Kuninkaan-alut: Neljäs näytös

Neljäs näytös.
Kuninkaan-alut
Kirjoittanut Henrik Ibsen

(Suuri sali Oslon kuninkaan-kartanossa. Skule kuningas pitää pitoja seurueellensa ja päälliköillensä. Etualalla vasemmalla kädellä on kunnia-istuin, jolla Skule istuu loistavassa puvussa, purppuraviitassa, kuninkaan vanne päässä. Illallispöytä, jossa vieraat istuvat, ulottuu kunnia-istuimelta ylös taka-alalle. Skulea vastapäätä istuu Pool Flida ja Boord Bratte. Muutamia halvempia vieraita kestitetään seisovillaan oikealla puolella. On myöhäinen ilta; sali on kirkkaasti valaistu. Pidot ovat loppumaisillaan; miehet ovat hyvin iloisia ja osaksi humalassa; he juovat toistensa kanssa, nauravat ja haastelevat toinen toistansa kuulematta.)

POOL FLIDA (nousee ja anoo äänenvuoroa). Hiljaa huoneessa; Jatgeir runoilija tahtoo lausua runoelmansa Skule kuninkaan kunniaksi.

JATGEIR (astuu esiin keskelle laattiaa).

Skule herttua kutsui Örekeräjiin

Aikana Olavin päivien;

Herttua kuninkaan nimen otti:

kellot soi Ja kalske soi aseiden.

Skule kuningas ja uroita tuhansin

Yli Dovren hiihtäen samosivat;

Gudbrandilaiset pelvosta parkuin

Rahalla rauhaa rukoilivat.

Skule kuningas retkeili etelään, –

Sitä kiroili Ylämaan mies;

Skule kuningas kulki Rauman halki

Ja Lookaan hän tulla ties.

Birkebeinit pyhinä paaston

Tulit miekkoja mittelemään;

Knuut jaarli johti, – ratkaisi rauta

Riidan vallasta kuninkaan.

Se totta on: ajoist’ ei Sverren saakka

Niin tuimasti taisteltu;

Luminen kenttä, veristen urhoin vuode,

Oli kuin kukista kudottu.

Pakohon pötkivät Birkebeinit,

Pois heittivät kirveet ja kilpensä;

Satamääriltä pako toki sikseen jäi,

Kun lepäsit kylminä kentällä.

Hookon kuningas käy mieron teitä,

Skule kuningas sai vallan sorjan.

Terve sä, herra! kauvan uljasna seiso,

Terve kuningas, jalo, koko Norjan!

SKULEN MIEHET. (Nousevat seisomaan rajulla riemulla, kohottavat maljojansa, kalistavat aseillaan ja kertovat:)

Terve sä, herra! kauvan uljasna seiso,

Terve kuningas, jalo, koko Norjan!

SKULE KUNINGAS. Kiitos runoelmasta, Jatgeir runoilija! Se on ihan mieleni mukaan; sillä se ylistää miehiäni samalla kuin minua itseä.

JATGEIR. Kuninkaan on kunnia, että hänen miehiänsä voi ylistää.

SKULE KUNINGAS. Ota runoilijan palkaksi tämä rannerengas, pysy minun luonani ja ole minun avun-antajani; minä tahdon pitää monta runoilijaa seurassani.

JATGEIR. Monta tarvitaankin, herra, jos runoelma on tehtävä joka teidän urotyöstänne.

SKULE KUNINGAS. Minä tahdon olla Hookonia kolme vertaa anteliaampi; runous on kunnioitettava ja palkittava kuin muu neron työ, niin kauvan kuin minä olen kuningas. Istu paikalles; sinä kuulut nyt seurahani; kaikki, mitä tarvitset, on sinulle ilmaiseksi annettava.

JATGEIR (istuu). Siitä, jota minä enimmin tarvitsen, on teillä pian suuri puute, herra.

SKULE KUNINGAS. Mistä niin?

JATGEIR. Kuninkaan vihollisista, joiden paosta ja tappiosta minä voin runoilla.

USEAT MIEHISTÄ (nauraen ja myöntäen). Hyvin lausuttu, Islantilainen!

POOL FLIDA (Jatgeirille). Laulusi oli oiva; mutta pitäähän vähän valetta oleman joka runoelmassa, ja olipa sitä siinäkin.

JATGEIR. Valetta, herra tallimestari?

POOL FLIDA. Niin ikään; sinä sanot, ett’ei kukaan tiedä missä Hookon kuningas retkeilee; mutta niin ei ole; varmuudella sanotaan Hookonin olevan Nidaroosissa.

SKULE KUNINGAS (hymyillen). Niin, hän on antanut valita lapsen kuninkaaksi ja suonut sille kuninkaan nimen.

JATGEIR. Olen sen kuullut; mutta en tietänyt, että mies voi antaa, mitä hänellä itsellään ei ole.

SKULE KUNINGAS. Helpointa on antaa, mitä itsellä ei ole.

BOORD BRATTE. Mutta vaikeata mahtaa olla matkustaa sydän talvella Bergenistä Nidaroosiin, kun täytyy kerjäten kulkea eteenpäin.

JATGEIR. Birkebeinit kiertävät ympyrän kehää; he alkoivat näljällä ja pakkaisella ja nyt he päättävät samoin.

POOL FLIDA. Bergenissä käy huhu, että Hookon on luopunut kirkosta ja kaikesta pyhästä; hän ei kuunnellut messua uuden vuoden päivänä.

BOORD BRATTE. Hänellä oli laillinen syy, Pool; koko päivän hän hakkasi hopea-astioitansa ja hopealautasiansa palaisiksi, – hänellä ei ollut muuta soturien palkaksi.

(Naurua ja korkeaäänistä puhetta vieraiden kesken.)

SKULE KUNINGAS (kohottaa maljansa). Nyt juon sinun onneksesi, Boord Bratte, ja kiitän sinua sekä kaikkia uusia miehiäni. Te taistelitte miehuullisesti minun edestäni Lookan luona ja suuri on teidän osanne voitosta.

BOORD BRATTE. Oli ensimmäinen kerta kun taistelin teidän johdollanne, herra; mutta minä huomasin pian, että helppo on voittaa, kun teidän kaltaisenne päällikkö ratsastaa sotarivin etupäässä. Paha vaan, että surmasimme niin monta ja ajoimme toiset niin kauvas; nyt, pelkään minä, kuluu pitkä aika, ennenkuin uudestaan uskaltavat käydä meitä vastaan.

SKULE KUNINGAS. Odottakaamme kevääsen, niin kohtaamme heidät taasen. Nyt istuu Knuutti jaarli pelastuneitten kanssa Tunsbergin vuorella, ja Arnbjörn Juhonpoika kokoaa miehiä idästä päin Vikenissä; kun he pitävät itsensä kylläksi väkevinä, antavat varmaankin itsestänsä tietoja.

BOORD BRATTE. He eivät uskalla, suuren miestapon jälkeen Lookan luona.

SKULE KUNINGAS. No, saakaamme sitte heidät viekkaudella ulos.

MONTA ÄÄNTÄ. Niin, niin, – tehkää se, herra!

BOORD BRATTE. Viekkautta on teillä runsaasti, Skule kuningas. Vihollisenne eivät koskaan tiedä mistään, ennenkuin te olette heidän niskoillansa, ja aina te olette siellä, jossa teitä vähemmin varrotaan.

POOL FLIDA. Sen vuoksi Birkebeinit sanovat meitä Kevätketoiksi.

SKULE KUNINGAS. Toiset sanovat Sudenketoiksi; mutta sen minä vannon, että Birkebeinit, kun me tulevalla kertaa kohtaamme toisemme, tunnustavat, että on vaikea nylkeä semmoisia susia.

BOORD BRATTE. Heidän tahdollansa emme kohtaa toisiamme; – saamme käydä jahtia ympäri koko maan.

