynyt ihminen sitä nähdessänsä ei voi olla tuntematta syvää inhoa ja sisällistä kauhua. Ne ovat liika alhaista laatua voidakseni mainita niistä esimerkkejä. Puhumattakaan ”yhdestä tarpeellisimmasta”, josta pakanaraukoilla ei ole vähintäkään tietoa, ja tuo heidän alhainen, eläimellinen tilansa pitäisi herättää jokaisessa kristityssä myötätuntoisuutta ja samalla osanottoa pakanain sivistyttämistyössä. — Mutta palatkaamme takaisin matkakertomukseeni. — Myöhäinen ilta kun oli päätimme viettää yön Akapundjan talon edustalla. Kylää [lähestyessämme][huom. 2] ilmoitti Akapundja ettei hänen pyssyssään ole mitään, jolla hän kulmakunnalleen tulomme ilmoittaisi, ”vai mennäänkö sitä kylään &mdash arveli ukko — niinkuin köyhät ja kerjäläiset vain?” Ukon hartasta halua täyttääkseni annoin hänelle kourallisen ruutia. Siitä laati ministeri vahvan panoksen pyssyynsä ja pamautti sen ilmaan. Tyytyväisenä tuumiskeli sitten ukko: ”kyllä kai nyt kuulivat.”
- ↑
Selkäsauna on täällä helpoimpia rangaistuksia.
Kirj.