Kirjeitä Afrikasta/5
| Kirjeitä Afrikasta/2 | Kirjeitä Afrikasta V Käynti Uukuambissa Kirjoittanut August Pettinen |
Kirjeitä Afrikasta/6 |
Koska ”Suomalaisen” Toimitus on arvoisassa lehdessään hyväntahtoisesti julaissut muutamia yksityisiä kirjeitäni täältä ”mustien maanosasta”, suotanee minun yllä olevalla otsakirjoituksella lähteä kertoelemaan ”Suomalaisen” arvoisille lukijoille, kunnioitettaville kansalaisilleni muutamia matkamuistelmiani.
Uukuambi! — mitä ja missä sen nimellinen paikka on? — arvellee lukija vilaistessaan otsakirjoitukseen. Ja kylläpä tuota nimeä saisi kartoilta ja maantieteen oppikirjoista hakeakin, jos sitä hakemaan rupeaisi, sillä ainoastaan suurimmilla ja uusimmilla Etelä-Afrikan kartoilla voipi mainittu nimi esiintyä sekä yksityisissä kirjeissä ja kertomuksissa tulla mainituksi. Siis muutama rivi maantiedettä, ennenkuin alan varsinaisen matkakertomukseni.
Uukuambi on pieni kuningaskunta, pinta-alalleen noin 2,500 neliökilometriä; siis lähes viides osa Uudenmaan läänin pinta-alasta. Se on yksi niistä monilukuisista pikkuvaltioista, joita yhteisellä nimellä kutsutaan Ambo- eli Ovambo-valtioiksi ja maata, jossa nämä valtiot sijaisevat Ambo- eli Ovambomaaksi. [Ambomaa][huom. 1] rajoittuu pohjoisessa Kunene- ja Ombuengevirtojen haaroihin, idässä Ombuengevirtaan, etelässä Buschmannien (Pehkolaisten) alueesen, jota nykyään Hererot ja Naamat omistelevat, ja lännessä Kaokomaahan. Ambomaan länsi-eteläisessä kulmassa, 17—18° välillä eteläistä leveyttä ja 15—16° välillä itäistä pituutta (Greenvich’istä lukien) sijaitsee Uukuambin kuningaskunta. Siellä käynnistäni on nyt aikomiseni teille vähän kertoella.
Uukuambin nykyinen hallitsija Negumbo oli jo useampia kertoja lähettiläänsä kautta pyytänyt meikäläisiä käymään häntä tervehtimässä, mutta sairauksien tähden emme voineet aikoinaan noita kutsuja täyttää. Kun vihdoin terveyteni näkyi vakaantuneen, päätimme tehdä matkan ja siten täyttää mainitun hallitsijan hartaan toivoksen nähdä meidät vierainaan. Viime helmikuun alkupuolella lähetimme Negumbolle tiedon matka-aikeistamme. Hän lähetti meille vastauksen, että olemme varsin tervetulleita, mutta matkalle emme kuitenkaan saisi lähteä, ennenkuin hän lähettää miehen meitä noutamaan. Muutaman päivän perästä ilmestyikin lähettiläs, sama mies, joka usein ennenkin Negumbon puolesta oli käynyt meitä tervehtimässä ja herransa terveisiä tuo massa. Akapundja — se on tämän lähettilään nimi — on Uukuambin kuningaskunnan ulkoasiain ministeri ja Negumbon ylimmäisiä neuvonantajoita. Palkkioksi uskollisuudestaan mainituissa viroissa on Akapundja saanut suuren kulmakunnan eli läänin haltuunsa, jossa hän maaherrana hallitsee. Muutama sana tämän valtioministerin personallisuudesta. Akapundja on iältään noin 55–60 v. paikoilla, lyhyenläntä, pienivartaloinen vanhus; kasvojen piirteet säännölliset, parta harmaassa. Nenä on vähän roomalaiseen malliin muodostunut, huulet paksut, kuten muillakin neekereillä, ja melkein aina hienossa hymyssä. Silmät terävät; katse läpitunkeva; otsa korkea, takaraivo vähemmän ulkoneva kuin muilla neekereillä. Iholtaan on hän ihan sysimusta. Puhe on sujuva ja järkevä, joskin toisinaan liian laajallista ja seikkaperäistä. Ukolle on annettu painavia virkoja, joissa neroa ja huolellisuutta tarvitaan. Pienimmästäkin virkavirheestä on näissä maissa kova rangaistus. Akapundjakin on saanut herraltaan useita selkäsaunoja.[1] Kerrankin oli hän, jostakin vähäpätöisestä syystä, saanut maistaa Negumbon keppiä oikein runsaassa mitassa, huolimatta i’ästään ja arvostaan. Tuo kuninkaallinen keppi oli sattunut niin kovasti ukkoparan oikeaan käsivarteen että luu murtui. Murtunutta paikkaa koristaa nyt noin 25 cm. pitkä vaskilankakäärö, jonka kuningas itse oli antanut vanhukselle kunniamerkiksi selkäsaunasta ja hyvitykseksi kepin tekemistä murroksista.
Tarpeenmukaiset matka-valmistukset tehtyämme (täällä, näet, matkalle lähtiessä, vaikka olisikin vain muutamia päiviä kestävä matka tehtävänä, täytyy ottaa koko talous, siihen kuuluvine kalustoineen mukaan) lähdimme matkalle v. helmikuun 19 p:nä k:lo 3 j. pp.