SKULE KUNINGAS. Niin käymmekin. Ensin karkoitamme heidät Vikenistä ja laskemme maan allemme täällä idässä, sitten keräämme laivoja ja menemme niemen ympäri ja yhä edelleen Nidaroosiin saakka.

BOORD BRATTE. Ja kun te sillä tavoin tulette Nidaroosiin, niin arvelenpa ett’eivät ristiveljet kiellä teitä asettamasta Olavin arkkua ulos keräjäkentälle, niinkuin syksyllä, kun teidät kuninkaaksi julistettiin.

SKULE KUNINGAS. Arkku on saatava ulos; minä tahdon kantaa kuninkaan nimeä kaikissa kohdin lain mukaan.

JATGEIR. Ja minä lupaan sepittää teille suuren kunniarunon, kun te olette surmannut nukkuvan miehen.

(Naurua miesten joukosta.)

SKULE KUNINGAS. Nukkuvan miehen?

JATGEIR. Ettekö tiedä, herra, että Hookon kuningasta sanotaan ”Uni-Hookoniksi”, sen vuoksi että hän on ikäänkuin halvattuna siitä saakka kun te saitte vallan.

BOORD BRATTE. Hän makaa silmät kiinni, kerrotaan. Totta hän uneksii vielä olevansa kuningas.

SKULE KUNINGAS. Uneksikoon mitä tahansa; ei hän koskaan uneksi itseään kuninkaanvaltaan.

JATGEIR. Nukuttakaa hänet pitkään ja unelmattomaan yöhön, niin saan ainetta runoon.

MIEHET. Niin, niin, tehkää niinkuin runoniekka sanoo!

SKULE KUNINGAS. Kun niin monta kunnon miestä neuvoo, mahtaa neuvo olla hyvä; jätettäköön kuitenkin asia tällä erää. Mutta yhden lupauksen minä teen; – jokainen minun miehistäni periköön sen aseet ja sen puvun, kullan ja hopean, jonka hän kaataa; ja jokainen saakoon sen arvon, jonka hän on voittanut. Joka tappaa läänitysmiehen tulkoon itse läänitysmieheksi; joka tappaa käskynhaltijan saakoon kaadetun viran; ja kaikki ne, joilla ennestään on semmoisia kunnia-arvoja ja virkoja, saavat jonkun muun kuninkaallisen palkinnon.

MIEHET (hypähtävät ylös hurjasti riemuiten). Eläköön, eläköön Skule kuningas! Johda meitä Birkebeiniä vastaan!

BOORD BRATTE. Nyt voitte luottaa siihen, että voitatte joka tappelussa!

POOL FLIDA. Minä tahdon Dagfinn Bonden osakseni; hänellä on oiva kalpa, jota minä kauvan olen halunnut.

BOORD BRATTE. Minä tahdon Boord Torsteininpojan rautapaidan; se pelasti hänen henkensä Lookan luona, se kestää lyöntiä ja pistoja.

JATGEIR. Ei, anna se mulle; mulle se paremmin sopii – saat viisi naulaa kultaa väliä.

BOORD BRATTE. Mistä sinä aiot saada viisi naulaa kultaa, runoseppä?

JATGEIR. Aion ottaa ne Gregorius Juhonpojalta, kun tulemme pohjoiseen.

MIEHET (toinen toisiansa kuulematta). Ja minä tahdon – minä tahdon – (muuta ei kuulu melusta)

POOL FLIDA. Pois nyt, jokainen majapaikkaansa; muistakaa, että olette kuninkaan huoneessa.

MIEHET. Niin, niin, – eläköön kuningas, eläköön Skule kuningas!

SKULE KUNINGAS. Nyt levolle, hyvät miehet! Kauvan olemme tänä yönä istuneet juomapöydässä.

ERÄS SEURUELAINEN (joukon lähtiessä). Huomenna lyömme arpaa Birkebeinien omaisuudesta.

TOINEN. Sattumus määrätköön!

MOMIAAT. Ei, ei!

TOISET. Niin, niin!

BOORD BRATTE. Nyt tappelevat sudenketot karhunnahasta.

POOL FLIDA. Ja jäljestä päin kaatavat he karhun.

(Kaikki menevät ulos taka-alalta.)

SKULE KUNINGAS (odottaa siksi kuin miehet ovat menneet; hänen kasvojensa kiinteät piirteet veltostuvat, hän vaipuu alas penkille). Kuinka olen väsynyt, väsynyt kuolemaan saakka. Päivästä päivään seisoa tuon joukon keskellä, katsella hymyilevin silmin, ikäänkuin järkähtämättömästi luottaisin oikeuteeni ja voittoon ja onneen. Eikä sitte ihmistä, jolle voisin puhua siitä, joka minua niin kipeästi kalvaa. (Nousee ikäänkuin peljästyneenä.) Entäs Lookan tappelu! Siinähän voitin! Hookon lähetti sotajoukkonsa minua vastaan; Jumalan piti ratkaiseman kuninkaiden riidan, – ja minä voitin, voitin niin ett’ei ikinä siten ole Birkebeiniä voitettu! Kilvet olivat pystyssä lumessa, mutta niiden takana ei ollut ketään; – Birkebeinit pötkivät metsään, lakeiden ja kankaitten ja mäkien yli, niin pitkälle kuin jalat kannattivat. – Uskomattomia tapahtui; Hookon voitettiin ja minä voitin. Siinä voitossa on joku salainen kammo. Taivahan suuri Jumala, eikö siis olekaan siellä ylähällä järkähtämätöntä lakia, jonka mukaan kaikki tapahtuu? Siis ei oikeudessa olekaan voittavata voimaa? (hurjasti keskeyttäen) Minä olen sairas, minä olen sairas! – Miks’ei oikeus olisi minun puolellani? Eikö Jumala juuri ehkä tahdo itse vakuuttaa sitä minulle, koska hän soi minulle voiton? (miettien.) Mahdollisuus on yhtä suuri; – ei rahtuakaan enemmän toisella kuin toisellakaan puolen, ja kuitenkin – (ravistaa päätänsä) kuitenkin painuu vaaka Hookonin puolelle. Minulla on vihaa ja palavia himoja heittää vaakakuppiini, mutta kuitenkin painuu se Hookonin puolelle. Jos ajatus kuninkaan oikeudesta arvaamatta pistää päähän, niin on hän aina, enkä minä koskaan todellinen kuningas. Jos minä pidän itseni oikeana, niin pääsen minä siihen päätökseen erityisillä keinoilla, minun täytyy rakentaa konstikas rakennus, älykäs teos, minun täytyy karkoittaa muistot mielestäni, ja väkisin valloittaa usko. Ei ollut ennen näin. Mikä on sitten tullut, joka on tehnyt minun niin epäileväksi? Sekö että piispa poltti kirjeen? Ei, – sen kautta tuli epätieto ijankaikkiseksi; mutta ei suuremmaksi. Onko sitten Hookon viime aikana toimittanut jonkun suuren kuninkaallisen työn? Ei, suurimmat työnsä toimitti hän silloin, kuin vähimmin uskoin häneen, (istahtaa oikealle puolelle.) Mitä se on? Haa, ihmeellistä; tulee ja häviää kuin virvatuli; kielelläni hyppelee, ikäänkuin silloin kun on sanan kadottanut, eikä voi sitä löytää, (hypähtää ylös.) Haa! Siinä se on! Ei –! Niin, niin! siinä se on! – ”Norja on ollut valtakunta; se on tuleva kansaksi; kaikkien pitää tuleman yhdeksi ja kaikkien pitää tietämän olevansa yksi!” Sitten kun Hookon lausui nuo mielettömät sanat, seisoo hän aina edessäni oikeana kuninkaana. – (Tuijottaa tuskastuneena eteensä ja kuiskaa:) Jos noissa ihmeellisissä sanoissa välkkyisi Jumalan kutsumus? Jos Jumala olisi pitänyt ajatuksen tähän saakka ja nyt tahtoo kylvää sen – ja on valinnut Hookonin kylvömieheksi?

