Siirry sisältöön

Kuninkaan-alut: Kolmas näytös

Wikiaineistosta
Toinen näytös Kolmas näytös.
Kuninkaan-alut
Kirjoittanut Henrik Ibsen
Neljäs näytös


(Huone Oslon piispankartanossa. Sisäänkäytävä ovi oikealla. Perällä on pieni avattu ovi valaistuun kappeliin. Esiripulla peitetty ovi vasemmalla seinällä vie piispan makuuhuoneesen. Edessä samalla puolella on topattu makuupenkki. Vastapäätä oikealla on kirjoituspöytä, jolla on nähtävänä kirjeitä, asiapaperia ja palava lamppu.)

(Huoneessa ei alusta ole ketään; esiripun takaa vasemmalla kädellä kuuluu munkkien laulu. Vähän myöhemmin tulee Pool Flida matkapuvussa sisään oikealta, seisahtuu ovelle, odottaa, katsoo ympärilleen ja tömistää sitten kolme kertaa sauvallaan lattiaan.)

SIRA VILJAM (tulee sisään vasemmalta ja lausuu hiljennetyllä äänellä). Pool Flida! Jumalan kiitos; – nyt ei jaarli ole kaukana.

POOL FLIDA. Laivasto purjehtii juuri Hovedsaaren ohitse; minä lähdin edeltä päin. Mutta kuinka on piispan laita?

SIRA VILJAM. Hän saa juuri viimeistä voidetta.

POOL FLIDA. Siis on vaara suuri.

SIRA VILJAM. Sigard mestari Brabantilainen on sanonut, ett’ei hän voi yön yli elää.

POOL FLIDA. Silloin luulen hänen liian myöhään kutsuneen meidät luoksensa.

SIRA VILJAM. Ei, ei, – hän on aivan tunnoissansa ja hänellä on hiukka voimiakin, – joka hetki kysyy hän, eikö jaarli pian tule.

POOL FLIDA. Te sanotte häntä vielä jaarliksi; ettekö tiedä, että kuningas on antanut hänelle herttuan nimen?

SIRA VILJAM. Tiedän, tiedän kyllä; se on vaan semmoinen vanha tapa. Hys – (hän ja Pool Flida tekevät ristinmerkin ja kumartavat. Piispan kamarista tulee kaksi kuoripoikaa kynttilät kädessä, sitten kaksi toista kantaen suitsutus-astioita; heidän jäljessään pappeja, jotka kantavat kalkkia, öylättilautasta, ristiinnaulitun kuvaa ja kirkonlippua; heidän jäljessään tulee joukko pappeja ja munkkeja; kuoripojat, kynttilät ja suistutusastiat kädessä, päättävät saaton, joka hitaasti liikkuen edelleen menee sisään kappeliin. Ovi suljetaan saaton jälkeen.)

POOL FLIDA. Nyt on siis vanha herra tehnyt tilinsä tämän maailman kanssa.

SIRA VILJAM. Saanko ehkä sanoa, että Skule herttua tulee niin pian kuin mahdollista?

POOL FLIDA. Hän astuu suoraan laiturilta tänne ylös piispan kartanoon. Hyvästi! (menee.)

(Usea pappi, joukossa Pietari, sekä piispan palvelijoita tulee ulos vasemmalta, kantaen vaippoja, paljoja ja suurta tuliastiaa.)

SIRA VILJAM. Mihin noita tarvitaan?

ERÄS PAPPI (tekee vuodetta penkille). Piispa tahtoo maata täällä ulkona.

SIRA VILJAM. Mutta onko se hyvä?

PAPPI. Sigard mestari arvelee, että me kernaasti voimme noudattaa hänen tahtoansa. Tuossa hän jo on.

(Nikolaus piispa tulee ulos, nojaten itseään Sigard mestariin ja erääsen pappiin. Hän on piispan puvussa, mutta ilman sauvaa ja hiippaa.)

NIKOLAUS PIISPA. Sytyttäkää enemmän kynttilöitä! (Hän saatetaan istumaan penkille tuliastian viereen ja peitetään vaipoilla.) Viljam! Nyt olen saanut kaikki syntini anteeksi! He ottivat ne kaikkityyni; – minä tunnen itseni nyt niin keveäksi.

SIRA VILJAM. Herttua on lähettänyt teille sanan, herra; hän on jo tällä puolen Hovedsaarta.

NIKOLAUS PIISPA. Se on hyvä, vallan hyvä. Kuningas on myöskin pian tänne saapuva. Minä olen kaiken aikani ollut syntinen koira, Viljam; olen pahasti rikkonut kuningasta kohtaan. Papit tuolla sisällä sanoivat, että kaikki syntini muka olivat minulle anteeksi annetut; – niin, se voi kyllä olla hyvä; mutta heidän on sangen helppo luvata, sillä minä en ole rikkonut heitä vastaan. Ei, ei – on kuitenkin turvallisinta saada se kuulla kuninkaan omasta suusta, (lausuu kiivaasti:) Tulta, sanon minä! Täällä sisällä on niin pimeä.

SIRA VILJAM. Täällä on sytytetty –

SIGARD MESTARI (keskeyttää häntä merkinannolla ja lähestyy piispaa). Kuinka nyt on laitanne, herra?

NIKOLAUS PIISPA. Hyvin, – hyvin kyllä; käsiäni ja jalkojani kylmää.

SIGARD MESTARI (puoliääneen, muuttaen tuliastiaa likemmäksi). Hm, – se on alku loppuun.

NIKOLAUS PIISPA (tuskallisesti Viljamille). Olen sanonut, että kahdeksan munkin pitää veisata ja rukoilla minun edestäni kappelissa tänä yönä. Pidä heitä silmällä; heidän joukossaan on unisia veitikoita.

SIRA VILJAM (osottaa äänettä kappelia kohti, josta veisu yhä kuuluu seuraavana aikana).

NIKOLAUS PIISPA. Niin paljon tekemättä, ja kuitenkin kaikki jättäminen! Paljon tekemättä, Viljam!

SIRA VILJAM. Herra, ajatelkaa taivaallisia!

NIKOLAUS PIISPA. Minulla on aikaa; – aamupuoleen, arvelee Sigard mestari –

SIRA VILJAM. Herra, herra!

NIKOLAUS PIISPA. Antakaa minulle hiippa ja sauva! – sinun on hyvä sanoa minun tulee ajatella – (eräs pappi tuo hänen anomansa). Niin, pane lakki tuohon, se on liian raskas; anna minulle sauva käteen; kas, nyt olen varustettu. Piispa! – Paha henki ei nyt uskalla minuun ruveta!

SIRA VILJAM. Haluatteko muuten jotakin?

NIKOLAUS PIISPA. En. Niin, sano minulle; – Pietari, Antero Skjalderbandin poika, – kaikki puhuvat hänestä niin hyvää –

SIRA VILJAM. Hän on varmaan viatoin sielu.

NIKOLAUS PIISPA. Pietari, sinun pitää valvoman minun luonani siksi kuin kuningas taikka herttua tulee. Menkää ulos toiset siksi, mutta olkaa saatavissa.

(Kaikki paitse Pietari, menevät ulos oikealle.)

NIKOLAUS PIISPA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pietari!

PIETARI (lähestyy). Herra?

NIKOLAUS PIISPA. Oletko koskaan nähnyt vanhan miehen kuolevan?

PIETARI. En koskaan.

NIKOLAUS PIISPA. Kaikki he pelkäävät; sen uskallan vannoa! Tuolla pöydällä on iso kirja, sinetti päällä; anna se minulle. (Pietari tuo kirjeen.) Se on äidillesi.

PIETARI. Äidilleni?

NIKOLAUS PIISPA. Sinä saat matkustaa pohjoiseen, Hoologalantiin, sitä viemään. Olen kirjoittanut hänelle eräästä suuresta ja painavasta asiasta; sinun isästäsi on tullut tietoja.

PIETARI. Hän taistelee Herran sankarina pyhässä maassa. Jos hän siellä kaatuu, on hän kaatuva siunatulla maalla; sillä siellä on joka jalan-ala maata pyhää. Minä muistutan Jumalaa hänestä kaikissa rukouksissani.

NIKOLAUS PIISPA. Rakastatko Antero Skjaldarbandia?

PIETARI. Hän on rehellinen mies; mutta toinen mies on olemassa, jonka suuruudella äitini minua ikäänkuin imetti ja elätti.

NIKOLAUS PIISPA (nopeasti). Onko se Skule herttua?

PIETARI. Niin on, herttua, – Skule Boordinpoika. Äitini tunsi hänet nuorena. Herttua on varmaan etevin mies maassa!

NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kirje; lähde kohta sen kanssa pohjoiseen! – Veisaavatko ne tuolla sisällä?

PIETARI. Veisaavat, herra.

NIKOLAUS PIISPA. Kahdeksan vahvaa miestä, kurkut kuin pasuunat, tietääkseni täytyy sen jotakin auttaa?

PIETARI. Herra, herra, minä rukoilisin itse!

NIKOLAUS PIISPA. Minulla on liian paljon tekemättä, Pietari. Elämä on liian lyhyt; – sitä paitse on kuningas kyllä anteeksi antava, kun hän tulee – (kutistuu kokoon tuskissaan).