Pelätäkseni kertomukseni venyvän liian pitkäksi, en nyt lähde seikkaperäisesti kertoelemaan täkäläisistä kulkuneuvoista; mainitsen vain lyhyesti, että kaikki meikäläisten matkustukset — niin lyhemmät kuin pitemmätkin — suoritetaan nelipyöräisillä vaunuilla, joita vetää 8–10 paria pitkäsarvisia härkiä. Ei täällä siis niin pääse ”mennä porhaltamaan”, kuin siellä sivistyneissä maissa.
Noin pari tuntia kuljettuamme saavuimme tiheään metsään, jossa täytyi kirves kädessä kulkea edellä tietä raivaamassa. Tiheikköä ei kuitenkaan ollut aivan pitkältä, noin kilometrin paikoille vain, mutta silläkin matkalla ehtivät vaunut jo pari kertaa puihin kiinni käymään. Maanpinta oli sateesta kovin pehmeää, jotta härillä — niitä kun oli vain nyt 7 paria edessä — oli vaikeaa vetää raskasta vaunua. Keventääkseni edes hiukan härkien raskasta kuormaa, käskin Akapundjan, joka erään seuralaisensa kanssa oli koko ajan lähdöstä alkaen istunut vaunun etukistulla, kävelemään. Mitään lausumatta ja varsin tyytyväisenä laskeusi hänen ylhäisyytensä alas ”kuskipenkiltä oikomaan vanhoja koipiansa.” K:lo ½7 pysäytimme tiheässä metsässä ja vietimme siinä yön rauhallisesti nuotiotulien ääressä. Voin teille vakuuttaa ett’eivät tällaiset iltamat ja yöt vapaassa luonnon helmassa, tyvenen metsän sisällä, nuotiotulien ääressä, ole hauskuutta vailla. Kun on valittu sopiva paikka yösijaksi, riisutaan härät, viritetään tuli, haetaan pannut, padat ja kattilat esille — ja yks’kaks on illallinen valmiina, maahan levitetylle nahalle asetettuna. Hyvältä maistuukin liha ja keitetyt riisit raittiissa ulkoilmassa viileänä kesäiltana. Iltaruan jälkeen istutaan sitten tulilla ja kukin kertoelee vanhoja muistojaan lapsuutensa tahi koulu-ajoilta, entisistä matkoistaan y. m. m. —
Seuraavana eli 20 p:nä, k:lo 6 aamulla, läksimme taas matkaamme jatkamaan. Kulkumme kävi välistä kauniin lehtimetsän lävitse, välistä pitkin pieniä, viheriäisiä laaksoja. K:lo 9 ½ e. pp. saavuimme eräälle vesipaikalle. Ilma kun oli kuuma, katsoimme parhaaksi jatkaa kulkuamme vasta illempänä. K:lo ½ 5 kumminkin lähdimme ajoissa ehtiäksemme Uukuambin rajalle. Täällä, näet, metsät eivät erityisesti kuulu mihinkään valtioon. — Kuta lähemmäksi Uukuambin rajaa tulimme, sitä kauniimmaksi muuttuivat seudut. Viheriäisiä laaksoja, pieniä lakeuksia myöten kulki polkumme; siellä täällä kasvaa tuuhevia lehtipuita, joista useimmat tuottavat runsaissa määrin varsin mehukkaita hedelmiä. Kelpaisipa ihmislapsen asus kella noiden puiden siimeksessä ja viljellä peltoaan noissa hedelmällisissä laaksoissa, jos vain olisi kaikkina vuodenaikoina tuota tärkeätä alkuainetta, jonka puutteesta Europan vesirikkaissa maissa ei tiedä mitään — nim. vettä. Sitä ei ole noissa laaksoissa muulloin kuin sade-aikana ja ainoastaan hyvinä sadevuosina. —
Edellä mainittuna päivänä k:lo ½ 7 i. saavuimme Akapundjan kylään, joka on ensimmäinen uukuambilainen kylä suoraa tietä Ondongasta Uukuambiin mentäessä. Kylä, jossa on useampia taloja avaroine viljapeltoineen, sijaitsee kauniilla paikalla. Suuria, tuuhevia afrikalaisia hedelmäpuita: sykomoria y. m. kasvaa pelloissa ja peltojen ympärillä ja tekevät matkustajaan miellyttävän vaikutuksen sekä tarjoovat hänelle suojaa ja virkistävää varjoa polttavan auringon helteessä. Kylän itä- ja länsipuolella on viheriäisiä laaksoja, jotka avaroina, tasaisina niittyinä aukeavat matkustajan eteen, kun hän lähtee noiden tuuhevien puiden suojasta. Paikka kun on hyvin väkirikasta sekä — kuten sanottu — seudut kauniit, olisi se erittäin sopiva lähetyspaikaksi. Kristillistä sivistystä kyllä tarvitsisivat nuokin Jumalan kuvaksi luodut ihmisparat, sillä heidän tapansa ja käytöksensä on niin eläimellistä ja raakaa, että sivistynyt ihminen sitä nähdessänsä ei voi olla tuntematta syvää inhoa ja sisällistä kauhua. Ne ovat liika alhaista laatua voidakseni mainita niistä esimerkkejä. Puhumattakaan ”yhdestä tarpeellisimmasta”, josta pakanaraukoilla ei ole vähintäkään tietoa, ja tuo heidän alhainen, eläimellinen tilansa pitäisi herättää jokaisessa kristityssä myötätuntoisuutta ja samalla osanottoa pakanain sivistyttämistyössä. — Mutta palatkaamme takaisin matkakertomukseeni. — Myöhäinen ilta kun oli päätimme viettää yön Akapundjan talon edustalla. Kylää [lähestyessämme][huom. 2] ilmoitti Akapundja ettei hänen pyssyssään ole mitään, jolla hän kulmakunnalleen tulomme ilmoittaisi, ”vai mennäänkö sitä kylään &mdash arveli ukko — niinkuin köyhät ja kerjäläiset vain?” Ukon hartasta halua täyttääkseni annoin hänelle kourallisen ruutia. Siitä laati ministeri vahvan panoksen pyssyynsä ja pamautti sen ilmaan. Tyytyväisenä tuumiskeli sitten ukko: ”kyllä kai nyt kuulivat.”
