Siirry sisältöön

Kirottua työtä: II. luku

Wikiaineistosta
I. luku II. luku
Kirottua työtä
Kirjoittanut Kauppis-Heikki
III. luku


Marraskuun alkupäivät olivat käsissä. Kaikissa taloissa ja kylissä elettiin vähillä töillä. Laiskoja, venytteleviä nuoria miehiä veteli suurissa joukoin paikasta toiseen, ja he kokoontuivat siihen, missä hupaisimmalta tuntui ja missä viimeiset säästöön jääneet pennit parhaiten hupenivat. Naiset näyttivät vähän toimekkaammilta, ompelivat ja paikkasivat kuluneita vaatteitaan tai keittivät kahvia. Lumirännän lioittelemilla, lokaisilla kylän väliteillä näkyi vain joutoväen tallaamia, kirjavia polkuja. Tiheämpäin talojen välillä ne olivat velloutuneet oikeaksi puuroksi, kun ei joutanut eikä nähnyt pimeinä öinä seuran tansseihin mennessä katsomaan, mihin astuu. Täytyi vain antaa jalan porskahtaa vaikka keskelle pahinta lätäkköä. Sokea soittoniekka siinä vellomistyössä teki oman osansa, kun se viulu kainalossa kekkaniskaisena astua tämppäili milloin minkin taluttamana ja juonitteli, että on niin huonot tiet.

– Mitä se nyt paranee tällä paikan muutolla tänne Seppälään! juonitteli sokea taaskin taluttajalleen. Eikö ne olisi saattaneet siellä Toppilassa tanssata?

– Olisi minulle kelvannut olla sielläkin, selitti taluttaja, mutta tämä Seppälän Aatuhan se kävi kotiinsa kärttämässä moneen kertaan.

– Vai se sitä hommasi! Eikö se saattanut sinne nyt koipeilla, niinkuin ennenkin?

– Eikö tuo olisi koipeillut, mutta sillä on mielessä kuljettaa tänne näitä tämän puolen tyttöjä.

– Kuka niistä niin hyvä on, että oikein niitä varten tanssit muuttaa?

– Tuota kai se Malilan Anna Liisaa etupäässä koettaa saada tänne.

– Joko Malilan Anna Liisa lähtee Seppälän Aatun tanssiin?

– Jospa se lähtee.

– En toki Anna Liisana vanhoja virsujanikaan laittaisi. En katsoisi en sinnepäinkään...

Perille tultua koetettiin miehissä palkita sokealle matkan vaivoja, juottelemalla puoliskuppisia. Pian se leppyikin ja veteli kohta paikan uudistajaisiksi pitkäveteisen, valittelevan »Hukkuneen pojan» valssin, jossa valituksen lomasta kuuluu kutittelevaa rallatusta. Tuo rallatus se tanssihaluisten kantapäitä kytäisytti, niin että tavallisessa kävelyssä pyrki koholle kimmoittelemaan. Sananviejiä laitettiin ympäristön taloihin, niillekin, jotka eivät kuuluneet näiden joutilasten joukkoon.

Malilan talo oli vähän ulompana, ja ilojen puuhaajilla oli päämääränä saada sieltä Anna Liisa tulemaan. Hänen tuloaan ei pidetty varmana paljaalla sanan lähettämisellä, vaan Aatu pani iltamassa hevosen kärryjen eteen ja lähti sisarensa kanssa hakemaan.

Sisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon takana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta houkutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän kamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin joutumisesta.

Anna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni hyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä yössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta ovelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä.

– Kyllä, kyllä! – Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle.

– Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin.

Isän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille. Anna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista lempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä matkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin.

– Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua.

– Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti.

– Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä?

– Enhän minä kun kävin ulkona.

– Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan, ilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti hänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän tutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli.

– Enhän minä olisi mennyt, vaan kun se Seppälän Loviisa houkutteli, täytyi Anna Liisan alkaa selitystään.

– Vai niin, Seppälän Loviisa. Minnekä se sinua houkutteli?

– Sinne kotiinsa.

– Vai kotiinsa. Mitä siellä tehtiin, sano suoraan.

Päättävästi tehty varotus pakoitti Anna Liisan sanomaan suoraan, vaikka mieli teki salata pääkohta.

– Sitä minä kuulen! Meidän tyttö riiviikkolaisrotaleiden tanssissa, tuollaisen matkan päässä, tällä siivolla. Lienee ne vaatteet nyt hyvänpäiväisenä.

– En minä jalan kulkenut, oli niillä hevonen.

– Silläkö tytöllä? Sano suoraan.

– Sen veli oli kanssa.

– Aatu... Sen kärristä pysytä itsesi poissa, niin hyvin kuin sellaisista iloista. Muista vasta, että elä jalkaa astu kumpaisiinkaan, tai se ei lopu tähän.

Näin kiivakkana ei isä ollut ollut vielä milloinkaan, mutta ei Anna Liisakaan ollut ennen luvatta tanssissa käynyt. Hyvin pahasti kävi mieleen tuollaiset isän uhkaukset, niin että hän meni kamariinsa vielä lisää itkemään. Emäntä aikoi myös torua tytärtään luvatta liikkumisesta, mutta kun hän siinä mielessä tuli Anna Liisan luo ja näki itkevän, muuttui se enemmän lohdutukseksi.