POOL FLIDA (tulee sisään taka-alalta). Herra kuningas, minulla on uutisia.

SKULE KUNINGAS. Uutisia?

POOL FLIDA. Eräs mies, joka tulee vuonon suulta, kertoo, että Birkebeinit Tunsbergissä ovat laskeneet aluksensa vesille ja että paljon miehiä on kokoontunut kaupunkiin viime päivinä.

SKULE KUNINGAS. Hyvä, me tahdomme kohdata heitä! – huomenna, taikka niin.

POOL FLIDA. Voisi niinkin käydä, herra, että Birkebeinit aikovat ensin käydä meitä vastaan.

SKULE KUNINGAS. Siksi ei heillä ole kylliksi aluksia, eikä väkeä.

POOL FLIDA. Mutta Arnbjörn Juhonpoika kokoaa miehiä ja aluksia ympäri Vikeniä.

SKULE KUNINGAS. Sitä parempi; me voitamme heidät yhdessä, niinkuin Lookan luona.

POOL FLIDA. Herra, ei ole niin helppo voittaa Birkebeiniä kahta kertaa perätysten.

SKULE KUNINGAS. Miksikä ei?

POOL FLIDA. Siksi, ett’ei Norjan tarina tiedä semmoista ennen tapahtuneen. – Eikö pidä lähettää vakoojia Hovedsaarelle?

SKULE KUNINGAS. Ei tarvitse; yö on pimeä, ja sitä paitse sumuinen.

POOL FLIDA. Niin, niin, kuningas sen paraiten tietää; mutta muistakaa, herra, että kaikki ovat teitä vastaan täällä Vikenissä. Oslon kaupunkilaiset vihaavat teitä, ja jos Birkebeinit tulevat, niin ne yhtyvät heihin.

SKULE KUNINGAS (elävästi). Pool Flida, eikö voisi ajatella, että minä saisin Vikeniläiset puolelleni?

POOL FLIDA (katsoo kummastuen häneen ja ravistaa päätänsä). Ei, herra, ei sitä voi ajatella.

SKULE KUNINGAS. Miksikä ei?

POOL FLIDA. Sen vuoksi, että Tröndit ovat teidän puolellanne.

SKULE KUNINGAS. Minä tahdon sekä Tröndit että Vikeniläiset puolelleni!

POOL FLIDA. Ei, herra, se ei ole mahdollista.

SKULE KUNINGAS. Ei voi ajatella; ei ole mahdollista! ja miksikä ei – miksikä ei?

POOL FLIDA. Sen vuoksi, että Vikeniläinen on Vikeniläinen ja Tröndi on Tröndi, ja sen vuoksi, ett’ei tarina muuta kerro, ja sen vuoksi että niin on aina ollut.

SKULE KUNINGAS. Niin, niin – sinä olet oikeassa. Mene.

POOL FLIDA. Eikö minun pidä lähettää vakoojia?

SKULE KUNINGAS. Odota päivänkoittoon. (Pool Flida menee.) Norjan tarina ei kerro semmoista; ei koskaan ole niin ollut. Pool Flida vastaa minulle, niinkuin minä vastasin Hookonille. Onko siis asteita ylempänä ja alempana? Onko Hookon sen verran minua ylempänä, kuin minä olen Pool Flidaa ylempänä? Olisiko Hookon saanut näön nähdäkseen syntymättömiä ajatuksia, enkä minä? Kuka oli Haarald Kaunotukan tasalla, silloin kuin eri kuningas vallitsi joka niemellä, ja hän lausui: nyt he kaatukoot, tästä lähin olkoon vaan yksi. Hän hävitti vanhan tarinan ja perusti uuden, (vaikenee; kävelee miettien edes takaisin; sitten seisahtuu.) Voiko mies ottaa Jumalan kutsumuksen toiselta, niin kuin hän voi ottaa aseet ja kullat kaadetulta viholliseltaan? Voiko kuninkaan-alku ottaa kuninkaan tehtävän päällensä, samoin kuin hän voi pukea itsensä kuninkaan viittaan? Voiko tammi, joka kaadetaan laivapuuksi, voiko se lausua: minä tahdon olla laivan masto, minä tahdon ottaa hongan tehtävän, osottaa suorana ja loistavana ylöspäin, kantaa kultaista viiriä latvassani, seisoa valkoisin, tuulen pullistamin purjein auringon paisteessa ja näkyä kansalle kaukaa, etäältä? – Ei, ei, raskas oksainen tammipuu, sinun paikkas on laivan anturassa; siellä sinun tulee virua ja olla hyödyllinen, hiljaisena ja päivän näkymättömänä; sinun pitää estämän laivaa kaatumasta myrskyssä; maston kultaisine viirineen ja pullistuneine purjeineen pitää viemän sitä eteenpäin uutta, outoa kohti, vieraita rantoja, tulevata tarinaa kohti! (äkisti.) Sitten kun Hookon lausui suuren kuninkaan-ajatuksensa, en näe muuta ajatusta maailmassa kuin sen ainoan. Joll’en voi sitä ottaa ja tehdä sitä todeksi, niin en näe ajatusta, jonka edestä voisi taistella. (Miettien.) Ja enhöhän sitä voisi? Joll’en voisi, miksi minä sitten rakastan Hookonin ajatusta?

JATGEIR (tulee sisään taka-alalta). Suokaa anteeksi, herra kuningas, että tulen –

SKULE KUNINGAS. Hyvä että tulet, runoniekka!

JATGEIR. Minä kuulin kaupunkilaisten majapaikassa puhuvan salaperäisesti, että –

SKULE KUNINGAS. Jätä se tuonnemmaksi. Sano minulle, runoilija, oletko sinä, joka olet lavealti kulkenut vieraissa maissa, oletko sinä koskaan nähnyt vaimon rakastavan vierasta lasta? Ei ainoastaan siitä pitävän, – sitä en tarkoita; vaan rakastavan, rakastavan sielun hellimmällä rakkaudella?

JATGEIR. Niin tekevät vaan ne vaimot, joilla ei ole omia lapsia rakastaa.

SKULE KUNINGAS. Vaan ne vaimot –?

JATGEIR. Ja varsinkin ne vaimot, jotka itse ovat hedelmättömät.

SKULE KUNINGAS. Varsinkin hedelmättömät –? He rakastavat toisten lapsia hellimmällä rakkaudellaan?

JATGEIR. Niin tapahtuu usein.

SKULE KUNINGAS. Eikö myös joskus tapahdu, että semmoinen hedelmätön tappaa toisen vaimon lapsen, sen vuoksi että hänellä itsellä ei ole lasta?

JATGEIR. Kyllä kai; mutta silloin hän ei menettele viisaasti.

SKULE KUNINGAS. Viisaasti?

JATGEIR. Niin, sillä hän antaa surun lahjan sille, jonka lapsen hän tappaa.

SKULE KUNINGAS. Pidätkö sinä surun lahjaa niin suurena?

JATGEIR. Pidän, herra.

SKULE KUNINGAS (katsoo häneen tarkasti). Sinussa on ikään kuin kaksi miestä, islantilainen. Kun istut sotilasten iloisessa seurassa, käärit sinä joka ajatuksen nuttuun ja viittaan; kun on yksin kanssasi, olet sinä joskus niiden kaltainen, joiden joukosta tekee mieli valitsemaan ystävänsä. Mistä se tulee?

JATGEIR. Kun te menette uimaan virtaan, herra, niin te ette riisu päältänne siinä, missä kirkkoväki kulkee ohitse, vaan etsitte itsellenne salaisen suojan.