Kun olimme härät riisuneet ja istuutuneet tulille, toi Akapundja 2 pukkirahjusta vieraillensa lahjaksi, nimittäin toisen matkatoverilleni R:lle ja toisen minulle. Illan kuluella keräytyi kylän vanhusto ja nuoriso ympärillemme meitä katselemaan ja ihmettelemään. — Neekeri kun näkee valko-ihoisen, on se kuin kummitus hänen mielestään. — Vanhat ukot ja akat istuutuivat tulillemme ja kyselivät kuulumisia; nuoret miehet seisoivat vähän taaempana ja sieltä suu auki katsoa ällistivät, tuon tuostakin päästäen imelän naururähäyksen ilmoille. Nuoret tytöt asettuivat taaimmaksi puiden ja pensaiden väliin, ihan suoraan rintamaan juuri kuin sotamiehet ”äksiisissä.” Jos vähän liikahdit heihin päin, silloin lähtivät he käpälämäkeen niin että maa tömisi, ja katosivat sitten hetkiseksi pilkkopimeyteen.
Kun nuoriso oli saanut tarpeensa katselemisesta, poistui se muutaman sylen päähän tuliltamme ja pisti lauluksi ja tanssiksi. Siinä sitä sitten meluttiin niin hirveästi, jotta sellaiseen musiikkiin tottumattomat kuulohermot olivat vähällä särkyä. Kun olin halukas näkemään heidän hyppyänsä, pistäysin salavihkaa sitä katsomaan. Kauempana tuota melua kuullessaan olisi luullut sen sadoista kurkuista lähtevän, mutta lähemmäksi tultuani huomasin siinä olevan vaan kymmenkunta tyttöä ja yksi vanhanpuoleinen akka laulun johtajana. Myöhemmin kasvoi joukko vähän suuremmaksi. Tytöt olivat asettuneet puoliympyrään, laulun johtaja heidän keskellään. Kun sitten oli saatu laulu täyteen tahtiin käsiä yhteenlyömällä, keräytyivät nuoret miehet tanssimaan. He asettuivat suoraan riviin puoliympärän vastapäätä noin 5, 6 askeleen päähän siitä. Jolla oli keppi tahi keihäs kädessä,[2] piti hän sitä ylöspäin ojennettuna niin että se oli vartalon kanssa yhtäsuuntaisessa pystysuorassa linjassa. Rivistä lähti aina vuoroonsa 4 tahi 5 miestä mennä tömistämään laulajia kohti. Lähelle, aivan naisten eteen tultuansa tömistivät he jalkojansa maahan niin voimakkaasti kuin kukin taisi ja kiljasivat yhdestä suusta ”heh”; — se muka oli naisten ylistämistä. Sitten poistuivat he takaperin, määrätyssä tahdissa jalkojaan maahan polkien, takaisin riviin, josta taas toiset vuorostansa lähtivät samoja temppuja tekemään. Tähän tanssiin kuuluu vielä muitakin temppuja, mutta minulla ei ollut kunnia niitä nähdä. — Myöhään yöhön kesti tätä laulun ja tanssin rähinää.
Seuraavana eli 21 p:nä, kello ½ 7 aamulla lähdimme Akapundjan kylästä kulkemaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa Negumbon hovia kohden. Tiemme kulki yli äärettömien lakeuksien, välistä taas avaroiden viljapeltojen välitse. — Maanviljelys Uukuambissa näyttää ole van paremmalla kannalla kuin täällä Ondongassa, ja se on luettava tuon pontevan ja nerokkaan hallitsijan ansioksi. — Kello 11 e. pp. saavuimme Negumbon hovin edustalle.
Koska teillä, arvoisat lukijat, saattaa olla varsin hämärä käsitys täkäläisten hallitsijoiden y. m. suurellisten linnoista ja palatseista, suonette minun niistä lausua tässä ohimennen muutaman sanan.