PIETARI. Te kärsitte varmaan?

NIKOLAUS PIISPA. En kärsi; mutta korvani soivat; silmissäni vilkkuu ja välähtelee –

PIETARI. Taivaalliset kellot soivat teitä kotia; – välke silmissänne on valo alttarikynttilöistä, jotka Jumalan enkelit ovat sytyttäneet teille.

NIKOLAUS PIISPA. Varmaan se niin on; – ei ole mitään hätää, kun eivät vaan herkene rukoilemasta tuolla sisällä. – Hyvästi, lähde heti kirjeen kanssa.

PIETARI. Eikö minun ensin pidä –?

NIKOLAUS PIISPA. Ei, mene; minä en pelkää olla yksin.

PIETARI. Onnellista yhtymistä siis, kuin taivaalliset kellot kerta äännähtävät minullekin, (menee ulos oikealle.)

NIKOLAUS PIISPA. Taivaalliset kellot, – niin, sellaista on niin helppo sanoa, kun seisoo kahdella terveellä jalallaan. – Niin paljon tekemättä! Mutta paljo jää kuitenkin elämään minun jälkeeni. Minä lupasin herttualle sieluni autuuden kautta antaa hänelle Trond papin tunnustuksen, jos sen saisin käsiini; – hyvä, etten ole sitä saanut. Jos hän olisi varma, niin hän joko voittaisi tai kaatuisi; silloin tulisi toinen heistä mahtavammaksi mieheksi, kuin koskaan Norjassa on elänyt. Ei, ei, – sitä, jota minä en voinut saavuttaa, sitä ei pidä kenenkään saavuttaman. Epävarmuus on paras; niin kauan kuin se painaa herttuata, vainovat he molemmat toisiansa, miten vaan voivat; kaupunkia poltetaan, viljamaita hävitetään, – ei kumpanenkaan voita toisen tappion kautta – – (kauhistuneena) Armoa, sääliä! Minähän se olen, joka olen syyllinen – minä, joka ensi hetkestä saatin kaikki alkuun! (rauhoittuen) Niin, niin, niin! mutta nyt tulee kuningas, – häntäpä se enemmin koskee, – kyllä hän anteeksi antaa – rukouksia ja messuja pitää luettaman; ei ole hätää ollenkaan; – olenpa piispa, enkä ole koskaan ketään surmannut omalla kädelläni. – Hyvä on, että Trond papin tunnustus ei tullut; pyhimykset ovat minun puolellani, he eivät tahdo kiusata minua lupaustani rikkomaan. – Kuka kolkuttaa ovella? Herttua se mahtaa olla! (hieroo iloissaan käsiään) Hän aikoo kerjätä todistuksia kuninkaanoikeuteen, – eikä minulla ole mitään todistuksia hänelle antaa!

(Inga Varteigin rouva tulee sisään; hän on puettu murhepukuun, kaapuun ja huntuun.)

NIKOLAUS PIISPA (kutistuu pelosta). Kuka se on?

INGA. Eräs vaimo Varteigistä Borgasysselistä, kunnianarvoisa herra.

NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan äiti!

INGA. Siksi minua kerran mainittiin.

NIKOLAUS PIISPA. Menkää, menkää! En minä neuvonut Hookonia erottamaan teitä luotansa!

INGA. Minkä kuningas tekee, on hyvin tehty; enkä sen vuoksi tule teidän luoksenne.

NIKOLAUS PIISPA. No minkä vuoksi sitten?

INGA. Gunnulf veljeni on palannut kotia Englannin retkeltä. –

NIKOLAUS PIISPA. Englannin retkeltä –!

INGA. Hän on ollut poissa monta vuotta, kuten tiedätte, ja kuljeksinut avaralta; nyt hän toi kirjeen kotia –

NIKOLAUS PIISPA, (hengetönnä). Kirjeen –?

INGA. Trond papilta. Se on teille, herra, (ojentaa sen hänelle).

NIKOLAUS PIISPA. Vai niin; – ja te sen tuotte?

INGA. Se oli Trondin tahto. Minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä ajasta, kun hän kasvatti Hookonia. Minä sain tiedon sairaudestanne; ja lähdin sentähden kohta matkalle; minä olen tullut tänne jalkaisin –

NIKOLAUS PIISPA. Sinun ei olisi pitänyt niin kiirehtiä, Inga!

DAGFINN BONDE (tulee sisään oikealta). Jumalan rauha, kunnianarvoisa herra!

NIKOLAUS PIISPA. Tuleeko kuningas?

DAGFINN BONDE. Nyt hän ratsastaa Ryenvuoria alas kuningatar ja kuninkaan lapsi ja suuri seurue keralla.

INGA (juoksee Dagfinniä kohti). Kuningas – kuningas! tuleeko hän tänne?

DAGFINN BONDE. Inga! Tekö täällä, kovaa kokenut vaimo?

INGA. Ei se ole kovaa kokenut, jolla on niin jalo poika.

DAGFINN BONDE. Nyt hänen kova sydämmensä heltyy.

INGA. Ei kuninkaalle sanaakaan minusta. Oi, nähdä minun täytyy hänet kuitenkin; – kuulkaa, – tuleeko hän tänne?

DAGFINN BONDE. Tulee kohta.

INGA. Ja nyt on pimeä ehtoo. Kuninkaan tietä varmaankin tulisoitoilla valaistaan?

DAGFINN BONDE. Niin kyllä.

INGA. Silloin tahdon asettautua johonkuhun kuistiin, josta hän kulkee ohitse; – ja sitten kotia Varteigiin. Mutta ensin Hallvardin kirkkoon; siellä on tänä yönä valaistu; siellä tahdon rukoilla hyvää kuninkaalle, minun kauniille pojalleni. (Menee ulos oikealle.)

DAGFINN BONDE. Olen toimittanut asiani; menen kuningasta vastaan.

NIKOLAUS PIISPA. Vie hänelle sydämelliset tervehdykset, hyvä Dagfinn!

DAGFINN BONDE (mennessään ulos oikealle). En tahtoisi minä olla Nikolaus piispa huomenna.

NIKOLAUS PIISPA. Trond papin ripitys –! Siis se kuitenkin tuli; – tässä sen pidän kädessäni, (miettii ja tirkistelee eteensä). Ei pitäisi koskaan luvata sielunsa autuuden kautta, kun on niin vanha kuin minä. Jos olisi vuosia jäljellä niin aina viekottelisin itseni vapaaksi semmoisesta lupauksesta; mutta tänä iltana, viimeisenä iltana – ei, se ei ole viisaasti. – Voinko sitten pitää lupaukseni? Eikö se olisi panna kaikki se alttiiksi, jonka eteen olen koko elämäni puuhannut? – (kuiskaten). Oi, jos voisin tehdä paholaiselle kepposet, vielä tämän ainoan kerran! (kuuntelee.) Mitä se on? (huutaa.) Viljam Viljam!

SIRA VILJAM (tulee sisään oikealta).

NIKOLAUS PIISPA. Mikä se on, joka suhisee ja ulvoo niin ilkeästi?

SIRA VILJAM. Se on myrsky, joka kiihtyy.

NIKOLAUS PIISPA. Kiihtyykö myrsky! – Varmaankin minä lupaukseni pidän! Myrskykö, sanot –? Veisaavatko ne tuolla sisällä?

SIRA VILJAM. Veisaavat, herra.

NIKOLAUS PIISPA. Käske heitä olemaan ahkeria; – erittäin Aslak veljeä; hän lukee aina niin vaillinaisia rukouksia; hän katkoo missä vaan sopii; hän tekee hyppäyksiä, Se koira! (tömistää lattiaan piispan sauvallansa.) Käy sisään ja sano hänelle, että tämä on viimeinen yö, joka minulla on jäljellä; olkoon hän vaan ahkera, taikka minä tulen hänen luoksensa ja kummittelen!

SIRA VILJAM. Herra pitääkö minun kutsuman Sigard mestaria?

NIKOLAUS PIISPA. Käy sisään, sanon minä! (Viljam menee sisään kappeliin.) Taivaan tahto mahtaa varmaankin olla, että minä sovitan kuninkaan ja herttuan välin, koska se nyt lähettää minulle Trond papin kirjeen. Kovaa sinulta vaaditaan, Nikolaus; kerrassaan repiä alas minkä olet koko elämäsi työllä rakentanut. Mutta ei muuta neuvoa löydy; minun on tällä kertaa noudattaminen taivaan tahtoa. – Jospa vaan voisin lukea mitä kirje sisältää; mutta minä en voi nähdä sanaakaan! Sumua ajelehtii silmieni edessä, niissä säkenöitsee ja räiskii – enkä uskalla antaa kenenkään lukea sitä itselleni! Luvata semmoista –! Onko siis ihmisen äly niin kehno, ett’ei se voi ohjata oman työnsä toista ja kolmatta polvea? Minä puhuin niin kauvan ja niin pontevasti Vegard Væradalille, saadakseni kuningasta lähettämään Ingan pois luotansa, että se viimein tapahtui. Se työ oli hyvä ensi polvessa; mutta jos en olisi sitä neuvonut, niin ei Inga nyt olisi ollut Varteigissa, kirje ei olisi ajoissa tullut minun käsiini, ja minulla ei olisi ollut lupausta pidettävänä, – siis tyhmä toisessa polvessa. Jos vaan olisi aikaa; mutta ainoastaan tämä yö loppuun – ja tuskinpa sitäkään. Minun täytyy, minä tahdon elää kauvemmin! (tömistää sauvalla; pappi astuu sisään oikealta.) Käske Sigard mestari tulemaan! (pappi menee; piispa pusertaa kirjettä käsissään.) Tässä, tämän ohuen sinetin alla lepää Norjan historia sadaksi vuodeksi. Se lepää ja uneksii, niinkuin linnunpoika munassa! Oi, sitä, jolla nyt olisi useampi kuin yksi sielu – taikka ei yhtäkään! (painaa raivokkaasti kirjettä rintaansa.) Oi, jos ei loppu olisi kintereilläni – ja tuomio ja rangaistus – minä hautoisin sinut haukaksi, joka levittäisi pimeän kauhun kaiken maan ylitse ja iskisi terävät kyntensä joka miehen sydämmeen! (kutistuen.) Mutta viimeinen hetki on lähellä, (huutaen.) Ei, ei, – sinusta pitää tuleman joutsen, valkea joutsen! (heittää kirjeen pois kauvas lattialla ja huutaa:) Sigard mestari, Sigard mestari!