SKULE KUNINGAS. Niin tietysti.

JATGEIR. Minulla on sielun kainous; sen vuoksi en riisu päältäni, kun on monta huoneessa.

SKULE KUNINGAS. Hm. (lyhyt hiljaisuus). Sano, Jatgeir, kuinka sinusta tuli runoilija? Keneltä opit runotaidon?

JATGEIR. Ei runo-taitoa opita, herra.

SKULE KUNINGAS. Eikö opita? Miten se sitte kävi?

JATGEIR. Minä sain surunlahjan ja silloin olin runoilija.

SKULE KUNINGAS. Surunlahjaa siis runoilija tarvitsee.

JATGEIR. Minä tarvitsin surunlahjan; toisia voi olla, jotka tarvitsevat uskoa, taikka iloa – taikka epäilystä –

SKULE KUNINGAS. Epäilystäkin?

JATGEIR. Niin; mutta silloin tulee epäilevän olla vahva ja raitis.

SKULE KUNINGAS. Ketä sanot epäraittiiksi epäilijäksi?

JATGEIR. Sitä, joka epäilee omaa epäilystänsä.

SKULE KUNINGAS (pitkään). Se on mielestäni kuolema.

JATGEIR. Vielä pahempi; se on pimeänhämärä.

SKULE KUNINGAS (reippaasti, ikäänkuin ravistaen ajatukset päältänsä). Missä ovat aseeni! Minä tahdon taistella ja toimia – enkä ajatella. Mitä tahdoit ilmoittaa, tullessasi?

JATGEIR. Tahdoin ilmoittaa, mitä huomasin majapaikassa. Kaupunkilaiset puhuvat salaa keskenänsä; neuvovat pilkallisesti ja kysyvät, tiedämmekö tarkkaan, että Hookon kuningas on lännessä; he iloitsevat jostakin.

SKULE KUNINGAS. Ne ovat Vikeniläisiä ja Vikeniläiset ovat minua vastaan.

JATGEIR. He tekevät pilkkaa siitä, ett’ei Olavi kuninkaan pyhää arkkua voitu nostaa ulos keräjäkentälle, kun teidät kuninkaaksi julistettiin; sanovat sen pahaksi enteeksi.

SKULE KUNINGAS. Kun ensi kerran tulen Nidaroosiin on arkku saatava ulos; se on seisova paljaan taivaan alla, jos minun täytyisikin ruhtoa murskaksi Olavin kirkko ja laventaa keräjäkenttä yli tontin, jolla se oli!

JATGEIR. Mahtava teko tuo; mutta minä sepitän siitä runon, yhtä mahtavan kuin tekonne.

SKULE KUNINGAS. Onko sinulla varalla monta sepittämätöntä runoa, Jatgeir?

JATGEIR. Ei, mutta monta syntymätöntä; ne sikiävät toinen toisensa jälkeen, saavat hengen ja syntyvät.

SKULE KUNINGAS. Ja jos minä, joka olen kuningas, ja jolla on valta, surmauttaisin sinut, kuolisivatko sinun kanssasi kaikki ne syntymättömät runoilija-ajatukset, joita kannat sisässäsi?

JATGEIR. Herra, suuri synti on surmata sorea ajatus.

SKULE KUNINGAS. Minä en kysy, onko se synti; minä kysyn onko se mahdollista!

JATGEIR. En tiedä.

SKULE KUNINGAS. Onko sinulla koskaan ollut toinen runoilija ystävänä, ja onko hän koskaan kuvaillut sinulle suurta, ihanaa runoelmaa, jonka hän aikoi sepittää?

JATGEIR. On herra.

SKULE KUNINGAS. Etkö sinä toivonut voivasi tappaa häntä ottaaksesi hänen mietteensä ja sepittääksesi runoelman itse?

JATGEIR. Herra, en ole hedelmätön; minulla on omia lapsia; minä en ole pakoitettu rakastamaan toisten. (Menee).

SKULE KUNINGAS (lyhyen hiljaisuuden jälkeen). Islantilainen on todella runoilija. Hän lausuu tietämättänsä Jumalan syvimmän totuuden. – Minä olen niinkuin hedelmätön vaimo. Sen vuoksi rakastan Hookonin kuninkaallista ajatusta, rakastan sitä sieluni hellimmällä rakkaudella. Oi, jospa voisinkin sen omakseni saada! Se kuolisi käsiini. Mikä on parempi, ettäkö se kuolee minun käsiini, taikka kasvaa isoksi hänen hoidossaan? Saako sieluni rauhaa, jos se tapahtuu? Voinko siitä luopua? Voinko katsella, kuinka Hookon perustaa itselleen semmoisen jälkimaineen! – Kuinka kuollutta ja tyhjää on sisässäni, – ja ympärilläni! Ei yhtäkään ystävää –; Islantilainen! (menee ovelle ja huutaa ulospäin:) Onko runoniekka mennyt kuninkaankartanosta?

SEURUELAINEN (ulkona). Ei, herra, hän seisoo etusuojassa puhutellen vahtia.

SKULE KUNINGAS. No, käske hänet sisään! (käy pöydän luokse; hetkisen päästä tulee Jatgeir). En saa unta, Jatgeir; suuret kuninkaalliset ajatukset, näet, pitävät minua valveilla.

JATGEIR. Kuninkaan ajatukset ovat samoin kuin runoilijan, näen mä. Ne lentävät korkeimmalle ja kasvavat paraiten, kun hiljaisuus ja yö on ympärillä.

SKULE KUNINGAS. Onko runoilijankin niin?

JATGEIR. On, herra; ei ainoakaan runo synny päivän valossa; sen voi kirjoittaa auringon paisteessa; mutta se sepittyy hiljaisina yöhetkinä.

SKULE KUNINGAS. Kuka sinulle antoi surun lahjan, Jatgeir?

JATGEIR. Se, jota rakastin.

SKULE KUNINGAS. Hän kuoli siis?

JATGEIR. Ei, hän petti minut.

SKULE KUNINGAS. Ja niin tulit sinä runoilijaksi.

JATGEIR. Niin, niin tulin runoilijaksi.

SKULE KUNINGAS (tarttuu häntä käsivarteen). Minkä lahjan minä tarvitsen tullakseni kuninkaaksi?

JATGEIR. Ette suinkaan epäilyksen; sillä silloin te ette kysyisi noin.

SKULE KUNINGAS. Minkä lahjan tarvitsen?

JATGEIR. Herra, olettehan te kuningas.

SKULE KUNINGAS. Uskotko sinä joka hetki varmaan olevasi runoilija.

JATGEIR (katsoo häneen hetken hiljaisena ja kysyy): Oletteko koskaan rakastanut?

SKULE KUNINGAS. Olen kerran, – palavasti, ihanasti ja rikoksellisesti.

JATGEIR. Teillä on vaimo.

SKULE KUNINGAS. Hänen otin, että hän synnyttäisi minulle poikia.

JATGEIR. Mutta teillä on tytär, herra, – suloinen ja ihana tytär.

SKULE KUNINGAS. Jos tyttäreni olisi poika, niin en kysyisi, mitä lahjaa tarvitsen, (äkkiä:) Minulla täytyy olla joku luonani, joka minua tottelee itse mitään tahtomatta, – joka järkähtämättömästi uskoo minuun, joka liittäytyy minuun hyvässä ja pahassa, joka elää ainoastaan valaistaksensa ja lämmittääksensä minun elämääni, jonka täytyy kuolla, jos minä kaadun. Neuvo minua, Jatgeir runoilija!

JATGEIR. Ostakaa koira, herra.

SKULE KUNINGAS. Eikö ihminen riittäisi?

JATGEIR. Semmoista ihmistä saatte kauan etsiä.