Kulkiessasi näillä mailla huomaat tuolla kilometrin päässä, palmupensaiden ja viljapensaiden välistä pistäytyvän esiin jotakin, joka hyvin muistuttaa Suomen monilukuisien järvien rannoilla, ruohostossa ja kaislistossa näkemääsi kalanpyydystä — katiskaa, mutta liiaksi jättiläismäinen on se sentään siksikin, ja mikään kalanpyydys se ei voi olla näin Afrikan järvettömillä aroilla. Niin — ”siinä on kuoppa, jossa kettuja pyydystetään” — arvelet kai, kuten paavi Johannes 23:s ensikerran Kostnitzin nähtyänsä, mutta kettu- tahi susi-kuoppakaan se ei ole. Jos nyt ensimmäistä kertaa olet matkustamassa näillä mailla ja mantereilla, et voi näin kaukaa katsellen päästä selville tuon laitoksen laadusta, mutta jos olet jo jonkun aikaa maassa ollut ja tunnet maalaista rakennustaidetta, tiedät, että tuo katiskamainen laitos tuolla on joko jonkun yksityisen asunto tahi kuninkaan palatsi. Jos se peittää jotenkin laajan alan, saat olla varma, että olet saapunut jonkun hallitsijan hovin läheisyyteen. Tullaan lähemmäksi. Nyt jo eroitamme tuossa aitauksessa — sillä sellainen se on — yksityiset puut ja seipäät sekä sen sisällä useampia pienempiä aitauksia ja katoksia. Tarkastellaanpa sitä vähän likemmin ulkoapäin. Siinä on noin 2–3 metrin pituisia suurempia ja pienempiä puita niin tiheästi vieretysten maahan pystytetty, että tuskin hiirikään pääsee niiden välitse tunkeutumaan. Puut ovat pystytetyt niin, että ne muodostavat ympyrän kehän, joka rajoittaa 50–2,500 neliömetriä laajan pinta-alan. (Afrikalaisilla näkyy olevan yksi ainoa kuvio päässään, ja se on jotakuinkin säännöllinen ympyrä; jos heidän rakennuksissaan tapaa jotakin kulmikasta, on se ulkomaalaisilta perittyä). Tässä ympyränkehässä on yksi ainoa aukko eli veräjä, joka tavallisesti aina on idän puolella. Pistäynnytäänpä tuosta metriä leveästä veräjästä sisälle katsomaan, miten tämän pallisadin sisäpuoli on järjestetty. Veräjästä sisään astuttuamme tulemme ensiksi karjapihattoon eli kraaliin. Tällaisia kraaleja on siinä useampia; ne ovat joko rinnatusten tahi perätysten, aina väliaidalla tahi risuilla toisistaan erotettuna. Kraalien vieruksilla on paimenien katoksia, joten siis paimenet ja elukat makaavat samoissa aitauksissa. Astumme nyt suoraan eteenpäin kraalien — tahi kraalin, jos niitä näinpäin on vain yksi — läpi sisimmäiselle veräjälle. Tästä alkaa pääkäytävä, joka sekin on tukevilla, maahan pystytetyillä puilla aidattu. Ennenkuin olemme kymmentäkään askelta kulkeneet tätä noin metriä leveätä pääkäytävää, haaraantuu se lukemattomiin monimutkaisiin, sinne tänne luikerteleviin ahtaisin käytäviin. Nämä ahtaat käytävät taas johtavat — nekin vuorostaan haaraantuen —: mitkä makuupontokkoihin eli majoihin, mitkä keittiöihin, mitkä istuntokatoksiin, mitkä — ties mihin. — Näissä mutkallisissa ja monihaaraisissa käytävissä voi niihin tottunutkin pian eksyä, puhumattakaan muukalaisesta, joka ilman johtajaa ei niissä pääse mihinkään. Mielestäni ne hyvin vastaavat muinoisten Egyptiläisten labyrinthi-käytäviä. — Pitkin käytävien vieruksia aidan takana on useampia pienempiä aitauksia, mataloita, heinillä katettuja pontokkoja ja katoksia. Mutta näitä tarkastamaan emme nyt huoli mennä eikä meillä siihen ole asianomaista lupaakaan, niihin kun, maan lakien mukaan, ei saa pistää nokkaansa muut kuin talon väki itse ja heidän läheisimmät sukulaisensa ja ystävänsä. Siis jätämme ne sikseen ja palaamme takaisin Negubon hovin edustalle, johon nyt olimme matkallamme saapuneet. Sen huomautuksen kuitenkin voin vielä tehdä edellä kerrotun suhteen, että kaikkien Ambolaisten — niin hallitsijoiden kuin alammaistenkin — asunnot ovat pääasiallisesti edellä kerrottuun tapaan kyhätyt. Eroituksen voi huomata ainoastaan talon ko’ossa, köyhemmillä on nim. pienemmät asunnot kuin hallitsijoilla ja rikkailla.
Negumbon hovin ympärystö on jotenkin autio, ainoastaan muutama palmupuu siellä täällä ojentaa alastoman runkonsa taivasta kohti. Ainoa tuuhevampi puu, joka hovin läheisyydessä tarjoaa matkustajalle varjoaan, ja jonka alle meilläkin oli aikomus asettua, oli nyt pellon sisällä, peltoa tehty joka haaralle puun ympärille, ja kasvamaan viljapeltoon emme uskaltaneet ajaa. Lähetimme siis Akapundjan, joka oli seurassamme sinne tullut, kuninkaalta kysymään, missä nyt varjoa saamme kun puu on pellolla ympäröitty. Ukko lähti heti, mutta kokonaisen tunnin saimme polttavassa auringon helteessä vastausta odottaa. Kuningas antoi meille käskyn ajaa puun alle viljapeltoon vain; mutta Akapundja oli vähällä saada tehdä taas tuttavuutta kuninkaallisen kepin kanssa, kun antoi meidän niin kauan auringon paisteessa odottaa eikä heti käskenyt puun alle ajamaan ja härkiä riisumaan. Hän oli nimittäin — kuten hän jälestä päin meille kertoi — vasta sitten, kun oli matkansa juurtajaksain kertoellut, Negumbolle ilmoittanut meidän odottavan tietoa kortteeri-paikasta; siitä oli tuo selkäsauna tulossa.