SIGARD MESTARI (oikealta). Kuinka laita on, kunnianarvoisa herra?

NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari, – myykää minulle kolmen päivän elämä!

SIGARD MESTARI. Minä olen teille sanonut –

NIKOLAUS PIISPA. Niin, niin; mutta se ei ollut totta se oli pieni rangaistus. Minä olen ollut kohtuuton herra teitä kohtaan; sen vuoksi tahdotte te pelottaa minua. Hyi, se oli ilkeätä, – ei, ei, – se oli paraiksi minulle! Mutta olkaa nyt hyvä ja kiltti! Minä maksan hyvin; – kolmen päivän elämä, Sigard mestari, ainoastaan kolmen päivän elämä!

SIGARD MESTARI. Jos minun vaikka itseni olisi mentävä pois samalla hetkellä, kuin teidän, niin en kuitenkaan voisi lisätä kolmea päivää.

NIKOLAUS PIISPA. Yksi päivä sitten; ainoastaan yksi päivä! Antakaa olla valoisata, antakaa auringon paistaa, silloin kuin minä erkanen! Kuulkaa Sigard! (viittaa häntä luoksensa ja vetää hänet alas penkille.) Olen antanut melkein kaikki kultani ja hopeani kirkolle, saadakseni suuria messuja luetuksi jälkeeni. Tahdon muuttaa tuon; te saatte kaikki tyyni! Mitä, Sigard, teemmekö me kaksi pienet kepposet noille tuolla sisällä? He, he, he! Te tulette rikkaaksi, Sigard, ja lähdette pois maasta; minä saan vähän viivytystä ja voin vähän asettaa asiani toisin ja auttaa itseni vähemmilläkin rukouksilla. Mitä Sigard, emmekö –? (Sigard koettaa suonta; piispa huudahtaa tuskallisesti:) No, miks’ette vastaa?

SIGARD MESTARI (nousee). Minulla ei ole aikaa, herra. Tahdon valmistaa teille juoman, joka voi tuottaa teille hiukan helpotusta viimeisellä hetkellänne.

NIKOLAUS PIISPA. Ei, viipykää! viipykää – ja vastatkaa minulle!

SIGARD MESTARI. Minulla ei ole aikaa; juoman täytyy olla valmis tunnin sisällä (menee ulos oikealle.)

NIKOLAUS PIISPA. Tunnin sisällä! (tömistää hurjasti.) Viljam! Viljam!

SIRA VILJAM (tulee ulos kappelista).

NIKOLAUS PIISPA. Ota useampia avuksi sinne sisään! Kahdeksan ei riitä!

SIRA VILJAM. Herra –?

NIKOLAUS PIISPA. Useampia avuksi, sanon minä! Kolbein ristiveli on maannut sairaana viisi viikkoa, – sillä aikaa hän ei suinkaan ole voinut paljon syntiä tehdä –

SIRA VILJAM. Hän oli eilen ripillä.

NIKOLAUS PIISPA (innokkaasti). Niin, hän mahtaa olla kelvollinen; ota hän! (Viljam menee jälleen sisään kappeliin.) Tunnin sisällä! (pyyhkii hien otsastaan.) Puh, kuinka täällä on lämmin! – Kurja koira, – mitä kaikki hänen oppinsa minua auttaa, kun ei hän voi lisätä tuntiakaan. Siellä hän istuu huoneessaan päiväkaudet ja asettaa yhteen konstikkaita rattaita ja painoja ja vipuja; hän tahtoo luoda koneen, joka käy ja käy, koskaan seisahtumatta, – perpetuum mobile nimittää hän sitä. Miksi hän ei ennen käytä taitoansa ja älyänsä tehdäksensä ihmisestä Semmoisen perpetuum mobilen –? (taukoaa ja miettii; hänen silmänsä valaistuvat.) Perpetuum mobile, – en ole vankka latinan kielessä, – mutta se tarkoittaa jotakin, jolla on voima iäisesti vaikuttaa, kaikkien aikojen halki. Jos minä nyt itse voisin –? Se olisi työ, jolla sopisi lopettaa! Se olisi tehdä suurimman työnsä viimeisellä hetkellään! Panna rattaita ja painoja ja vipuja kuninkaan ja herttuan sielussa käymään; panna ne sillä tavoin käymään, ett’ei mikään voima maan piirillä voi saada niitä seisahtumaan; jos minä sen voin, silloinhan jään elämään, elämään työssäni, – ja kun asiaa oikein punnitaan, niin juuri se se lieneekin se, jota sanotaan kuolemattomuudeksi. – Lohduttavia, vilvoittavia ajatuksia, kuinka teette hyvää vanhalle miehelle! (puhaltaa ja ojentaa itseänsä mukavasti penkille.) Diabolus on kovasti ahdistanut minua tänä iltana. Se on seuraus joutilaana lepäämisestä; otium est pulvis – pulveris – no, yhtäkaikki, latina siksensä, – Diabolus ei ole enää saava valtaa minun ylitseni; tahdon olla toimelias viimeiseen saakka; tahdon –; kuinka he ammovat tuolla sisällä – (tömistää; Viljam tulee ulos.) Sano, että he ovat vaiti; he häiritsevät minua. Kuningas ja herttua tulevat paikalla, minulla on suuria mietittävänä.

SIRA VILJAM. Herra, pitääkö minun sitten –?

NIKOLAUS PIISPA. Käskeä heitä herkeämään hetkeksi, että saan miettiä rauhassa. Kas tuossa, ota ylös kirje, joka on lattialla. – Hyvä. Anna sitten paperit tänne –

SIRA VILJAM (menee kirjoituspöydän luo). Mitkä, herra?

NIKOLAUS PIISPA. Yhtä kaikki –; ne, joilla on sinetti päällä; ne, jotka ovat päällimmäisinä. – Niin; käy nyt sisään ja sano, että he ovat hiljaa. (Viljam menee.) – Kuolla, ja kuitenkin hallita Norjassa! Kuolla, ja toimittaa niin, ett’ei yksikään mies tule kohottamaan itseänsä pään vertaa kaikkien toisten ylitse. Tuhat tietä voi saattaa tuohon päämaaliin; mutta ainoastaan yksi voi olla, joka kelpaa; – se on löydettävä, – se on käytävä. – Haa! Onpa tie aivan lähellä, niin lähellä! Niin olkoon asia. Minä pidän lupaukseni; herttuan pitää saaman kirje käsiinsä; – mutta kuninkaan – hm, hänen pitää saaman epäilyksen oraan sydämeensä. Hookon on rehellinen, niinkuin on tapa lausua; kadotettuansa luottamuksen itseensä ja oikeuteensa, on paljo hänessä höltyvä. Molempain pitää uskoman ja epäilemän, keikkuman ylös ja alas, koskaan saamatta vakavaa pohjaa jalkainsa alle, – perpetuum mobile! – Mutta ottaakohan Hookon uskoaksensa minun sanaani? Kyllä kai; olenhan kuoleman kourissa; minä syötän häntä ensin tosiasioilla. – Voimat horjuvat, mutta sielu virkistyy; – minä en enää lepää sairasvuoteella, minä istun työhuoneessani, tahdon puuhata viimeisen yön, puuhata – siksi kuin kynttilä sammuu –

SKULE HERTTUA (tulee sisään oikealta ja astuu piispaa kohti). Rauhaa ja terveyttä, kunnian-arvoisa herra! Kuulen, että laitanne on huono.

NIKOLAUS PIISPA. Olen ruumiin silmikko, hyvä herttua; tänä yönä puhkean; huomenna voipi tuntea, kuinka tuoksun.

SKULE HERTTUA. Tänä yönä, sanotte?

NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari sanoo: tunnin kuluttua.

SKULE HERTTUA. Ja Trond papin kirje –?

NIKOLAUS PIISPA. Ajatteletteko te vielä sitä?

SKULE HERTTUA, Se ei koskaan lähde mielestäni.

NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on tehnyt teidät herttuaksi; herttuan nimeä ei ole yksikään mies, ennen teitä, Norjassa kantanut.