SKULE KUNINGAS (Äkisti). Tahdotko sinä, Jatgeir, olla se ihminen? Tahdotko olla poikani! Sinä saat Norjan kruunun perinnöksi, – sinä saat maan ja valtakunnan, jos tahdot olla minun poikanani, elää minun elämäni työn eteen ja uskoa minuun!

JATGEIR. Ja mikä takaus tulisi minun antaa, ett’en teeskentele –?

SKULE KUNINGAS. Jätä sikseen elämäsi kutsumus; elä koskaan enää runoile, niin minä luotan sinuun!

JATGEIR. Ei, herra, – sillä olisi kruunu liian kalliisti ostettu.

SKULE KUNINGAS. Mieti asiata! Suurempi on olla kuningas kuin runoilija!

JATGEIR. Ei aina.

SKULE KUNINGAS. Sinä uhraat ainoastaan syntymättömät runoelmasi!

JATGEIR. Syntymättömät runoelmat ovat aina ihanimmat.

SKULE KUNINGAS. Mutta minulla täytyy – minulla täytyy olla ihminen, joka voi uskoa minuun! Yksi ainoa! Minä sen tunnen, että – jos minulla se on, niin olen pelastettu!

JATGEIR. Uskokaa itseenne, niin olette pelastettu!

POOL FLIDA (tulee kiireesti). Skule kuningas, puolustakaa itseänne nyt! Hookon Hookoninpoika on Elgjarnäsillä koko laivastoinensa!

SKULE KUNINGAS. Elgjarnäsillä –! Silloin hän ei ole kaukana.

JATGEIR. Nyt teräkseen ja aseihin! Jos tässä kaatuu miehiä tän’ yönä, olen minä mielelläni ensimmäinen, joka kaatuu teidän edestänne!

SKULE KUNINGAS. Sinä, joka et tahtonut elää minun edestäni.

JATGEIR. Mies voi kuolla toisen elämän työn edestä; mutta jos hän jää elämään, niin eläköön omansa edestä.

(Menee.)

POOL FLIDA (levottomasti). Mitä käskette tekemään, herra? Birkebeinit voivat tunnissa olla Oslossa!

SKULE KUNINGAS. Paras olisi, jos voisimme matkustaa pyhän Tuomas Becketin haudalle; hän on pelastanut niin monen murheellisen ja katuvaisen sielun.

POOL FLIDA (kovemmin). Herra, elkää nyt puhuko hurjasti! Birkebeinit ovat niskoillamme, sanon minä!

SKULE KUNINGAS. Anna avata kaikki kirkot, että voimme niihin paeta ja saada turvan.

POOL FLIDA, Te voitte lyödä kaikki vihollisenne yhdellä iskulla, ja tahdotte paeta kirkkoihin!

SKULE KUNINGAS. Niin, niin pitäkää kaikki kirkot auki.

POOL FLIDA. Olkaa siitä varma, Hookon rikkoo kirkkorauhan, kun on tekemistä kevätkettojen kanssa.

SKULE KUNINGAS. Sitä hän ei tee; Jumala häntä varjelee semmoisesta rikoksesta; – Jumala varjelee aina Hookonia.

POOL FLIDA (tuskallisena ja syvästi suuttuen). Sen, joka nyt kuulisi teidän puhuvan, täytyisi kysyä: kuka on kuningas tässä maassa?

SKULE KUNINGAS (hymyillen surumielisesti). Niin, Pool Flida, se on se suuri kysymys: kuka on kuningas tässä maassa?

POOL FLIDA (rukoillen). Sielunne on sairas tänä yönä, herra; suokaa minun toimia teidän puolestanne.

SKULE KUNINGAS. Niin, niin, tee se.

POOL FLIDA (mennessään). Ensin tahdon särkeä kaikki sillat.

SKULE KUNINGAS. Mieletön mies! seiso! – Särkeä kaikki sillat! Tiedätkö mitä se on? Minä olen sitä kokenut; – kavahda sitä!

POOL FLIDA. Mitä sitte tahdotte, herra?

SKULE KUNINGAS. Minä tahdon puhutella Hookonia.

POOL FLIDA. Hän on teille vastaava miekan kielellä!

SKULE KUNINGAS. Mene, mene! – sitten saat tietää tahtoni.

POOL FLIDA. Joka silmänräpäys on kallis! (tarttuu hänen käteensä). Skule kuningas, särkekäämme kaikki sillat, tapelkaamme kuin sudet ja luottakaamme taivaasen!

SKULE KUNINGAS (matalalla äänellä). Taivas ei luota minuun; enkä minäkään uskalla luottaa taivaasen.

POOL FLIDA. Lyhyeksi tuli sudenkettojen tarina (menee ulos taka-alalta).

SKULE KUNINGAS. Minä hallitsen satoja älykkäitä päitä, tuhansia aseellisia käsivarsia; mutta en ainoatakaan rakastavaa, uskollista sydäntä. Se on kuninkaallinen köyhyys, se; ei enempää, eikä vähempää.

BOORD BRATTE (taka-alalta). Ulkona on kaukaa tulleita, jotka pyytävät teitä puhutella, herra.

SKULE KUNINGAS. Ketä ne ovat?

BOORD BRATTE. Vaimo ja pappi.

SKULE KUNINGAS. Antakaa vaimon ja papin tulla.

(Boord menee; Skule kuningas istuu miettien oikealle; vähän päästä tulee murhevaatteihin puettu vaimo sisään; hän on puettu pitkään kaapuun, päähineesen ja tiheään huntuun, joka peittää kasvot; pappi seuraa häntä ja jää ovelle seisomaan).

SKULE KUNINGAS. Kuka sinä olet?

VAIMO. Muuan, jota olet rakastanut.

SKULE KUNINGAS (ravistaa päätään). Ei ole ketään, joka muistaa semmoista. Kuka olet, kysyn minä?

VAIMO. Muuan, joka sinua rakastaa.

SKULE KUNINGAS. Silloin sinä varmaan olet kuolleiden joukkoa.

VAIMO (lähestyy ja lausuu hiljaa ja sydämmellisesti): Skule Boordinpoika!

SKULE KUNINGAS (nousee huudahtaen). Ingeborg!

INGEBORG, Tunnetko minut nyt, Skule!

SKULE KUNINGAS. Ingeborg – Ingeborg!

INGEBORG. Oo, suo minun katsoa sinuun, – katsoa sinuun kauvan, kauvan! (tarttuu hänen käsiinsä, hiljaa.) Sinä ihana, rakastettu, kavala mies!

SKULE KUNINGAS. Pane pois huntu; katso minuun niillä silmillä, jotka kerran olivat kirkkaat ja siniset kuin taivas.

INGEBORG. Ne silmät ovat olleet sateinen taivas kaksikymmentä vuotta; sinä et niitä enää tuntisi, etkä saa niitä enää koskaan nähdä.

SKULE KUNINGAS. Mutta äänesi on raitis ja suloinen ja nuori, niinkuin silloin!

INGEBORG. Olen sitä käyttänyt ainoastaan kuiskatakseni sinun nimeäsi, painaakseni sinun suuruutesi nuoreen sydämmeen ja rukoillakseni syntisten Jumalalta armoa meille molemmille, jotka olemme rakastaneet rikoksellisesti.

SKULE KUNINGAS. Niinkö olet sinä tehnyt?

INGEBORG. Olen ollut hiljaa, kun en puhunut rakkauden sanoja sinusta; – sen vuoksi on ääneni pysynyt raittiina ja suloisena ja nuorena.

SKULE KUNINGAS. Siitä on kulunut kokonainen elämä. Jokaisen kauniin muiston siltä ajalta olen menettänyt ja unohtanut –

INGEBORG. Se oli oikeutesi.