Kun olimme puun alle asettuneet, tuli lähettiläs ilmoittamaan meille, että hänen kuninkaallinen majesteettinsa on valmis ottamaan meitä vastaan. Mitäpäs muuta kuin astuskelemaan hoviin, joka oli vaunuiltamme noin 300 askeleen päässä. Hovipalvelija, pahanpäiväinen vääräjalka miehen-rahjus, astua lynkytti edellämme, me perässä. Hovin veräjällä kohtasimme ison joukon miehiä ja pieniä poikia, jotka suu auki katsoa ällistivät meihin kuin ”härkä uuteen konttiin.” Parin pienen veräjän läpi kuljettuamme saavuimme hovin vastaanotto-”kapinettiin.” Tämä on pitkänomainen, suorakaiteen muotoinen,[3] katoton, vahvoilla, maahan pystytetyillä puilla seinustettu, noin 10 metriä pitkä ja 5 leveä aitaus. Tässä mahtavan hallitsijan vastaanotto-salissa on huonekaluina 2 pientä pontokkaa, jotka näkyvät olevan hovipalvelijoiden makuukamareja, yksi seinätön katos, jossa oli nahkahihnoja, satuloita, antilopin sarvia y. m. roskaa. Paitsi näitä, oli salissa vielä maanpinnalle pyöreistä puista tehty lava; siinä kuuluu hevospaimen yönsä viettävän paljailla pyöreillä puilla, ilman peittoa. Sitten on vielä pitkin salin oikeanpuoleista sivuseinää noin parin metrin pituinen palmupuu-pölkky, joka toimittaa tuolin virkaa. Tälle pölkylle osoitettiin meitäkin istumaan, kun olimme saliin astuneet. Mielellään ei juuri istu tuolle istuimelle, sillä kauttaaltansa on se inhoittavassa liassa; mutta muuta parempaa kun ei ollut, saimme tyytyä siihen. Permantona on paljas maa, ruskea hiekka, ja siinäkään ei, enemmän kuin muuallakaan puheena olevassa salissa, näyttänyt erittäin puhdas siivo vallitsevan.
Hallitsijaa odotellessa oli hyvä tilaisuus lähemmin tarkastella tätä Uukuambin hovin muhkeaa vastaanotto-huonetta.
Noin neljännestunnin kaikessa hiljaisuudessa odotettuamme majesteetin ilmaantumista, alkoi hovin toisesta päästä, istuntosalin takaa kuulua jotakin epäselvää puhetta. Siitä emme sanaakaan ymmärtäneet, mutta palvelija, joka siinä kanssamme istuskeli, näkyi puheen ymmärtäneen, sillä nuolen nopeudella ponnahti hän ylös istualtaan ja lähtee mennä lynkyttämään aika vauhtia sitä hovin osaa kohti, josta ääni kuului. Palvelijan vastauksesta: ”ondji” (sanasta: ondjaji = lihava härkä, joka ondjiksi lyhennettynä on hallitsijan arvonimi vastaa sivistyneen maailman hallitsijoiden majesteetti-nimitystä) huomasimme tuon käskevän äänen lähteneeksi hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Negumbon kidasta. Palvelija ilmestyi kohta takaisin ja ilmoitti meille kuninkaan pian tulevan. Samalla alkoi vähän loitompaa seinän takana kuulua vakavia askeleita ja hiljaisen laulun tapaista hyrinää. Tuossa tuokiossa oli majesteetti edessämme. Kuinka hämmästyinkään, kun näin edessäni pienen, hoikkavartaloisen, jotenkin mitättömän näköisen miehen, jota olin kuvaillut muhkeaksi, mahtavannäköiseksi, rotevaksi urooksi. — Muutama sana tämän majestetin personasta, ennenkuin jatkan kertomustani tapahtumista Negumbon hovissa.
Kuten jo mainitsin, on Negumbo ruumiinsa rakennukselta pieni, laiha mies. Ijältään on hän 45–50 paikoilla. Kasvot ovat vähän pitkän-omaiset, mutta muuten säännölliset ja tarmokkaat; suhteellisesti kasvojen kanssa on nenäkin vähän pitkänpuoleinen,kestipaikalta vähän sisäänpäin kaareva, n. k. notkaselkä. Silmät ovat tavallisen suuret ja — kuten kaikilla neekereillä, — mustanruskeat. Katse vakava ja samalla terävä; otsa ei aivan korkea, mutta ei myöskään taaksepäin kalteva. Suu tavallista leveämpi, huulet keskinkertaisen paksut; hampaat edestäpäin lyhkäisiksi kuluneet. Pää kokonaisuudessaan oikea neekerin kallo. Puku on yksinkertainen, nim. vanha, likainen huopahattu päässä, muu ruumis alaston, kuten muillakin maalaisilla. Pieniä, sinisiä helmiä on kaulan ympärystö täynnä. Kaulasta roikkuu rinnoille hienoja nahkanauhoja, joissa on noin puoli tusinaa amulettejä. Vasemmassa käsivarressa kyynäspään ja olkapään välillä on nahkahihna, johon on sidottu kirjava nenäliina. Molempien käsien ranteissa on useampia rauta- ja kuparirenkaita. Vyötäisillä on noin parikymmentä centimetriä leveä nahkavyö, josta riippuu leveä lähes maahan asti ulottuva, härän mahapaidasta tehty esiliina peittäen koko etupuolen ruumiin ala osasta; takapuolella ei ole mitään verhoa enemmän kuin muillakaan Ambolaisilla. Kun tähän lisään vielä että Negumbolla on nahkahihnoja säärissä sukkien asemesta ja sandalit jalassa sekä aina kiri (puunuija) kädessä tahi vyöllä, luulen tehneeni selvän hänen majesteettinsa ”univormusta.” Tällaisena ja tässä asussa kohtasin ensikerran Uukuambin mahtavan hallitsijan, jonka järjestyksellisestä ja ankarasta hallituksesta olin niin paljon kuullut.
Minä kun olin vasta ensimmäistä kertaa Negumbon hovissa, ei hän minua personallisesti tuntenut. Nimeni hän kyllä tiesi, sillä olinhan hänelle jo monta kertaa lahjoja lähettänyt, niitä kun oli käyty kerjäämässä. Minulla oli siis nyt kunnia tulla esitetyksi hänen majesteetilleen.