SKULE HERTTUA. Ei ole kylliksi. Joll’ei Hookon ole oikea, niin täytyy minun saada kaikki!

NIKOLAUS PIISPA. Kuinka täällä on kylmä; kaikkia jäseniäni värisyttää.

SKULE HERTTUA. Trond papin kirje, herra! Jumalan kaikkivaltiaan kautta, – onko se teillä?

NIKOLAUS PIISPA. Kaikissa tapauksissa tiedän, missä se on löydettävänä.

SKULE HERTTUA. Niin sanokaa se, sanokaa se!

NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa –

SKULE HERTTUA. Ei, ei, – käyttäkää aikaa; näen, että se kuluu kiireesti, – ja minulle on sanottu, kuninkaankin tänne tulevan.

NIKOLAUS PIISPA. Niin, kuningas tulee; siitä parhaiten näette, että minä valvon teidän asiatanne, vielä nytkin.

SKULE HERTTUA. Mikä on teidän tarkoituksenne?

NIKOLAUS PIISPA. Muistatteko kuninkaan häissä, – silloin sanoitte, että Hookonin järkähtämätön luottamus itseensä tekee hänet lujaksi.

SKULE HERTTUA. No?

NIKOLAUS PIISPA. Jos minä ripitän itseni ja herätän hänessä epäilyksen, niin luottamus kukistuu ja voima sen kanssa.

SKULE HERTTUA. Herra, se on syntiä, syntiä; jos hän on oikea!

NIKOLAUS PIISPA. Se on oleva teidän vallassanne tehdä hänet jälleen luottavaiseksi. Ennen kuin täältä erkanen, sanon minä teille, missä Trond papin kirje on löydettävänä.

SIRA VILJAM (oikealta). Nyt kuningas tulee tulisoittojen valossa ja seurueen keralla katua ylöspäin.

NIKOLAUS PIISPA. Hän olkoon terve tullut. (Viljam menee.) Herttua, pyydän teiltä viimeisen suosion. Olkaa minun kostajani minun vihamiehiäni vastaan (ottaa esiin erään kirjeen.) Tähän minä olen pannut heidän nimensä. Ne, jotka ensiksi ovat mainitut, tahtoisin kernaasti saada hirteen, jos vaan niin sopii.

SKULE HERTTUA. Elkää nyt kostoa ajatelko; teillä ei ole pitkiä jäljellä –

NIKOLAUS PIISPA. Ei kostoa, vaan rangaistusta. Luvatkaa minulle heiluttavanne rangaistuksen miekkaa kaikkien vihamiesteni ylitse, kun minä olen poissa. Ne ovat teidän vihamiehiänne yhtä hyvin kuin minunkin; kun te tulette kuninkaaksi, täytyy teidän heitä kurittaa; lupaatteko sen?

SKULE HERTTUA. Minä lupaan ja vannon; – mutta Trond papin kirje –!

NIKOLAUS PIISPA. Te saatte tietää, missä se on; – mutta, katsokaa –; kuningas tulee; kätkekää vihamiestemme luettelo! (Herttua kätkee paperin; samassa tulee Hookon sisään oikealta).

NIKOLAUS PIISPA. Terve tullut maahanpaniaisiin, herra kuningas!

HOOKON. Kovasti olette kaiken aikaa minua vastustanut; mutta nyt se olkoon unohdettu ja anteeksi annettu; kuolema pyyhkäisee puhtaaksi suurimmankin rätingin.

NIKOLAUS PIISPA. Se helpotti! Oi, kuinka kuninkaan laupeus on ihmeellisen suuri! Herra, mitä tänä iltana olette tehnyt vanhaa syntistä kohtaan, olkoon se kymmenkertaisesti –

HOOKON. Jättäkäämme sikseen; mutta minun täytyy sanoa, että minua suuresti kummastuttaa. Te kutsutte minut tänne saadaksenne minun anteeksi antamukseni, ja kuitenkin valmistatte minulle tämmöisen yhtymisen.

NIKOLAUS PIISPA. Yhtymisen, herra?

SKULE HERTTUA. Kuningas tarkoittaa minua. Herra piispa, tahdotteko vakuuttaa Hookon kuninkaalle minun uskoni ja kunniani kautta, että minä en ensinkään tietänyt hänen tulostansa, ennenkuin laskin jalkani Oslon laiturille.

NIKOLAUS PIISPA. Ah, ah; koko syy on minussa! Olen ollut sairas, vuoteen-oma koko menneen vuoden; olen vähän taikka en ollenkaan hankkinut tietoja maan asioista; minä luulin, että korkeain sukulaisten väli nyt olisi hyvä ja sopuisa!

HOOKON. Olen havainnut, että ystävyys herttuan ja minun välilläni menestyy paraiten, kun me pysymme erillämme; sentähden hyvästi, Nikolaus piispa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne siellä, johon nyt menette, (aikoo mennä.)

SKULE HERTTUA (hiljaa ja levottomasti). Piispa, piispa; hän menee!

NIKOLAUS PIISPA (äkkiä ja raivokkaan voimalla). Jääkää, Hookon kuningas!

HOOKON (seisahtuu). Mitä nyt?

NIKOLAUS PIISPA. Ette saa mennä tästä huoneesta, ennenkuin vanha Nikolaus piispa on lausunut viimeisen sanansa!

HOOKON (tarttuen ehdottomasti miekkaansa). Oletteko kenties miesvoimalla saapunut Viikeniin, herttua?

SKULE HERTTUA. Minulla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.

NIKOLAUS PIISPA. Sanan voimalla olen teidät pidättävä. Missä maahanpaniaisia vietetään, siellä on vainaja ensimmäinen mies seurassa; hän voi tehdä ja jättää tekemättä, mitä tahtoo – niin pitkälle kuin hänen voimansa riittää. Senvuoksi tahdon nyt pitää oman ruumissaarnani; ennenaikaan pelkäsin aina kovasti, että Sverre kuningas tulisi sitä pitämään –.

HOOKON. Elkää puhuko niin hurjasti, herra!

SKULE HERTTUA. Te lyhennätte sitä kallista aikaa, joka teillä on jäljellä!

HOOKON. Silmänne ovat jo hämärät!

NIKOLAUS PIISPA. Niin, näköni on hämärä; tuskin voin nähdä teitä, missä seisotte; mutta minun sisässäni kuvastuu elämäni loistavan kirkkaana eteeni. Minä näen näkyjä siinä –; kuulkaa ja oppikaa, kuningas! – Minun sukuni oli maan mahtavin; moni suuri päällikkö sai siitä syntynsä; minä tahdoin olla suurin heistä kaikista. En ollut kuin poika, kun jo rupesin isoamaan suuria töitä; minusta oli, ikään kuin en millään tavoin voisi odottaa siksi kuin tulisin täysikasvuiseksi; kuninkaita nousi vähemmän oikeuden nojalla kuin minulla oli, – Maunu Erlingin poika, Sverre pappi –; minä myös tahdoin olla kuningas; mutta päällikkö ensin, – se oli välttämätöntä. Silloin piti oleman tappelu Ilekentällä; siellä olin ensi kerran muassa. Aurinko nousi, ja välkkyen säteilivät tuhannet kirkkaat asehet. Maunu ja kaikki hänen miehensä astuivat esiin, ikäänkuin kisahan; minä yksin tunsin sydäntäni ahdistavan. Ankarasti raivasi meidän seurueemme itsellensä tietä; mutta minä en voinut olla mukana – minä olin pelkuri! Kaikki muut Maunun päälliköt taistelivat miehuullisesti, ja usea tapellen kaatui; mutta minä pakenin vuorta ylös päin, juoksin ja juoksin, enkä seisahtunut ennenkuin jälleen tulin alas vuonolle, kaukana ulompana. Monen miehen täytyi sinä iltana pestä veriset vaatteensa Trondhjemin vuonossa; – minun täytyi myöskin pestä vaatteeni, mutta ei verestä. Niin, kuningas, minä olin pelkuri; luotu päälliköksi – ja pelkuri! Minuun sattui kuin ukonnuoli; siitä hetkestä vihasin joka miestä; minä rukoilin salaa kirkoissa, itkin ja makasin polvillani alttarien edessä, minä annoin suuria lahjoja, tein pyhiä lupauksia; minä yritin ja koetin yhä uusissa tappeluissa, Saltöönsalmella, Jonskentillä sinä kesänä kun Baglit majailivat Bergenissä, – aina turhaan. Sverre se oli, joka asian ensin huomasi, hän puhui siitä kaikkien kuullen ja pilkaten, ja siitä päivästä nauroi joka seurueen mies, kun Nikolaus Arnen poika tuli näkyviin sota-asussa. – Pelkuri, pelkuri ja minä tahdoin kuitenkin olla päällikkö, tahdoin olla kuningas, tunsin olevani kuninkaaksi luotu, olisin voinut edistää Jumalan valtakuntaa maan päällä; mutta pyhimykset itse sulkivat minulta tien.

HOOKON. Elkää soimatko taivasta, piispa! Te olette paljon vihannut!