SKULE KUNINGAS. Ja sillä aikaa olet sinä, Ingeborg, sinä hellä, uskollinen vaimo, istunut kaukana pohjassa, jäisessä yksinäisyydessä ja koonnut ja pannut talteen!

INGEBORG. Se oli minun onneni.

SKULE KUNINGAS. Sinut olen voinut jättää, voittaakseni valtaa ja rikkautta! Jos sinä olisit seisonut vaimona rinnallani, olisi minun ollut helpompi tulla kuninkaaksi.

INGEBORG. Jumala on ollut hyvä minulle, niin ett’ei niin ole tapahtunut. Semmoinen luonto kuin minun tarvitsi suuren rikoksen herätäksensä katumukseen ja parannukseen.

SKULE KUNINGAS. Ja nyt sinä tulet –?

INGEBORG. Antero Skjaldarbandin leskenä.

SKULE KUNINGAS. Isäntäsi on kuollut!

INGEBORG. Paluumatkalla Jerusalemista.

SKULE KUNINGAS. Hän on siis sovittanut Vegardin murhan.

INGEBORG. Sen vuoksi ei jalo isäntäni ristiä ottanut.

SKULE KUNINGAS. Eikö sen vuoksi?

INGEBORG. Ei; minun rikokseni hän otti vahvoille, armaille olkapäilleen; sitä hän läksi pesemään Jordanin virrassa; sen vuoksi hän verensä vuodatti.

SKULE KUNINGAS (hiljaisesti). Hän on tietänyt kaikki?

INGEBORG. Ensi hetkestä saakka. Nikolaus piispa on sen myös tietänyt; sillä hänelle minä ripitin; ja oli vieläkin yksi, joka oli saanut sen tietää, vaikka minulle on selittämätöntä millä tavoin.

SKULE KUNINGAS. Kuka?

INGEBORG. Vegard Væradal.

SKULE KUNINGAS. Vegard!

INGEBORG. Hän kuiskasi pilkallisen sanan minusta isäntäni korvaan; silloin veti Antero Skjaldarband kalpansa ja surmasi hänet paikalla.

SKULE KUNINGAS. Hän puollusti sitä, jonka minä petin ja unohdin. – Ja miksi minua nyt etsit?

INGEBORG. Sinulle uhratakseni viimeisen.

SKULE KUNINGAS. Mitä tarkoitat?

INGEBORG (osottaa pappia, joka seisoo ovella). Katso häntä! – Pietari, poikani, lähesty!

SKULE KUNINGAS. Sinun poikasi –!

INGEBORG. Ja sinun, Skule kuningas!

SKULE KUNINGAS (puoleksi hurjistuneena). Ingeborg!

PIETARI (lähestyy vienosti liikutettuna ja heittäytyy polvilleen Skulen eteen).

INGEBORG. Ota hänet! Hän on ollut elämäni valo ja lohdutus kaksikymmentä vuotta; – nyt olet sinä Norjan kuningas; kuninkaan pojan täytyy päästä perintöönsä; minulla ei ole enää oikeutta häneen.

SKULE KUNINGAS (nostaa hänet ylös hurjalla riemulla). Ylös sydämmelleni, sinä, jota niin palavasti olen ikävöinyt! (Likistää häntä syliinsä, päästää hänet taasen, katselee häntä ja syleilee häntä uudestaan). Poikani! poikani! Minulla on poika! Ha, ha, ha; kuka voi nyt minua vastustaa? (Menee Ingeborgin luokse ja tarttuu hänen käteensä). Ja sinä, sinä annat hänet minulle. Ingeborg! Sinä et peruuta, sanaasi? Annathan hänet minulle?

INGEBORG. Raskas on uhri, ja tuskin olisin sen voinut tehdä, ell’ei Nikolaus piispa olisi lähettänyt häntä luokseni tuomaan kirjettä ja sanomaa Antero Skjaldarbandin kuolemasta. Piispa, hän määräsi minulle raskaan uhrin rikokseni sovitukseksi.

SKULE KUNINGAS. Siis on rikos sovitettu; ja tästä lähin on hän yksistään minun omani; eikö niin, yksistään minun?

INGEBORG. Niin; mutta yhden lupauksen sinulta vaadin.

SKULE KUNINGAS. Taivas ja maa, vaadi, mitä tahdot:

INGEBORG. Hän on puhdas kuin Jumalan karitsa, nyt kun hänet lasken käsiisi. Vaarallinen on tie, joka johtaa kuninkaan istuimelle; elä anna hänen sielunsa turmeltua. Kuule sinä, Skule kuningas, elä anna lapseni sielun turmeltua!

SKULE KUNINGAS. Sen lupaan ja vannon!

INGEBORG (tarttuu hänen käteensä). Heti kun huomaat hänen sielunsa turmeltuvan, niin anna hänelle ennen kuolema!

SKULE KUNINGAS. Ennen kuolema. Sen lupaan ja vannon!

INGEBORG. Nyt palajan turvallisena pohjaan, Hoologalantiin.

SKULE KUNINGAS. Niin, sinä voit turvallisena palata.

INGEBORG. Siellä tahdon katua ja rukoilla, siksi kuin herra minua kutsuu. Ja kun tapaamme toisemme Jumalan edessä, niin tulee hän puhtaana ja syyttömänä äitinsä luokse!

SKULE KUNINGAS. Puhtaana ja syyttömänä! (kääntyy Pietariin.) Anna minun katsoa sinua! Niin, minä näen äitisi ja omien kasvojeni piirteet; sinä se olet, jota niin kipeästi olen ikävöinyt.

PIETARI. Isäni, suuri, jalo isäni; suokaa minun elää ja taistella teidän edestänne! Suokaa teidän asianne olla minunkin omani, ja olkoon sitten asianne mikä tahansa, – minä tiedän kuitenkin, että taistelen oikeuden edestä!

SKULE KUNINGAS (ilohuudolla.) Sinä uskot minuun! Sinä uskot minuun!

PIETARI. Järkähtämättömästi.

SKULE KUNINGAS. Siis on kaikki hyvin; siis olen todella pelastettu! Kuule, laske pois papinkaapu; arkkipiispa irroittaa sinut kirkkolupauksestasi; kuninkaan pojan tulee kalpaa kantaa, käydä seisahtumatta edelleen valtaan ja kunniaan.

PIETARI. Teidän seurassanne, korkea isäni! Yhdessä me käymme!

SKULE KUNINGAS (likistää häntä rintaansa). Niin, yhdessä, me kaksi vaan!

INGEBORG (itsekseen). Rakastaa, uhrata kaikki ja tulla unohdetuksi, se oli minun tarinani. (Menee hiljaa ulos taka-alalta).

SKULE KUNINGAS. Suuri kuninkaan tyo on nyt Norjassa tehtävä! Pietari, minun poikani, kuule! Koko kansan tahdomme herättää ja koota yhdeksi; Vikeniläinen ja Tröndi, Hoologolannin mies ja Agdelainen, Ylämaan ja Sognin miehien, kaikkien pitää oleman yksi suuri suku, – arvaathan kuinka silloin maa vahvistuu.

PIETARI. Mikä suuri ja huimaava ajatus se on -!

SKULE KUNINGAS. Käsitätkö sen?

PIETARI. Käsitän - käsitän! – Selvästi –!

SKULE KUNINGAS. Ja uskotko siihen?

PIETARI. Uskon, uskon; sillä minä uskon teihin!

SKULE KUNINGAS (hurjasti). Hookonin Hookoninpojan täytyy kaatua!

PIETARI. Kun te sen tahdotte, niin on oikein, että hän kaatuu.

SKULE KUNINGAS. Se maksaa verta; mutta ei auta.

PIETARI. Ei se veri ole kadotettu, joka vuotaa teidän asianne hyväksi.

SKULE KUNINGAS. Sinun olkoon kaikki valta, kun saan valtakunnan perustetuksi. Sinä olet istuva kuninkaan istuimella, kultavanne otsalla, purpuraviitta valuen väljänä hartioiltasi; joka mies maassa on kumartava sinua – (torven ääniä kuuluu kaukaa.) Haa! mikä se on! (huutaen). Birkebeinien sotajoukko! Mitä Pool Flida sanoi –? (rientää taka-alalle).

POOL FLIDA (tulee sisään ja huutaa). Nyt On hetki tullut, Skule kuningas!

SKULE KUNINGAS (hurjistuneena). Birkebeinit! Hookon kuninkaan sotajoukko! Missä ne ovat?

POOL FLIDA. Ne tulla vilistävät tuhansittain alas Ekebergiä.

SKULE KUNINGAS. Käskekää aseihin! käskekää, käskekää! Neuvokaa; missä käymme heitä vastaan?

POOL FLIDA. Kaikki kirkot ovat avoinna meille.

SKULE KUNINGAS. Birkebeiniä kysyn minä –!

POOL FLIDA. Heille ovat kaikki sillat avoinna.

SKULE KUNINGAS. Onnetoin mies, mitä olet tehnyt?

POOL FLIDA. Kuullut kuninkaani käskyä.

SKULE KUNINGAS. Poikani! Poikani! Minä onnetoin; minä olen menettänyt kuningaskuntasi!

PIETARI. Ei, te olette voittava. Niin suuri kuninkaan ajatus ei kuole!

SKULE KUNINGAS. Vaiti, vaiti! (torvenääniä ja huutoja lähemmältä.) Ratsaille; aseihin! Tässä kysytään enempää kuin miehen elämää ja kuolemaa! (Rientää ulos taka-alalta; toiset seuraavat jäljestä).

Katu Oslon kaupungissa.

(Matalia puurakennuksia kuistineen molemmin puolin. Taka-alalla P. Hallvardin kirkkomaa, jota ympäröi korkea portitettu muuri. Vasemmalla, muurin päässä näkyy kirkko, jonka pääovi on avoinna. On vielä yö; vähän päästä alkaa päivä koittaa. Hätäkello soi; kaukaa oikealta kuuluu etäisiä sotahuutoja ja sekaista melua.)

SKULE KUNINKAAN TORVEN PUHALTAJA. (Tulee oikealta, puhaltaa torveen ja huutaa). Aseihin! aseihin kaikki Skule kuninkaan miehet! (puhaltaa jälleen ja käy edelleen; hetken päästä kuuluu hän huutavan lähimmäisellä kadulla).

VAIMO (tulee ulos erään huoneen ovelle oikealle). Suuri armollinen Jumala, mikä nyt on?

KAUPUNKILAINEN (joka on vaan puoleksi puettuna astunut alas huoneesta toisella puolen katua). Birkebeinit ovat kaupungissa! Nyt saa Skule palkan kaikista pahoista teoistaan.

ERÄS SKULEN MIES (tulee muutamien toisten kanssa, kantaen kaapuja ja aseita käsivarsillaan, syrjäkadulta vasemmalta). Missä ovat Birkebeinit?

TOINEN SKULEN MIES (eräästä huoneesta oikealla). En tiedä!

EENSIMMÄINEN. Hys! Kuulkaa! – He ovat varmaan Geitesillalla.

TOINEN. Siis alas Geitesillalle! (Kaikki rientävät ulos oikealle, eräs kaupunkilainen tulee juosten samalta haaralta.)

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Hei, naapuri, mistäs tulette?

TOINEN KAUPUNKILAINEN. Loojoelta; siellä on paha meteli.

VAIMO. Pyhä Olavi ja Pyhä Hallvard! Ovatko ne Birkebeiniä, vai ketä?

TOINEN KAUPUNKILAINEN. Birkebeiniä aivan varmaan; Hookon kuningas on muassa; koko laivasto laskee laitureille; mutta itse hän kävi maalle paraimpine miehineen Ekebergin niityllä.

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Nyt hän kostaa miestapon Lookan luona!

TOINEN KAUPUNKILAINEN. Luottakaa siihen!

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Kas tuossa, – Siinä jo pakenevat Kevätketot!

(Joukko Skulen miehiä rientää paeten sisään oikealta).

ERÄS MIEHISTÄ. Sisään kirkkoon! Ei kukaan kestä Birkebeiniä vastaan, niin ne ovat rajuja tänä yönä! (Joukko rientää sisään kirkkoon, jonka oven sulkevat sisäpuolelta).

TOINEN KAUPUNKILAINEN (katsoo oikealle). Tuolla näkyy lippu kaukana kadun päässä, se mahtaa olla Hookon kuninkaan.

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN. Katsokaa, kuinka Kevätketot pakenevat!

(Uusi joukko tulee esiin oikealta).

ERÄS JOUKOSTA. Pelastakaamme itsemme kirkkoon ja rukoilkaamme armoa, (rientävät porttia vastaan).

USEAT KEVÄTKETOT. Se on suljettu; se on suljettu.

ENSIMMÄINEN. Mennään sitten ylös Martestokkelle.

TOINEN. Missä Skule kuningas on?

ENSIMMÄINEN. En tiedä. Pois, tuolla näkyy Birkebeinien lippu!

(Pakenevat kirkon sivutse ulos vasemmalle).

HOOKON (tulee oikealta, hänen lipunkantajansa, Gregorius Juhonpoika, Dagfinn Bonde ynnä useita muita miehiä seurassa).

DAGFINN BONDE. Kuulkaa sotahuutoa! Skule järjestää miehiänsä kirkkotarhan takana.

VANHA KAUPUNKILAINEN (huutaa huoneensa etukäytävästä Hookonille). Olkaa varoillanne, hyvä herra; Sudenketot ovat vihoissaan, nyt he taistelevat henkensä edestä.

HOOKON. Sinäkö se olet, vanha Guthurm Erlandin poika? Sinä olet taistellut sekä isäni että isoisäni puolella.

KAUPUNKILAINEN. Jumala suokoon, että voisin taistella teidänkin puolellanne.

HOOKON. Sinä olet siksi liian vanha, eikä tarvetta ole; miehiä tulee ympärilleni joka taholta.

DAGFINN BONDE (osottaa muurin yli oikealle). Tuolla tulee herttuan lippu!

GREGORIUS JUHONPOIKA. Herttua itse! Hän istuu valkoisella ratsullaan.

DAGFINN BONDE. Estäkäämme hänet pääsemästä ulos tämän portin kautta!

HOOKON. Puhalla, puhalla! (Torvensoittaja puhaltaa). Paremmin puhalsit, koiran penikka, kun puhalsit rahan edestä Bergenin sillalla!

(Torvensoittaja puhaltaa uudestaan, mutta kovemmin kuin ensin; paljo miehiä yhtyy joukkoon.)

ERÄS KEVÄTKETTO (oikealta, paeten kirkkoa kohti; yksi Birkebeini ajaa häntä takaa.) Säästä henkeni! Säästä henkeni!

BIRKEBEINI. En vaikka istuisit alttarilla! (lyö hänet maahan). Sinulla näkyy olevan kallis viitta; sitä voin käyttää. (Aikoo ottaa viitan, kirkaisee kovasti ja heittää miekan kädestään.) Herra kuningas! En lyö enää iskuakaan teidän puolellanne!

DAGFINN BONDE. Ja niin sanot tämmöisellä hetkellä.

BIRKEBEINI. En iskuakaan enää!

DAGFINN BONDE (lyö hänet maahan). No, nyt et enää tarvitsekaan!

BIRKEBEINI (osottaen kuollutta Kevätkettoa). Minä tarkoitin, että olin kylläksi tehnyt, kun tapoin oman veljeni (kuolee).

HOOKON. Hänen veljensä!

DAGFINN BONDE. Mitä! (lähestyy Kevätketon ruumista).

HOOKON. Onko se totta?

DAGFINN BONDE. Totta on.

HOOKON (liikutettuna). Tästä näkyy paraiten, mitä sotaa käydään. Veli veljeä vastaan, isä poikaa vastaan; – Jumalani, kaikkivaltiaan kautta, tästä on loppu tehtävä!

GREGORIUS JUHONPOIKA. Tuolla tulee herttua täydessä tappelussa Knuutti jaarlin joukon kanssa.

DAGFINN BONDE. Sulkekaa häneltä portti, kuninkaan miehet!

(Muurin sisäpuolella tulevat tappelevat näkyviin. Kevätketot raivaavat itselleen tietä vasemmalle, ajaen Birkebeinit askel askeleelta taapäin. Skule kuningas ratsastaa valkoisella sotahevosellaan, paljastettu kalpa kädessä. Pietari käy hänen rinnallansa pitäen hevoista ohjista, vasemmassa kädessä korkealle kohotettuna ristiinnaulitun kuva. Pool Flida kantaa Skulen lippua, jossa sinisellä pohjalla on kultainen kirvehetön jalopeura.)

SKULE KUNINGAS. Lyökää kaikki maahan! Elkää säästäkö ketään! Uusi kuninkaan-alku on ilmestynyt Norjassa!

BIRKEBEINIT. Uusi kuninkaan-alku, sanoo hän!

HOOKON. Skule Boordin poika, jakakaamme valtakunta!

SKULE KUNINGAS. Kaikki taikka ei mitään!

HOOKON. Ajatelkaa kuningatarta, teidän tytärtänne!

SKULE KUNINGAS. Minulla on poika, minulla on poika! En ajattele muita kuin häntä!

HOOKON. On minullakin poika; – jos minä kaadun, niin saa hän valtakunnan!

SKULE KUNINGAS. Surmatkaa kuninkaan lapsi, missä sen löydätte? Surmatkaa se kuninkaan istuimella; surmatkaa se, surmatkaa se kuningattaren sylissä!

HOOKON. Nyt lausuit oman tuomiosi!

SKULE KUNINGAS (lyö ympärilleen). Surmatkaa, surmatkaa kaikki. Skule kuninkaalla on poika. Surmatkaa, surmatkaa!

(Tappelu vetäytyy ulospäin vasemmalle).

GREGORIUS JUHONPOIKA. Sudenketot raivaavat itselleen tien!

DAGFINN BONDE. Niin, mutta ainoastaan paetakseen.

GREGORIUS JUHONPOIKA. Niin, taivahan nimessä, – toinen portti on auki; sen kautta he pakenevat!

DAGFINN BONDE. Ylös Martestokkelle! (huutaa ulos.) Ajakaa takaa, ajakaa takaa, Knuutti jaarli! Kostakaa miestappo Lookon luona!

HOOKON. Te kuulitte sen; hän tuomitsi lapseni henkipatoksi, – viattoman lapseni, Norjan valitun kuninkaan minun jälkeeni!

KUNINKAAN MIEHET. Niin, niin, me kuulimme sen!

HOOKON. Ja mikä rangaistus on määrätty semmoisesta rikoksesta?

MIEHET. Kuolema!

HOOKON. Siis kuolkoon hän! (nostaa kätensä valaan). Tässä sen vannon; Skule Boordin poika kuolkoon, missä ikänä hän tavataan pyhittämättömällä alalla!

DAGFINN BONDE. Jokaisen uskollisen miehen velvollisuus on hänet surmata.

ERÄS BIRKEBEINI (vasemmalta). Nyt Skule herttua pakenee!

KAUPUNKILAISET. Birkebeinit ovat voittaneet!

HOOKON. Mitä tietä?

BIRKEBEINI. Martestokken ohitse, ylös Eidsvoldille; useimmilla oli hevoset varalla kaduilla, muuten ei yksikään olisi päässyt hengissä.

HOOKON. Jumalalle olkoon kiitos avusta tälläkin kertaa! Nyt voi kuningatar vapaasti astua maalle laivastosta.

GREGORIUS JUHONPOIKA (osottaa oikealle). Hän on jo maalla, herra; tuolla hän tulee.

HOOKON (läheisimmille). Raskain tehtävä on jäljellä; hän on hellä tytär; – kuulkaa, – ei sanaakaan hänelle vaarasta, joka uhkaa lasta. Luvatkaa kaikki, niinkuin yksi mies, puollustaa kuninkaanne poikaa! mutta elkää hänelle mitään ilmaisko.

MIEHET (matalalla äänellä). Sen lupaamme!

MARGARETA (tulee rouvineen ja seurueineen oikealta). Hookon, isäntäni! Taivas on sinua varjellut; sinä olet voittanut ja olet vahingoittumatonna.

HOOKON. Niin, minä olen voittanut. Missä lapsi on?

MARGARETA. Kuninkaan laivalla, taattujen miesten käsissä.

HOOKON. Menkää sinne useampi (moniaat miehistä menevät).

MARGARETA. Hookon, missä on – Skule herttua?

HOOKON. Hän on painunut Ylämaille.

MARGARETA. Hän elää siis! – Isäntäni, saanko kiittää Jumalata siitä, että hän elää?

HOOKON (tuskallisesti taistellen itsensä kanssa). Kuule minua, Margareta; sinä olet minulle ollut uskollinen vaimo, olet minua seurannut hyvässä ja pahassa, sinun rakkautesi on ollut niin sanomattoman runsas; – nyt täytyy minun tuottaa sinulle raskas suru; todella en tahtoisi; mutta minä olen kuningas, sen vuoksi täytyy minun –

MARGARETA (kiihkeästi). Koskeeko se – herttuata?

HOOKON. Koskee. Ei minua voisi kohdata tuskallisempi kohtalo, kuin täytyminen elää kaukana sinusta; mutta jos katsot, että niin pitää oleman sen johdosta, mitä nyt sinulle sanon, – jos sinä mielestäsi tästä lähin et enää voi istua rinnallani, etkä enää voi minua katsella kalpenematta, – niin, silloin erotkaamme – eläkäämme erillämme toisistamme, – enkä minä sinua siitä syystä soimaa.

MARGARETA. Erota sinusta! Kuinka voit sitä ajatella? Anna minulle kätesi –!

HOOKON. Elä siihen koske! – Se oli juuri nostettu valaan. –

MARGARETA. Valaan?

HOOKON. Valaan, joka laski järkähtämättömän sinetin erääsen kuolemantuomioon.

MARGARETA (huutaa). Oo, isäni! Oo, isäni! (horjuu; pari naista rientää häntä nojaamaan.)

HOOKON. Niin, Margareta, – kuninkaana olen tuominnut isäsi kuolemaan.

MARGARETA. Silloin on hän varmaan rikkonut pahemmin, kuin ottaessaan kuninkaan nimen.

HOOKON. Niin onkin; – ja jos meidän nyt täytyy erota, niin tapahtukoon se.

MARGARETA (lähempänä ja voimakkaasti). Me emme voi koskaan erota! Minä olen sinun vaimosi, en mitään muuta maailmassa kuin sinun vaimosi!

HOOKON. Oletko kylliksi voimakas? Kuulitko ja käsititkö kaikki? Minä tuomitsin isäsi.

MARGARETA. Minä kuulin ja käsitin kaikki. Sinä tuomitsit isäni.

HOOKON. Etkö vaadi tietoa hänen rikoksestaan?

MARGARETA. Siinä on kyllä, että sinä sen tiedät.

HOOKON. Mutta minä tuomitsin hänen kuolemaan!

MARGARETA (lankee polvillensa kuninkaan eteen ja suutelee hänen kättänsä). Minun isäntäni ja korkea herrani, sinä tuomitset oikein!

(Esirippu laskee.)