Meitä käteltyään istuutui Negumbo R:n viereen pölkylle ja nyt alkoi vasta tavanmukainen tervehdys, jossa vuoroon kysytään ja vuoroon vastataan. Kohta tuotiin suuri omalovupata,[4] josta ministeri Akapundja ammensi meille pikareihin (puusta koverretut, melkein samanmuotoiset kuin vanhanaikaiset suuret hopeapikarit siellä Suomessa) tuota Ambojen lempijuomaa. Nämä pikarit olivat niin inhoittavan likaiset päältä ja sisältä, jotta jo niitä nähdessään tunsi jotakin meritaudin tapaista pahoinvointia. Mutta mikäs auttoi! Maan tavan mukaan täytyi tyhjentää kaljapikari pohjaan asti. Kaikeksi onneksi oli tämän kirjoittajalle tarjottu pikari niin pieni, että sen voi tyhjentää kerrassaan Muutoin oli juotavakin niin hirveän hapanta, että oikein kurkkua karvasteli sitä juodessa. — Kuningas ei pysynyt pitkiä aikoja seurassamme. Muutaman minuutin istuttuansa ja kuulumiset kyseltyänsä lähti hän pois hovin sisä-osiin muka jotakin kiireellistä tehtävää toimittamaan. Tuo tehtävä ei kuitenkaan ollut sen tärkeämpää, kuin että hän käveli edestakasin ja kantoi äärettömän suurella pikarilla olutta hovin veräjän pielessä istuskeleville palvelijoilleen. Joka kerta ohitsemme kuljettuaan uudisti majesteetti aina saman kysymyksen: ”Nakambare,[5] ue japo = N. tulitko?” tahi: ”Nakambare, nde ku julukua = N., minä sinua ikävöitsin[”]. Väliin pistäytyi hän luonamme, mutta poistui taas samalla. Kuninkaan poissa oloa käytti ministeri Akapundja hyväkseen. Ministeri oli, näet, jäänyt panemaan meille olutta pikareihin, mutta me kun emme siitä välittäneet, tyhjensi hän pikarin toisensa perästä omaan suuhunsa, kuitenkin huolellisesti silmällä pitäen, ettei kuningas sattuisi sitä näkemään. Kun kuninkaan hyrinää — hänellä on nim. ja tapana kävellessään aina hyräillä — ja askeleita rupesi kuulumaan, asetti Akapundja koreesti pikarit meidän eteemme ja otti niin viattoman ”miinin”, kuin ei olisi ollut omalovun kanssa missään tekemisessä. Toisellekin hoviherralle, joka pikimältään salissa pistäytyi, tarjosi Akapundja olutta, mutta hänpä ei ollutkaan niin rohkea kuin viimeksi mainittu, ja vastasi Akapundjan tarjoukseen: ”sinä saatat minulle toria.” — ”Rohkea rohkean syö, kaino ei saa kaaliakaan” — arveli kai ministerimme ja kulautti taas pikarin olutta kuivaan kaulaansa.
Vihdoin, pitemmän ajan sisällä oltuansa, tuli Negumbo jälleen kanssamme puhelemaan ja komensi Akapundjan viemään kaljapadan vaunuillemme. Akapundjan poistuttua annoimme lahjat majesteetille. — Täällä, näet[,] täytyy viedä lahjoja ylhäisille käydessänsä heitä tervehtimässä. — Teidän suosiollisella luvallanne mainitsen tässä nuo hänen kuninkaalliselle majesteetillensa antamamme lahjatkin. R:ltä suvaitsi hän vastaanottaa: pienen saksalaisen piipun, punasen peiton ja kirjavan paidan, allekirjoittaneella taas oli kunnia antaa majesteetille nutun, mustan huopahatun, naulan ruutia, kappaleen lyyjyä, 100 nallia ja housujenkannattimet (henkselit) sekä 5 palaa tupakkaa[6]. Kiitollisena ja varsin tyytyväisenä lahjoihin, lähti majesteetti viemään niitä korjuusen. Pian ilmestyi hän jälleen luoksemme. Maan tavan mukaan ilmoitimme nyt kuninkaalliselle isännällemme, että meillä on nälkä ja siis tarvitsisimme lihaa. Heti kutsutti hän paimenen ja käski hänen hakemaan meille teuras-härkää, tarkoin määritellen, millainen ja mikä härkä sen piti oleman. — Majesteetti näkyi hyvin tuntevan mullinsa, vaikka niitä kuuluu olevan hänellä toista tuhatta. — Pojalta, jota hän ainoastaan erään ylimmäisen hovipalvelijansa kautta puhutteli, kysyttyään, josko tämä ymmärsi asian, käski hän hänen menemään, ja vaikka poika paikalla totteli herran komentavaista ääntä, oli käsketyn liikunto käskijän mielestä liian hidasta: keppi lyövässä asennossa ojensihe majesteetti ylös istualtaan ja karjasi pojalle: ”inda = mene;” silloin poika ottelemaan, minkä käpälistään kerkisi. Meille vakuutti hallitsija härän pian tulevan. Kiitimme häntä hyväntahtoisesta luvastaan ja poistuimme hovista, luvaten hänen (Negumbon) kutsumisen mukaan illempänä tulla asioista keskustelemaan. Vaunuille palattuamme odotimme luvattua teuras-elukkaa, mutta sitäpä ei vaan näy eikä kuulu; tulee ilta, yö, härkää ei vaan kuulu. Seuraavana päivänä, vasta noin k:lo 9, 10 tienoilla ajaa poika pientä härkämullia vaunuillemme päin; sehän se oli vihdoinkin tuo meidän teuraseläin. — Mutta palaamme takasin edellä mainitun, 21 p:vän tapahtumiin.