NIKOLAUS PIISPA. Niin, minä olen paljon vihannut; vihannut joka päätä tässä maassa, joka on kohonnut joukon ylitse. Mutta minä vihasin sentähden, ett’en voinut rakastaa. Ihania naisia, – oi, minä voisin nielaista heitä vieläkin säkenöivin silmin! Olen kahdeksankymmentä vuotta, ja vieläkin minä himoan sortaa miehiä ja naisia syleillä; mutta siinä kävi minun samoin kuin tappelussa; tahtoa ja himoa vaan, voima oli minulta jo syntyessäni varastettu; – himon kuohuva lahja – ja kuitenkin raajarikko! Niin tulin sitten papiksi; kuningas taikka pappi täytyy sen miehen olla, joka tahtoo saada kaiken vallan haltuunsa, (nauraa.) Minä pappi! Minä kirkon mies! Niin, yhteen kirkolliseen toimeen oli Luoja minut erittäin sopivaksi tehnyt, – laulamaan kimeitä ääniä, – veisaamaan nais-äänellä suurissa kirkkojuhlissa. Ja kuitenkin vaativat he tuolla ylhäällä minulta – puolimieheltä –, mitä heillä on oikeus vaatia kaikilta niiltä, jotka saivat täyden kyvyn elämän työhön! On ollut aikoja, jolloin pidin semmoisen vaatimuksen kohtuullisena; tässä olen kuolinvuoteellani maannut, kutistuneena rangaistuksen ja tuomioa pelvosta. Nyt se on ohitse; minulla on jälleen ydintä sielun solmuissa! Minä en ole rikkonut mitään; minua kohtaan on vääryyttä tehty; minä olen päälle kantaja!

SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Herra – kirje! Teillä ei ole pitkiä jäljellä!

HOOKON. Ajatelkaa sieluanne ja nöyryyttäkää itsenne!

NIKOLAUS PIISPA. Miehen työ on hänen sielunsa, ja minun työni on yhä elävä maan päällä. Mutta teidän, Hookon kuningas, teidän tulisi olla varoillanne; sillä samoin kuin taivas on vastustanut minua ja saanut vahinkoa palkinnoksi, samoin vastustatte te sitä miestä, joka pitää maan onnen käsissänsä –

HOOKON. Haa – herttua, herttua! Nyt minä käsitän yhtymisen täällä!

SKULE HERTTUA (kiivaasti piispalle). Ei sanaakaan enää siitä!

NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Hän on teitä vastustava niin kauvan kuin hänen päänsä on kiinni hänen olkapäissänsä. Jakakaa hänen kanssaan! Minä en saa rauhaa arkussani, minä palaan jälleen, jos te ette jaa! Ei kumpikaan teistä saa lisätä toisen korkeutta omaan vartaloonsa; tässä maassa syntyisi jättiläinen, jos niin kävisi, ja täällä ei pidä jättiläisiä oleman; sillä minä en koskaan ollut jättiläinen! (vaipuu taapäin penkille.)

SKULE HERTTUA (heittäytyy polvillensa alas penkin viereen ja huutaa Hookonille). Tuokaa apua! Jumalan laupeuden tähden, piispa ei saa vielä kuolla!

NIKOLAUS PIISPA. Kuinka minun silmäni yhä enemmän pimentyvät! – Kuningas, viimeinen kerta, – tahdotteko jakaa herttuan kanssa?

HOOKON. En ropoakaan lahjoita siitä, minkä Jumala minulle antoi!

NIKOLAUS PIISPA. Hyvä. (alennetulla äänellä.) Luottamuksen pitää teidän kuitenkin kadottaman, (huutaa:) Viljam!

SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Kirje! kirje!

NIKOLAUS PIISPA (häntä kuulematta). Viljam! (Viljam tulee; piispa vetää hänen aivan viereensä ja kuiskaa:) Kun sain viimeisen voiteen, niin sainhan kaikki syntini anteeksi?

SIRA VILJAM. Kaikki syntinne, syntymästänne saakka siihen hetkeen, jolloin voiteen saitte.

NIKOLAUS PIISPA. Eikö edemmäksi? Enkö täydelleen siksi kuin menen pois?

SIRA VILJAM. Herra, te ette tee syntiä tänä yönä.

NIKOLAUS PIISPA. Hm, kuka sen voi tietää –; ota kultamalja, jonka sain Absalon piispan peruja – anna se kirkolle – ja lue seitsemän suurta kirkkorukousta lisäksi.

SIRA VILJAM. Herra, Jumala olkoon teille armollinen!

NIKOLAUS PIISPA. Seitsemän rukousta lisäksi, sanon minä – tämän yön syntien edestä! Mene, mene! (Viljam menee; piispa kääntyy Skulen puoleen.) Herttua, jos kerta luette Trond papin kirjeen, ja mahdollisesti tulisi ilmi että Hookon on oikea, – mitä tahdotte silloin tehdä?

SKULE HERTTUA. Jumalan nimessä, – silloin hän myös on oleva kuningas.

NIKOLAUS PIISPA. Ajatelkaa joka soppi sydämmessänne; vastatkaa, juuri kuin tuomio-istuimen edessä! Mitä teette, jos hän on oikea?

SKULE HERTTUA. Nöyrryn ja palvelen häntä.

NIKOLAUS PIISPA (mutisee). Niin, niin, ota sitten seuraukset. (Skulelle). Herttua, minä olen voimaton ja väsynyt; mieleni tuntuu niin lempeältä ja sovinnolliselta –

SKULE HERTTUA. Se on kuolema! Trond papin kirje! Missä se on?

NIKOLAUS PIISPA. Ensin eräs toinen asia; – annoin teille vihamiesteni luettelon –

SKULE HERTTUA (kärsimätöinnä). Niin, niin; minä kostan heille kaikki –

NIKOLAUS PIISPA. Ei, minä olen nyt niin lempeä; minä tahdon anteeksi antaa, niinkuin kirjoitettu on. Samoin kuin te luovutte vallasta, samoin minä tahdon luopua kostosta. Polttakaa luettelo!

SKULE HERTTUA. Hyvä, hyvä; teidän tahtonne mukaan.

NIKOLAUS PIISPA. Tuossa tuliastiassa, niin että minä sen näen –

SKULE HERTTUA (heittää paperin valkeaan). Kas niin, nyt se palaa! Ja nyt, puhukaa, puhukaa! Tuhansien henki on kysymyksessä, joll’ette nyt puhu!

NIKOLAUS PIISPA (kyynelöivin silmin). Tuhansien henki! (huutaa:) Valoa! ilmaa!

HOOKON (rientää ovelle ja huutaa). Avuksi! piispa kuolee!

(Sira Viljam sekä usea piispan väkeä tulee sisään.)

SKULE HERTTUA (ravistaa piispan käsivartta). Norjan onni vuosisatojen halki; sen suuruus kenties ijankaikkisiin aikoihin!

NIKOLAUS PIISPA. Ijankaikkisiin aikoihin! (riemuiten:) Perpetuum mobile!

SKULE HERTTUA. Sielunne autuuden kautta, – missä on Trond papin kirje!

NIKOLAUS PIISPA (huutaen:) Seitsemän rukousta lisää, Viljam!

SKULE HERTTUA (mieletönnä). Kirje! kirje!

NIKOLAUS PIISPA (hymyilee kuoleman kamppauksessa). Sen te poltitte, hyvä herttua. (Vaipuu taapäin penkille ja kuolee.)

SKULE HERTTUA (kirkaisee ehdottomasti, heittäytyen taapäin ja peittäen kasvonsa käsillään). Jumala, Sinä kaikkivaltias!

MUNKIT (tulevat paeten ulos kappelista). Pelastakoon itsensä, ken voipi!

YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ. Kaikki pahat ovat tänä yönä irti!

TOISIA. Nurkasta kuului äänekäs nauru! – Huuto kuului ”hän on käsissämme!” – Kaikki kynttilät sammuivat!

HOOKON. Nyt kuoli Nikolaus piispa.

MUNKIT (paeten oikealle). Pater noster – pater noster!

HOOKON (lähestyy Skulea ja sanoo alennetulla äänellä). Herttua, minä en huoli tutkia, mitä salaisia neuvoja te laskitte piispan kanssa, ennen hänen kuolemaansa, – mutta huomisesta saakka täytyy teidän jälleen laskea valtanne sekä arvonne minun käsiini; minä näen nyt selvään, – me molemmat emme voi käydä yhdessä eteenpäin.

SKULE HERTTUA (katsoo häneen hämmentyneenä). Käydä yhdessä eteenpäin –?

HOOKON. Huomenna pidän keräjiä kuninkaan kartanossa; siellä täytyy kaiken tulla selville meidän välillämme.

(Menee ulos oikealle.)

SKULE HERTTUA. Piispa on kuollut ja kirje poltettu! Elämä täynnä epäilystä ja taistelua ja kauhua! Oi, jospa voisin rukoilla! – Ei, – minun täytyy käydä asiaan; – tänä iltana on askel otettava täydelleen! (Viljamille:) Mihinkä kuningas meni?

SIRA VILJAM (peljästyneenä). Kristus pelastakoon minut, – mitä hänestä tahdotte?

SKULE HERTTUA. Luuletteko kenties, että aion hänet surmata tänä yönä?

(Menee ulos oikealle.)

SIRA VILJAM (katsoo hänen jälkeensä, ravistaen päätänsä, sillä aikaa kuin huoneväki kantaa ruumiin ulos vasemmalle). Piispa sanoi: seitsemän rukousta lisää; – minä arvelen turvallisimmaksi, että luemme neljätoista. (Seuraa toisia jäljestä.)


Huone kuninkaan kartanossa.

(Perällä on sisäänkäytävä ovi; kummallakin sivu seinällä pienempi ovi; akkuna etummaisna oikealla puolella. Lamppu palaa katossa. Oven suussa vasemmalla kädellä on penkki, ja etäämpänä kätkyt, jossa kuninkaan lapsi nukkuu; Margareta on polvillaan lapsen vieressä.)

MARGARETA (soutaa kätkyttä ja laulaa).

Nyt suoja väljeneepi
Jo tähtikaarten taa;
Ja lentoon pikku Hookon
Nyt unisiivin saa.
Tie sätehinen tehty
On maasta taivaasen;
Sill’ liitää pikku Hookon
Nyt seurass’ enkelten.
Ja enkelit, ne rauhaa
Laps armaan suojaavat;
Myös Herra, pikku Hookon,
Ja äitis valvovat.

(Lyhyt äänettömyys. Skule herttua tulee sisään perältä.)

MARGARETA (hypähtää ylös ilohuudolla ja rientää häntä vastaan). Isä! – Oi, kuinka olen huokaillut ja ikävöinyt tätä yhtymistä!

SKULE HERTTUA. Jumalan rauha kanssasi, Margareta. Missä kuningas on?

MARGARETA. Nikolaus piispan luona.

SKULE HERTTUA. Hm – no, sitten saapunee hän pian tänne.

MARGARETA. Ja te tahdotte puhutella toisianne ja sopia, tulla jälleen ystäviksi, niinkuin ennen muinoin?

SKULE HERTTUA. Sen kernaasti soisin.

MARGARETA. Hookon myöskin suo sen kernaasti; ja minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että se tapahtuisi. Oi, mutta tule tänne ja katso – (tarttuu häntä käteen ja vie hänet kätkyeelle.)

SKULE HERTTUA. Sinun lapsesi!

MARGARETA. Niin, tuo ihana lapsi on minun; – eikö se ole ihmeellistä? Hänen nimensä on Hookon, niinkuin kuninkaan! Katso tänne, hänen silmänsä – ei, sinä et nyt voi niitä nähdä, hän nukkuu, – mutta hänellä on isot siniset silmät; ja sitten hän osaa nauraa ja ojentaa kätensä ja tavoittaa minua, – ja hän jo tunteekin minut!

(Järjestää huolellisesti kätkytvaatteita.)

SKULE HERTTUA. Hookon saa poikia, ennusti piispa.

MARGARETA. Tämä pikku lapsi on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin maa ja valtakunta, – ja niin on se Hookonille myös. – On ikään kuin en oikein voisi uskoa onneani; minä pidän kätkyen vuoteeni vieressä; joka yö kun herään, katson, onko se paikoillaan, – minä ikäänkuin pelkään, että se on unta –

SKULE HERTTUA (kuuntelee ja menee akkunan luo). Eikö se ole kuningas –?

MARGARETA. On; hän menee toisia portaita ylös; minä käyn hänet tuomassa! (Ottaa isäänsä kädestä ja vie hänet leikillisesti takaisin kätkyeelle.) Skule herttua, seisokaa vahdissa kuninkaan lapsen luona sill’aikaa – niin, sillä hän on myös kuninkaan lapsi – sitä en koskaan muista! Ja jos hän herää, niin kumarra syvään ja tervehdi häntä, niinkuin kuninkaita tulee tervehtiä! Nyt minä tuon Hookonin; oi Jumala, Jumala! nyt siis on vihdoin valo ja rauha suvulle koittava!

(Menee ulos oikealle.)

SKULE HERTTUA (lyhyen ja synkän äänettömyyden jälkeen). Hookonilla on poika. Hänen sukunsa on elävä hänen jälkeensä. Jos hän kuolee, niin on kuninkaan alku olemassa, joka on valtaistuinta likempänä kuin kaikki muut. Hookonille onnistuu kaikki. Kenties hän ei ole oikea; mutta hänen luottamuksensa itseensä pysyy lujana kuin ennen; piispa olisi saanut sen horjumaan, mutta kuolema ei suonut hänelle aikaa, Jumala ei sitä sallinut. Jumala suojelee Hookonia, hän sai pitää väkivyönsä. Nyt sanoa se hänelle? Nyt vannoa piispan sana todeksi? Mitä se hyödyttäisi? Ei kukaan minua uskoisi, ei Hookon eivätkä muut. Hän olisi uskonut piispaa kuoleman hetkellä; epäilys olisi myrkyttänyt hänet; mutta se ei saanut tapahtua. Ja yhtä järkähtämätön kuin luottamus on Hookonilla, yhtä järkähtämätön on epäilys minussa; ei ole ihmistä maan päällä, joka voisi perata sen pois. Ei ole, ei ole. Raudankannanta on kannettu, Jumala on puhunut, ja kuitenkin voi Hookon olla väärä, samalla kuin minä hukkaan elämäni. (Istuu miettien pöydän viereen oikealle.) Ja jos nyt voittaisin maan ja valtakunnan, niin eikö epäilys kuitenkin minussa pysyisi ja purisi ja kalvaisi ja kovertaisi minua ijankaikkisilla jäätipoillaan? – Niin, niin; mutta parempi on istua ylhäällä valtaistuimella ja epäillä itseänsä, kuin seisoa alhaalla joukossa ja epäillä häntä, joka istuu ylhäällä. – Päätös tulkoon minun ja Hookonin välillä! Päätös? Mutta millä tavoin? (nousee.) Kaikkivaltias, sinä, joka olet minun tähän tilaan asettanut, sinä saat vastata siitä, mikä seuraa! (kävelee edestakaisin, seisahtuu ja miettii.) Kysymyksenä on hajoittaa kaikki sillat, paitse yksi ja sillä voittaa tai kaatua, – sanoi piispa kuninkaanhäissä Bergenissä; siitä on jo kolmatta vuotta ja koko tuon ajan olen minä hukannut ja särkenyt voimiani puollustellessani kaikkia siltoja – (ripeästi.) Nyt tulee minun piispan neuvoa noudattaa; nyt taikka ei koskaan! Molemmat olemme täällä Oslossa; minulla on tällä kertaa suurempi miesvoima kuin Hookonilla; miksi en käyttäisi etuani, – se onni on harvoin minun puolellani, (epäröiden.) Mutta nyt tänä yönä – paikalla –? Ei, ei! Ei tänä yönä! – Ha, ha, ha, – kas siinä se on jälleen, miettiminen – epävakaisuus! Hookon ei tiedä semmoisesta; hän käy suoraan eteenpäin, hän, ja siten hän voittaa! (Kävelee pari askelta lattiaa ylöspäin ja seisahtuu äkkiä kätkyen viereen.) Kuninkaan lapsi! – kuinka kaunis otsa. Hän uneksii. (Parantelee peittoa ja katsoo kauvan lasta.) Sinun kaltaisesi voi paljon pelastaa miehen sielussa. Minulla ei ole poikaa. (Kumartuu kätkyen ylitse.) Hän on Hookonin näköinen. – (Peräytyy yht’äkkiä.) Kuninkaan lapsi, sanoi kuningatar! Kumarra syvään ja tervehdi häntä niinkuin kuningasta! (hänen levottomuutensa kasvaa yhä.) Tämä lapsi, Hookonin poika, on istuva ylhäällä sillä istuimella, jota minä kentiesi olen lähempänä, – ja minun pitää seisoman hänen astinlautansa edessä, valkohapsin, iän kangistamana, näkemän koko elämäni työn tekemättä, – kuoleman kuninkaana olematta! – Minulla on suurempi miesvoima kuin Hookonilla – myrsky pauhaa tänä iltana, tuuli käy vuonosta ulapalle päin –! Jos ottaisin kuninkaan lapsen? Tröndeihin voin luottaa. Mitä Hookon uskaltaisi, kun hänen lapsensa olisi minun vallassani! Minun mieheni seuraavat minua, tappelevat minun edestäni ja voittavat. Kun minä palkitsen heidät kuninkaallisesti, niin he sen tekevät. – Tapahtukoon se! Askel otettu; ensikerran juovan toiselle puolelle! – Kunpa voisin nähdä, onko sinulla Sverren silmät – taikka Hookon Sverrenpojan –! Hän nukkuu. En voi sitä nähdä. (Äänettömyys.) Uni on turva. Nuku rauhassa, pikku kuninkaanalku! (Menee pöydän luo.) Hookon on päättävä; kerran vielä tahdon puhua hänen kanssaan.

MARGARETA (tulee kuninkaan kanssa oikeanpuolisesta huoneesta). Piispa kuollut! Oi, uskokaa minua, kaikki rauhattomuus kuolee hänen kanssaan.

HOOKON. Mene levolle, Margareta; olet varmaan väsynyt matkasta.

MARGARETA. Niin, niin! (herttualle:) Isä, ole lempeä ja sopuisa – Hookon on sen myös luvannut! Tuhansin hyvää yötä, molemmat!

(Viittaa vasemmanpuoleiselle ovelle, ja menee; kaksi naispalvelijaa kantaa kätkyen sisään.)