– Pahastihan sinä teitkin, kun menit luvatta, puheli hän. Vaan olisihan se isältäsikin välttänyt vähän vähemmällä, mutta sillä kun on niin pikainen tuo luonto. Varo nyt vasta, pahaa minustakin oli, kun tiesin sinun menneen, oikein pahaa.

– En minä vasta menekään, vaikka luvattaisiin.

– Elä sano niin, se on vaan katkeruutta vanhempia kohtaan, eikä se ole hyvä. Jos isäsi kerran lupaa, niin saat silloin mennä. Eläkä nyt enää itke, se pikastuu siitäkin, jos sattuu näkemään.

Emäntä sipasi kädellään tyttärensä hajaantunutta tukkaa ja meni töillensä. Anna Liisa haki kamman ja rupesi purkamaan tukkaansa palmikolta.


Palvelijain laiskoitteluviikko loppui pian. Yksi ja toinen alkoi hiljaisuudessa kyhnystellä vaatenyyttyineen olopaikoillensa ja painautua palkkalaisen kaipaavan levollisin mielin syksyn likaisiin töihin, elähyttäen kuivaa elämäänsä niillä vähäisillä muistoilla, mitä oli sattunut joutoviikon ajalla näkemään. Harva sai osakseen sen kunnian, että hevosella kyydittiin taloonsa, ellei maksanut omasta kukkarostaan.

Lukkarista Malilaan muuttava renki tuli kyytihevosella, sillä kun näkyi olevan muutakin tavaraa kuin vaatenyytti. Oli muun muassa pieni, ruskeaksi maalattu kaappi, jonka hän nosti kyytimiehensä kanssa porstuan nurkkaan. Isäntä käski laittaa ruuan kamariin ja vasta tullutta renkiä ruokittiin nyt ensi kerralla niinkuin muuta vierasta. Sitten sai muuttaa tuvan pöydälle. Ensimmäisenä päivänä ei ollut muulle työlle kiirettä, kunhan purki vaatteet nyytistä aittaan ja laittautui huomisen varalle työmiehen pukimiin.

– Mihinkähän minä tuon kaapin sijoittanen, se sietäisi saada johonkin kuivempaan paikkaan, muuten se tuolla ulkohuoneilla turpuu ja longistelee liimauksistaan.

– Tarvitsisko siinä Aapeli usein käydä? kysyi isäntä.

– En minä hänessä tarvitse käydä tuskin kuukausiin, kun siellä ei ole paljon mitään pitämistä, selitti Aapeli, joka oli uuden rengin nimi.

– No jos siellä ei ole asiata, niin nosta vaikka tuonne Anna Liisan kamarin nurkkaan, sopii se siellä olemaan.

Aapeli kuljetti samana iltana kaappinsa luvattuun paikkaan ja katseli nyt samalla tiellään tätä talon tyttären kamaria uteliailla silmillä, varsinkin kun oli isännän sanoista ymmärtänyt, ettei sinne ole lupa kurkistella kuin suurimmissa tarpeissa. Anna Liisa oli neuvomassa kaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi:

– Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja seinät noin mustuneet.

– Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi katsele ... ilman vaan.

– Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa jollain puhetta jatkaakseen.

– Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen.

– Näissä talonpoikaisissa taloissa sitä ei ole muuta kuin tupa.

– Mitäpä iloa tuosta lienee muutamasta kamarista, olipa tuota tai ei. Mielelläni minä jo läksin talonpoikiin, rattoisampi toki täällä on.

– Mistäpä sen vielä tietää, naurahti Anna Liisa.

– Niin minä toivon.

Isäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä.


Kesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan huokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat pellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille riihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit kohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan. Pari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt raski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon menoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt vielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä jauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa. Malinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä pyöristyy, kun panee rukiista »toplingin». Ruokkijoille olikin jauhon panossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää, niin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja antamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika eläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko istui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä matkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa oritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä lisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä pitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut sanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai edelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut toisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä puhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan: pysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin halukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin tuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti.

Kaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei toista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin että niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin tilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona, rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta.

Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein karkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja sieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet. Kirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt ehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä kömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä sanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset toimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa onnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi vartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman hutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin valpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun saivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne olivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja laittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin lupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja. Oman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa Anna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut pyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta, omanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen kirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa kulkenut.

Aivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä paikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä tehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee pahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare käteen ja sai astua opettamaan.

Malilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran kirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän sattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan se sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa paremmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen mallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin. Liitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen kyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa, varsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi kirjoitusliikkeitä tekevän.

– Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein. Laittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on sukkelampi puhdistaa.

Toisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään oli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli aikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon laulun:

Iltaruskon loistamalla
nuorukaisen istuvan
kaukaisella lounaan maalla
mieli johtui pohjolaan.

Sitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen hyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä lähtisi.

– Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli piika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla.

– Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli.

– Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi ja että kun olisi, mistä opettelisi.

– No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli, että sitä on Anna Liisakin kiitellyt.

Aapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan. Maija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli yksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan.

– Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina laulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän arkaillen.

– Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään.

Se näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia kiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä.

– Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi... Hän ojensi lautaa sinne päin. Siinä oli sanat: »Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista muuta, jos vaan –.»

Anna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen:

– Semmoista muuta Maijalle ... kirjoita toki.

– Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen, mutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois.

Aapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada hänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli vielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan, ymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi »Maijalle». Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei laiteta, kävi miten kävi.

Rohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja välistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja toinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä.