Kirjeitä Afrikasta/5/4

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirjeitä Afrikasta/5/3 Kirjeitä Afrikasta V.
Käynti Uukuambissa.
Kirjoittanut August Pettinen
Kirjeitä Afrikasta/5/5
Julkaistu alun perin: Suomalainen, 9.6.1890, nro 46, s. 2. Artikkelin verkkoversio.


Kirjeitä Afrikasta.
V.
Käynti Uukuambissa.
(Jatkoa 45 n:roon).


Meitä käteltyään istuutui Negumbo R:n viereen pölkylle ja nyt alkoi vasta tavanmukainen tervehdys, jossa vuoroon kysytään ja vuoroon vastataan. Kohta tuotiin suuri omalovupata,[1] josta ministeri Akapundja ammensi meille pikareihin (puusta koverretut, melkein samanmuotoiset kuin vanhanaikaiset suuret hopeapikarit siellä Suomessa) tuota Ambojen lempijuomaa. Nämä pikarit olivat niin inhoittavan likaiset päältä ja sisältä, jotta jo niitä nähdessään tunsi jotakin meritaudin tapaista pahoinvointia. Mutta mikäs auttoi! Maan tavan mukaan täytyi tyhjentää kaljapikari pohjaan asti. Kaikeksi onneksi oli tämän kirjoittajalle tarjottu pikari niin pieni, että sen voi tyhjentää kerrassaan Muutoin oli juotavakin niin hirveän hapanta, että oikein kurkkua karvasteli sitä juodessa. — Kuningas ei pysynyt pitkiä aikoja seurassamme. Muutaman minuutin istuttuansa ja kuulumiset kyseltyänsä lähti hän pois hovin sisä-osiin muka jotakin kiireellistä tehtävää toimittamaan. Tuo tehtävä ei kuitenkaan ollut sen tärkeämpää, kuin että hän käveli edestakasin ja kantoi äärettömän suurella pikarilla olutta hovin veräjän pielessä istuskeleville palvelijoilleen. Joka kerta ohitsemme kuljettuaan uudisti majesteetti aina saman kysymyksen: ”Nakambare,[2] ue japo = N. tulitko?” tahi: ”Nakambare, nde ku julukua = N., minä sinua ikävöitsin[”]. Väliin pistäytyi hän luonamme, mutta poistui taas samalla. Kuninkaan poissa oloa käytti ministeri Akapundja hyväkseen. Ministeri oli, näet, jäänyt panemaan meille olutta pikareihin, mutta me kun emme siitä välittäneet, tyhjensi hän pikarin toisensa perästä omaan suuhunsa, kuitenkin huolellisesti silmällä pitäen, ettei kuningas sattuisi sitä näkemään. Kun kuninkaan hyrinää — hänellä on nim. ja tapana kävellessään aina hyräillä — ja askeleita rupesi kuulumaan, asetti Akapundja koreesti pikarit meidän eteemme ja otti niin viattoman ”miinin”, kuin ei olisi ollut omalovun kanssa missään tekemisessä. Toisellekin hoviherralle, joka pikimältään salissa pistäytyi, tarjosi Akapundja olutta, mutta hänpä ei ollutkaan niin rohkea kuin viimeksi mainittu, ja vastasi Akapundjan tarjoukseen: ”sinä saatat minulle toria.” — ”Rohkea rohkean syö, kaino ei saa kaaliakaan” — arveli kai ministerimme ja kulautti taas pikarin olutta kuivaan kaulaansa.

Vihdoin, pitemmän ajan sisällä oltuansa, tuli Negumbo jälleen kanssamme puhelemaan ja komensi Akapundjan viemään kaljapadan vaunuillemme. Akapundjan poistuttua annoimme lahjat majesteetille. — Täällä, näet[,] täytyy viedä lahjoja ylhäisille käydessänsä heitä tervehtimässä. — Teidän suosiollisella luvallanne mainitsen tässä nuo hänen kuninkaalliselle majesteetillensa antamamme lahjatkin. R:ltä suvaitsi hän vastaanottaa: pienen saksalaisen piipun, punasen peiton ja kirjavan paidan, allekirjoittaneella taas oli kunnia antaa majesteetille nutun, mustan huopahatun, naulan ruutia, kappaleen lyyjyä, 100 nallia ja housujenkannattimet (henkselit) sekä 5 palaa tupakkaa[3]. Kiitollisena ja varsin tyytyväisenä lahjoihin, lähti majesteetti viemään niitä korjuusen. Pian ilmestyi hän jälleen luoksemme. Maan tavan mukaan ilmoitimme nyt kuninkaalliselle isännällemme, että meillä on nälkä ja siis tarvitsisimme lihaa. Heti kutsutti hän paimenen ja käski hänen hakemaan meille teuras-härkää, tarkoin määritellen, millainen ja mikä härkä sen piti oleman. — Majesteetti näkyi hyvin tuntevan mullinsa, vaikka niitä kuuluu olevan hänellä toista tuhatta. — Pojalta, jota hän ainoastaan erään ylimmäisen hovipalvelijansa kautta puhutteli, kysyttyään, josko tämä ymmärsi asian, käski hän hänen menemään, ja vaikka poika paikalla totteli herran komentavaista ääntä, oli käsketyn liikunto käskijän mielestä liian hidasta: keppi lyövässä asennossa ojensihe majesteetti ylös istualtaan ja karjasi pojalle: ”inda = mene;” silloin poika ottelemaan, minkä käpälistään kerkisi. Meille vakuutti hallitsija härän pian tulevan. Kiitimme häntä hyväntahtoisesta luvastaan ja poistuimme hovista, luvaten hänen (Negumbon) kutsumisen mukaan illempänä tulla asioista keskustelemaan. Vaunuille palattuamme odotimme luvattua teuras-elukkaa, mutta sitäpä ei vaan näy eikä kuulu; tulee ilta, yö, härkää ei vaan kuulu. Seuraavana päivänä, vasta noin k:lo 9, 10 tienoilla ajaa poika pientä härkämullia vaunuillemme päin; sehän se oli vihdoinkin tuo meidän teuraseläin. — Mutta palaamme takasin edellä mainitun, 21 p:vän tapahtumiin.

Iltapuolella k:lo 4 ja 5 välillä tuli lähettiläs kutsumaan meitä kuninkaan puheille. Majesteetti otti meitä nyt vastaan vaimolansa edustalla; sisälle ei ollut meillä kunnia päästä. Mainittu vaimola on lähellä hovia, noin 70, 80 metrin päässä siitä. Siellä on kuninkaalla tapana käydä pari, kolme kertaa päivässä. Tuossa haaremissa eivät kaikki kuninkaan vaimot asu, joku vanha akka vain. Kuten sanoin, vaimolan veräjällä meitä nyt vastaan-otettiin Paljaan taivaan alla alkoivat keskustelut. Kun olimme sijoittuneet maahan istumaan, alkoi R. puhelun mainiten, että hänen (Negumbon) kutsumuksensa mukaan olimme nyt paikalle saapuneet, selittäen syyt, minkä vuoksi emme voineet ennemmin tulla. Tähän vastasi Negumbo: ”Niin, te tulitte, siinä teitte oikein, minä olen teitä kovasti ikävöinnyt. Mitsi ette ennemmin tulleet, kun minä lähetin teitä hakemaan?” R. esitte uudestaan syyt viipymiseemme. ”Niin, te tulitte” — oli vastaus — ”puhelkaamme nyt siis vanhuksien puheita.” Negumbo ilmoitti nyt, että hän tahtoo lähetyssaarnaajoita valtakuntaansa ja että hän oli kutsunut meitä luokseen keskustelemaan, josko ja milloin hän voisi saada opettajia, sanoen niitä kovin tarvitsevansa. ”Minä olen vanha mies;” — sanoi hän — ”päiväni pian päättyvät, minä tahdon nähdä valtakunnassani opettajia, niinkuin niitä on muuallakin. Niitähän alkaa olla kaikkialla, minä yksin vain olen ilman.” Selitimme nyt hänelle koettavamme parastamme tässä suhteessa mainiten että hänen edellisten pyyntiensä johdosta olimme jo kirjoittaneet ”vanhuksillemme”, jotka ovat meitä tähän maahan lähettäneet, että jos he voivat lähettää tänne lisää opettajia, voi meistä ehkä pari miestä tulla hänen (Negumbon) valtakuntaansa. ”Hyvä, minä odotan”, sanoi Negumbo, lisäten: ”minun valtakuntani on opettajille avoinna, sijoittukoot siinä mihin tahtovat.”

Huomautimme hänelle vielä että matka on pitkä meidän maahan, jossa ”vanhhuksemme” ovat, jotta menee paljon aikaa, ennenkuin kirjeemme sinne saapuvat ja sieltä vastaus tulee, että älköön hän tulko kärsimättömäksi odotellessaan; ja jos niinkin kävisi, ett’eivät vanhukset voisi suostua esitykseemme, älköön hän sitten sanoko meitä pettureiksi tahi valehtelijoiksi. ”Nagamballe, minä ymmärrän asian; te tulette, jos vanhuksenne suostuvat”, oli vastaus. R. selitti hänelle vielä, mitä miehiä me olemme sekä työmme tarkoituksesta y. m.



  1. Omalovu’ksi kutsutaan täällä sitä juotavaa, jota maalaiset käyttämällä valmistavat maalaisviljasta. Suurempia määriä nautittuna voi omalovu päihdyttää.
  2. Matkatoverini, lähet. saarn. Rautasen maalais-nimi.
  3. Täällä käytetään amerikalaista ["]cavendish"-tupakkaa, joka on pieniin, 10 cm. pitkiin, 4 cm. leveihin ja 5 mm. paksuihin, paloihin puristettu.

Lisätyt viitteet