SKULE HERTTUA. Hookon kuningas, me emme saata enään erota vihamiehinä. Ääretön onnettomuus siitä syntyisi; kauhun aika koittaisi maalle.

HOOKON. Maa on siihen nyt tottunut sukupolvien halki; mutta te näette, että Jumala on kanssani; joka vihollinen kaatuu, joka minua vastustaa. Baglit, Glittungit, Ribbungit ovat hävinneet; Jon jaarli on surmattu, Guthorm Ingen poika on kuollut, Sigurd Ribbung samoin – kaikki vaatimukset, jotka tulivat esiin Bergenin valtakokouksessa ovat osottauneet voimattomiksi, – kuka sen kauhun ajan nyt herättäisi?

SKULE HERTTUA. Hookon, pelkään, että sen voisin herättää minä!

HOOKON. Kun tulin kuninkaaksi, annoin teille kolmannen osan valtakuntaa –

SKULE HERTTUA. Itse piditte kaksi kolmatta osaa!

HOOKON. Aina te janositte enempää; minä enensin osanne; nyt on puoli valtakuntaa teidän hallussanne.

SKULE HERTTUA. Kymmenen laivakuntaa puuttuu.

HOOKON. Minä tein teidät herttuaksi; ennen ei ole yhdelläkään miehellä Norjassa sitä arvoa ollut!

SKULE HERTTUA. Mutta te olette kuningas! Elköön kenkään olko kuningas minun ylitseni! Minä en ole luotu teitä palvelemaan; minun täytyy itse hallita ja vallita!

HOOKON (katsoo häneen silmänräpäyksen aikaa ja lausuu kylmästi). Taivas varjelkoon teidän järkeänne, herra. Hyvää yötä! (aikoo mennä.)

SKULE HERTTUA (astuu hänen eteensä). Te ette pääse minusta sillä tavoin! Olkaa varoillanne, taikka minä lausun itseni irti teistä; te ette voi kauvemmin olla minun yliherrani; meidän molempain täytyy jakaa!

HOOKON. Te uskallatte minulle sen sanoa!

SKULE HERTTUA. Olen saapunut Osloon suuremmalla miesvoimalla kuin te, Hookon Hookoninpoika.

HOOKON. Kentiesi on aikomuksenne –

SKULE HERTTUA. Kuulkaa minua! Muistakaa piispan sanat! Jakakaamme; antakaa minulle ne kymmenen laivakuntaa lisäksi; suokaa minun ottaa osani vapaana kuningaskuntana, ilman veroitta ja maksuitta teille. Norja on ennenkin ollut jaettuna kahteen valtakuntaan; – me tahdomme uskollisesti pitää yhtä –

HOOKON. Herttua, te mahdatte olla sielultanne sairas, kun voitte vaatia semmoista!

SKULE HERTTUA. Niin, minä olen sielultani sairas, enkä minä muulla tavoin parane. Meidän on oleminen saman-arvoisia, ei kenenkään pidä oleman minun ylitseni!

HOOKON. Joka puuton saari on kivi siinä rakennuksessa, jonka Haarald Kaunotukka ja pyhä Olavi kuningas rakensivat; ja te tahdotte minua hajoittamaan, mitä he liittivät yhteen? En koskaan!

SKULE HERTTUA. No, hallitkaamme sitte vuoroitellen kumpikin kolme vuotta vuoroonsa! Te olette kauvan hallinnut; nyt on minun aikani tullut. Lähtekää maasta kolmeksi vuodeksi; – minä tahdon olla kuningas sillä aikaa; minä tahdon tasoittaa teille tien, siksi kuin palaatte kotia, hallita ja ohjata kaikki paraaksi; – alituisesti vahdissa-olo hivuttaa ja tylsyttää. Hookon, kuuletteko, – kolme vuotta kumpikin; kantakaamme kruunua vuorottain!

HOOKON. Luuletteko minun kruununi sopivan teidän ohimoillenne?

SKULE HERTTUA. Ei mikään kruunu ole liian väljä minulle!

HOOKON. Jumalan oikeus ja kutsumus tarvitaan kruunun kantamiseen.

SKULE HERTTUA. Ja uskotteko niin varmaan, että Jumalan oikeus on teillä?

HOOKON. Jumalan tuomio on sen vahvistanut.

SKULE HERTTUA. Elkää niin varmasti siihen turvatko. Jos piispa olisi saanut puhua, – no, nyt se olisi turhaa; te ette uskoisi minua. Niin, varmaan on teillä mahtavia liittolaisia tuolla ylhäällä; mutta minä vastustan kuitenkin! – Te ette tahdo hallita vuoroittain? No, no – sitten saamme valita viimeisen keinon; – Hookon, taistelkaamme, mies miestä vastaan, raskailla aseilla, elämän ja kuoleman uhalla!

HOOKON. Puhutteko tosissanne, herra?

SKULE HERTTUA. Minä puhun elämäni työn ja sieluni autuuden tähden!

HOOKON. Silloin on vähän toivoa sielunne autuudesta.

SKULE HERTTUA. Ette tahdo taistella minun kanssani? Teidän pitää, teidän pitää!

HOOKON. Soaistu mies! En voi muuta kuin surkutella teitä. Te luulette Herran kutsumuksen käskevän teitä kuninkaan istuimelle, ettekä näe, että se on ainoastaan teidän ylpeytenne. Mikä teitä houkuttelee! Kuninkaan vanne, viitta purppurareunuksineen, oikeus istua penkissä kolme askelta lattiasta; – kurjaa, kurjaa, – jos se olisi kuninkaana-olemista, niin heittäisin kuninkuuden hattuunne, samoin kuin viskaan rovon kerjäläiselle.

SKULE HERTTUA. Te olette tuntenut minun lapsuudesta saakka ja arvostelette minua tuolla tavalla!

HOOKON. Teillä on kaikki sielun hyvät avut, neroa ja rohkeutta, te olette luotu seisomaan kuningasta lähinnä, mutta ette itse olemaan kuningas.

SKULE HERTTUA. Sitä saamme koettaa nyt!

HOOKON. Sanokaa minulle yksi ainoa kuninkaantyö, jonka olisitte toimittanut niinä kaikkina vuosina, kun hallitsitte valtakuntaa minun edestäni! Ovatko Baglit ja Ribbungit koskaan olleet mahtavammat kuin silloin? Te olitte täysi mies, mutta kapinoitsevat joukot ryöstelivät maata; – saitteko ainoatakaan nöyrtymään? Minä olin nuori ja kokematoin, kun tartuin vallan peräsimeen, – katsokaa minuun – kaikki lankesi jalkojeni eteen, kun tulin kuninkaaksi; Baglit ovat hävinneet, hävinneet ovat Ribbungit!

SKULE HERTTUA. Siitä pitäisi teidän vähemmin kerskaaman; sillä siinä on suurin vaara. Seisköön joukko joukkoa vastaan, vaatimus vaatimusta vastaan, maanosa maanosaa vastaan, jos kuningas aikoo pysyä mahtavana. Joka seudun, joka suvun tulee joko tarvita taikka peljätä häntä. Jos te lopetatte kaiken rauhattomuuden, niin olette samalla ryöstänyt vallan itseltänne.

HOOKON. Ja te tahdotte olla kuningas, – te, joka arvelette noin? Erling Skakken aikoina olisi teistä voinut tulla kelpo päällikkö; mutta aika on kasvanut ohitsenne teidän huomaamattanne. Ettekö näe, että Norjan valtakunta, semmosena kuin Haarald ja Olavi sen rakensivat, on ainoastaan kirkon vertainen, joka vielä on vihkimistä vailla? Seinät kohoovat vahvoine pilarineen, holvit kaareilevat väljästi, huippu osottaa ylöspäin kuin kuusi metsässä; mutta henki, sykkivä sydän, raitis verenvirta puuttuu työstä; Jumalan elävä henki ei vielä ole siihen puhallettu; se on vihkimistä vailla. – Minä tahdon toimittaa vihkimisen! Norja oli valtakunta, se on tuleva kansaksi. Tröndi seisoi Vikeniläistä vastaan, Agdelainen Hördalantilaista vastaan, Hoologalannin mies Sognin miestä vastaan; kaikkien pitää tästälähin oleman yhtä, ja kaikkien pitää itsessään tietämän ja näkemän, olevansa yksi! Se on toimi, jonka Jumala on laskenut hartioilleni; se on työ, joka nyt on Norjan kuninkaan tehtävä. Sen työn, herttua, sen luullakseni jätätte siksensä, sillä toden totta, teissä ei ole sen tekijätä!

SKULE HERTTUA (hämmästyneenä). Yhdistää –? Yhdistää yhdeksi Tröndit ja Vikeniläiset – koko Norja –? (epäileväisesti.) Mahdotonta! Sitä ei Norjan tarina mainitse ennen!

HOOKON. Teille se on mahdotonta; sillä te voitte ainoastaan tehdä vanhaa tarinaa uudestaan; mutta minulle se on helppoa niinkuin haukalle on helppoa kiitää pilvien halki.

SKULE HERTTUA (levottomana liikutuksesta). Yhdistää koko kansa, – herättää se tuntemaan itsensä yhdeksi! Mistä olette saanut sen oudon ajatuksen? Se jäähdyttää ja tulistaa minua, (hurjistuen:) Te olette saanut sen perkeleeltä, Hookon; sitä ei panna koskaan toimeen, niin kauan kuin minä jaksan sitoa teräskypärän päähäni!