Iltapuolella k:lo 4 ja 5 välillä tuli lähettiläs kutsumaan meitä kuninkaan puheille. Majesteetti otti meitä nyt vastaan vaimolansa edustalla; sisälle ei ollut meillä kunnia päästä. Mainittu vaimola on lähellä hovia, noin 70, 80 metrin päässä siitä. Siellä on kuninkaalla tapana käydä pari, kolme kertaa päivässä. Tuossa haaremissa eivät kaikki kuninkaan vaimot asu, joku vanha akka vain. Kuten sanoin, vaimolan veräjällä meitä nyt vastaan-otettiin Paljaan taivaan alla alkoivat keskustelut. Kun olimme sijoittuneet maahan istumaan, alkoi R. puhelun mainiten, että hänen (Negumbon) kutsumuksensa mukaan olimme nyt paikalle saapuneet, selittäen syyt, minkä vuoksi emme voineet ennemmin tulla. Tähän vastasi Negumbo: ”Niin, te tulitte, siinä teitte oikein, minä olen teitä kovasti ikävöinnyt. Mitsi ette ennemmin tulleet, kun minä lähetin teitä hakemaan?” R. esitte uudestaan syyt viipymiseemme. ”Niin, te tulitte” — oli vastaus — ”puhelkaamme nyt siis vanhuksien puheita.” Negumbo ilmoitti nyt, että hän tahtoo lähetyssaarnaajoita valtakuntaansa ja että hän oli kutsunut meitä luokseen keskustelemaan, josko ja milloin hän voisi saada opettajia, sanoen niitä kovin tarvitsevansa. ”Minä olen vanha mies;” — sanoi hän — ”päiväni pian päättyvät, minä tahdon nähdä valtakunnassani opettajia, niinkuin niitä on muuallakin. Niitähän alkaa olla kaikkialla, minä yksin vain olen ilman.” Selitimme nyt hänelle koettavamme parastamme tässä suhteessa mainiten että hänen edellisten pyyntiensä johdosta olimme jo kirjoittaneet ”vanhuksillemme”, jotka ovat meitä tähän maahan lähettäneet, että jos he voivat lähettää tänne lisää opettajia, voi meistä ehkä pari miestä tulla hänen (Negumbon) valtakuntaansa. ”Hyvä, minä odotan”, sanoi Negumbo, lisäten: ”minun valtakuntani on opettajille avoinna, sijoittukoot siinä mihin tahtovat.”
Huomautimme hänelle vielä että matka on pitkä meidän maahan, jossa ”vanhhuksemme” ovat, jotta menee paljon aikaa, ennenkuin kirjeemme sinne saapuvat ja sieltä vastaus tulee, että älköön hän tulko kärsimättömäksi odotellessaan; ja jos niinkin kävisi, ett’eivät vanhukset voisi suostua esitykseemme, älköön hän sitten sanoko meitä pettureiksi tahi valehtelijoiksi. ”Nagamballe, minä ymmärrän asian; te tulette, jos vanhuksenne suostuvat”, oli vastaus. R. selitti hänelle vielä, mitä miehiä me olemme sekä työmme tarkoituksesta y. m.
Joka lauseesen vastasi Negumbo siten, että hän kai’un tapaisesti toisti aina lauseen loppu-osan. Näytteeksi tuosta mukavasta kai’usta panen tähän lukijan hyväntahtoisella suostumuksella muutaman lauseen tuosta edellä mainitusta keskustelusta suomennettuna.[7]
R.: ”Sinä tunnet meidät sekä meidän olomme Ondongassa, meidän tapamme ja toimemme sinä myös tiedät, me kun jo olemme siellä kauan olleet;”
Negumbo: — ”kauan olleet.”
— ”Ondonga ja Uukuambihan ovat lähellä toisiaan, ovat kuin yksi valtakunta;”
— ”— kuin yksi valtakunta.”
”Me emme ole kauppijaita;”
— ”— te ette ole kauppiaita.
— ”Kauppijaat kokoovat tavaroita ja menevät”,
— ”— ja menevät.”
— ”Me pysymme valtakunnassa ja opetamme ihmisiä;”
— ”— opetatte ihmisiä.”
— ”Me opetamme ihmisille Jumalan sanaa ja hyviä tapoja.”
— ”Jumalan sanaa ja hyviä tapoja.”
— ”Ja niitä, jotka ottavat vastaan Jumalan sanan ja uskovat sen, me kastamme;”
— ”— Te kastatte.” J. n. e.
Samoin on Negumbolla tapana muissakin puhelmissa toistaa kertojan joka lauseen loppusanat. — Keskustelun päätyttyä kysyi Negumbo, kutka meistä tulisivat hänen opettajikseen? Saatuansa kuulla, että lähet. saarn. A:nin ja tämän kirjoittajan sopisi paraiten tulla, kääntyi majesteetti puoleeni ja sanoi päättävästi: ”Sinä tulet, minä iloitsen.”
Puheet kun olivat puhutut ja seikat selvitetyt sekä majesteetille hyvää yötä sanottu, läksimme astelemaan majataloomme ”Hotel for the travelers”iin, joksi englantilaiset kauppiaat tuota kortteeripuutamme ennenaikaan kuuluivat nimittäneen. Lähtiessämme lupasi kuningas lähettää meille maitoa illalliseksi, mutta sitäpä ei tullutkaan. Tämäkin pikkuseikka osoittaa, ett’eivät nämä mustat majesteetit pienimmissäkään asioissa täytä lupauksiaan.