HOOKON. Jumala on ajatuksen antanut enkä minä siitä luovu, niin kauvan kuin minä kannan pyhän Olavi kuninkaan vannetta otsallani!

SKULE HERTTUA. Niin pudotkoon pyhän Olavi kuninkaan vanne!

HOOKON. Kuka sen pudottaa?

SKULE HERTTUA. Minä, joll’ei kukaan muu.

HOOKON. Te, Skule, te tulette voimattomaksi keräjillä huomenna.

SKULE HERTTUA. Hookon! elkää kiusatko Jumalaa. Elkää pakoittako minua syvyyden äärimmäiselle partaalle!

HOOKON (osottaa ovea). Menkää, herra, – ja olkoon se unohdettu, että olemme puhuneet terävin kielin tänä iltana.

SKULE HERTTUA (katsoo silmänräpäyksen jäykästi häneen ja lausuu:) Me tulemme puhumaan terävämmin kielin tulevalla kertaa (menee ulos perältä.)

HOOKON (lyhyen hiljaisuuden perästä.) Hän uhkaa! – Ei, ei; sinne saakka ei asian pidä menemän. Hänen täytyy, hänen pitää nöyrtyä ja taipua; minä tarvitsen tätä vahvaa kättä, tätä nerokasta päätä. – Mikä tässä maassa löytyy rohkeutta ja voimaa, sen on Jumala suonut miehille minun käytettäväkseni; – minua palvellaksensa Skule herttua sai kaikki hyvät avut; minua uhkaaminen on taivasta uhata; minun on velvollisuuteni rangaista jokaista, joka asettuu taivaan tahtoa vastaan, – sillä taivas on niin paljon tehnyt minun hyväkseni.

DAGFINN BONDE (tulee sisään perältä). Herra, olkaa varoillanne tänä yönä; herttua miettii varmaankin pahaa.

HOOKON. Mitä sanot?

DAGFINN BONDE. Ei tiedä, mitä hän ajattelee; mutta todella on jotakin tekeillä.

HOOKON. Ajattelisiko hän karata meidän päällemme? Mahdotonta, mahdotonta!

DAGFINN BONDE. Ei, se on jotakin muuta. Hänen laivansa ovat valmiit purjehtimaan; sanotaan pidettävän keräjiä laivalla.

HOOKON. Sinä olet väärässä –! Mene, Dagfinn, ja tuo minulle tarkka sana.

DAGFINN BONDE. Menen, menen; voitte luottaa minuun, (menee.)

HOOKON. Ei, – se olisi mieletöntä! Herttua ei uskalla nousta minua vastaan. Jumala ei sitä salli, – Jumala, joka tähän saakka on asettanut kaikki minulle niin ihmeteltävän hyvästi. Nyt minun täytyy saada rauhaa, nytpä minun on alkaminen! – Minä olen niin vähän vielä vaikuttanut; mutta minä kuulen Herran pettämättömän äänen huutavan sisässäni: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaantyö Norjassa!

GREGORIUS JUHONPOIKA (tulee perältä). Minun herrani ja kuninkaani!

HOOKON. Gregorius Juhonpoika! Tekö tulette tänne?

GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä tarjoun teidän uskolliseksi mieheksenne; tähän saakka olen seurannut herttuata; nyt en uskalla seurata häntä kauvemmin.

HOOKON. Mitä on tapahtunut?

GREGORIUS JUHONPOIKA. Se, jota ei yksikään mies usko, kun huhu siitä levittää maan ylitse.

HOOKON. Puhu, puhu!

GREGORIUS JUHONPOIKA. Minä pelkään kuulla omain sanaini sointua; – tietäkää siis – (tarttuu häntä käteen ja kuiskaa.)

HOOKON (peräytyy huudahtaen). Haa, te olette mieletön!

GREGORIUS JUHONPOIKA. Jumala suokoon, että niin olisin.

HOOKON. Mahdotonta! Se ei voi niin olla!

GREGORIUS JUHONPOIKA. Kristuksen kalliin veren kautta, se on niin.

HOOKON. Mene, mene; anna torvien kutsua sotakokoukseen; kaikki mieheni yhtykööt.

(Gregorius Juhonpoika menee.)

HOOKON (käy muutaman kerran edestakaisin, lähestyy sitten rivakkaasti Margaretan huoneen ovea, kolkuttaa, kävelee taasen pari kertaa edestakaisin, menee jälleen ovelle, kolkuttaa ja huutaa:) Margareta! (kävelee yhä edestakaisin.)

MARGARETA (ovessa, yöpuvussa, hiukset hajalla; hänellä on hartioilla punainen nyörivaippa, jonka hän pitää tiiviisti koossa rinnan yli).

MARGARETA. Hookon! sinäkö se olet?

HOOKON. Minä, minä; tule ulos.

MARGARETA. Oi, mutta sinä et saa katsoa minuun; minä olin jo käynyt levolle.

HOOKON. Muuta on minulla nyt ajateltavata.

MARGARETA. Mitä on tapahtunut!

HOOKON. Anna minulle hyvä neuvo! Juuri vasta tuotiin minulle pahin kaikista sanomista.

MARGARETA (tuskallisesti). Mikä sanoma, Hookon?

HOOKON. Että Norjassa nyt on kaksi kuningasta.

MARGARETA. Kaksi kuningasta Norjassa! – Hookon, missä on isäni?

HOOKON. Hän otti kuninkaan nimen laivalla; nyt hän purjehtii Nidaroosiin antaaksensa kruunata itsensä.

MARGARETA. Oi, Jumala, kaikkivaltias–! (vaipuu alas penkille, peittää kasvonsa käsillään ja itkee.)

HOOKON. Kaksi kuningasta maassa!

MARGARETA. Isäntäni on toinen, – ja isäni toinen!

HOOKON (kävelee levottomasti edes takaisin). Anna minulle hyvä neuvo, Margareta! Menenkö ylämaiden kautta, tullakseni ensin Tröndein maakuntaan estämään kruunausta? Ei, mahdotonta; minulla on liian vähäinen sotajoukko koossa; siellä pohjoisessa on hän minua mahtavampi. – Neuvo minua; kuinka saan herttuan surmatuksi, ennenkuin hän tulee Nidoroosiin?

MARGARETA (rukoillen, kädet ristissä). Hookon, Hookon!

HOOKON. Etkö voi keksiä älykästä neuvoa saada herttua surmatuksi, sanon minä!

MARGARETA (vaipuu tuskissaan alas penkiltä ja makaa polvillaan). Oi, unohdatko sitte kokonaan, että hän on minun isäni!

HOOKON. Sinun isäsi –; niin, niin, se on totta; sen unohdin, (nostaa hänet ylös.) Istu, Margareta; ole pelvotta; elä itke; sinulla ei ole syytä tähän, (menee akkunaa kohti.) Skule herttua tulee minulle vaarallisemmaksi kuin kaikki muut viholliset! – Jumala, Jumala, – miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut! (perällä kolkutetaan, hän säpsähtää, kuuntelee ja huutaa:) Kuka siellä ulkona kolkuttaa niin myöhään ehtoolla?

INGAN ÄÄNI (ulkopuolelta). Eräs viluhinen, Hookon!

HOOKON (huutaa). Äitini!

MARGARETA (hypähtää ylös). Inga!

HOOKON (rientää ovelle ja avaa sen; Inga istuu kynnyksellä). Äitini! Istuen kuin koira ulkopuolella poikansa ovea! Ja minä kysyn miksi Jumala minua rankaisee!

INGA (ojentaa kätensä häntä kohti). Hookon, lapseni! Siunaus sinulle!

HOOKON (nostaa hänet ylös). Tule – tule sisään; täällä on valoisa ja lämmin!

INGA. Saanko minä tulla sisään sinun luoksesi?

HOOKON. Me emme koskaan enää eroa.

INGA. Minun poikani, minun kuninkaani, – voi, kuinka sinä olet hyvä ja laupias! Minä seisoin eräässä sopessa ja näin sinut, kun menit piispan kartanosta; sinä näytit niin murheelliselta; minä en voinut sinusta erota sillä tavoin!

HOOKON. Jumalan olkoon siitä kiitos. Sinä olit varmaan paras, joka nyt voi tulla! Margareta, – äiti, – minä olen tehnyt suuren synnin; olen sulkenut sydämmeni teiltä molemmilta, jotka olette niin täynnä rakkautta.

MARGARETA (heittäypi hänen kaulaansa). Oi, Hookon, rakas isäntäni; olenko nyt sinua lähellä?

HOOKON. Olet, olet; et antaaksesi minulle hyviä neuvoja, vaan valaistaksesi ja paistaaksesi minun tielläni. Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!

DAGFINN BONDE (tulee rientäen perältä). Herra, herra! Nyt on pahin tapahtunut!

HOOKON (hymyilee luottavaisesti painaen Margaretaa ja Ingaa rintaansa). Tiedän sen; mutta ei ole hätää, vanha Dagfinn! Olkoonpa kaksi kuningasta Norjassa, niin on ainoastaan yksi taivaassa, – ja hän kyllä seikat selvittää!

Esirippu laskee.