Ministeri Akapundja makaili koko iltapuolen päivästä vaunuillamme. Hän oli vähä liian usein käynyt omagongo[8] ja amalovupadan ääressä ja siitä tullut huonovointiseksi. Illan hämyssä tultiin häntä hakemaan majesteetin puheille; mutta siinäkös oli työtä ennenkuin saatiin ukko jaloilleen. Vasta majesteetin edessä seisoessaan sanottiin vanhuksen heränneen. Vähän myöhemmin tuli Akapundja luokseni ja valitti kovaa nälkäänsä sekä pyysi minulta ruokaa itselleen ja kahdelle adjutantilleen. Kysymykseeni: eikö hän hovista saa ruokaa, vastasi ministeri, ettei hän ole mitään syönyt sitte eilisen puolenpäivän, jolloin hänelle annoin ruokaa palvelijoitteni kanssa. Ukko selitti, että eilen illalla kotiin saavuttuansa joi hän vain hiukan omalovua, ja tänä aamuna taas lähdimme niin varhain ja kiireesti, ett’ei hän ehtinyt syödäkään; täällä jälleen on hän pitkin päivää maistellut omalovua ja tuota äskenmainittua hedelmävettä, nyt on siis kova nälkä. Vanhus selitti vielä että hänen on nyt kuninkaan käskystä meneminen virkatoimilleen ratkasemaan erästä riita-asiaa muutamassa valtakunnan äärimmäisessä kylässä. Hän arveli kylän olevan kaukana, jotta hänen on kaiken yötä kulkeminen ja huomenna jälleen oleminen majesteetin puheilla. Oikein tuli sääli ukko-parkaa! Toista vuorokautta olla syömättä, väsyksissä edellisistä matkailemisista, kova kohmelo, ja lähteä taas laputtamaan, saamatta edes yönsydämellä unen kautta virkistää vanhoja, väsyneitä raajojaan! Puurolla, jota ukko hät’hätään valmisti antamistani jauhoista, vähän nälkäänsä tyydytettynä, lähti hän virkamatkalleen.
Seuraavana, 22 p:nä aamupuolella kutsuttiin meitä majesteetin puheille. Haaremin edustalla meitä taas vastaanotettiin. Tällä kertaa ei ollut pitkiä puheita, tavallinen tervehdys vain. Iltapuolella lupasi kuningas kutsuttaa meidät taas hoviinsa. Jo edellä puolen päivän ilmestyi ministeri Akapundja vaunuillemme ja kertoeli yöllisen matkansa hyvin onnistuneen. Ukko oli, näet, saanut riidat sovitetuiksi ja lehmän vaivoistaan. — Puolisen jälkeen saimme taas kunnian pistäytyä majesteetin puheilla. Noin tunnin aikaa kaikellaisista puheltuamme, ilmoitimme kuninkaalle seuraavana päivänä aikovamme lähteä paluumatkalle. ”Niin, te lähdette”, arveli majesteetti istahtaen viereeni ja otti tupakka-pussin taskustani, mutta pahaksi onneksi — ainakin ottajalle — olikin se tyhjä. Pussini kun nyt kieltäytyi tekemästä majesteetille palvelusta, sai R:n piippu kunnian pistäytyä hänen korkeutensa suussa. Sanaakaan lausumatta otti hän sen R:n hampaista ja pöllähytteli siitä paksuja savupilviä.
Hovista lähtiessämme ilmoitti kuningas tulevansa meitä vielä sinä iltana vaunujemme luona puhuttelemaan. Mutta kun olimme vaunuillemme päässeet, tuli lähettiläs sanomaan, että kuningas tulee luoksemme vasta huomenaamuna. Käskimme lähettilään sanomaan herralleen, että, jos tämä tahtoo meitä vielä tavata nouskoon varhain ylös, meidän kun on aikaiseen lähteminen. Mies poistui, mutta tuli kohta takasin ja ilmoitti, ett’emme saa lähteä ennenkuin majesteetti on käynyt meitä hyvästijättämässä. Illan kuluella kun satoi jotenkin vahvasti, oli ministeri Akapundja pistäytynyt vaunujeni takapuolelle sadetta pakoon ja laskeutunut levolle vaunujen takakistulle. Minä kun menin kistusta jotakin ottamaan, tapaan hänen ylhäisyytensä kistunkannella sääret pystyssä unta ottelemassa. Suurella vaivalla sain hänet heräämään ja pois lähtemään. Kistun jätettyäni kääriytyi vanhus vanhaan säkkiin ja pistäytyi jälleen kistulle lepäämään, mutta kuinka hän siinä lienee käännellytkaän, tapahtui ukko-paralle sellainen onnettomuus että putosi alas kistulta saaden aika kolauksen vanhaan kalloonsa. Vähän koomillista oli nähdä ministerimme vähän aikaa maassa piehtaroittuaan ryömivän ulos säkistä.
- ↑
Selkäsauna on täällä helpoimpia rangaistuksia.
Kirj.
- ↑ Miehenpuolet täällä ovat aina aseilla: keihäillä, joutsilla ja nuijilla, varustettuina.
- ↑ Omituinen ja harvinainen poikkeus täkäläisessä rakennustavassa.
- ↑ Omalovu’ksi kutsutaan täällä sitä juotavaa, jota maalaiset käyttämällä valmistavat maalaisviljasta. Suurempia määriä nautittuna voi omalovu päihdyttää.
- ↑ Matkatoverini, lähet. saarn. Rautasen maalais-nimi.
- ↑ Täällä käytetään amerikalaista ["]cavendish"-tupakkaa, joka on pieniin, 10 cm. pitkiin, 4 cm. leveihin ja 5 mm. paksuihin, paloihin puristettu.
- ↑ Keskustelu tapahtui luonnollisesti maan kielellä.
- ↑
Omagongo on erään omügongo-nimisen
puun (Selarocarya schveinfurtiana) hedelmistä
puserrettua, käyneenä hyvin päihdyttävää juotavaa.
Kirj.