Kyläkertomuksia: Esipuhe
| Kyläkertomuksia | Esipuhe. Kyläkertomuksia Kirjoittanut Arne Garborg |
Huonoa sukua |
Norjan kirjallisuus on runsastuotteinen. Jokainen vuosi ilmestyy uusia, arvokkaita teoksia. Ibsen, Björnson, Kielland ja Lie ovat väsymättömiä, heitä seuraa kintereissä koko joukko nuoria, toivorikkaita kirjailijoita. Ja he menevät yhä eteenpäin, pysähtymättä mihinkään voitettuun asemaan; aatteiden moninaisuus, katsantotapojen alkuperäisyys on heidän voimansa.
Nuorempien kirjailijoiden joukossa on Arne Garborg viime aikoina herättänyt suurta huomiota kirjoillaan ”Ein Fritenkjar” ja ”Bondestudentar” sekä viimeksi lyhyemmillä kertomuksilla, joista tässä muutamia käännettyinä esiintuodaan suomalaiselle yleisölle. Hän kirjoittaa kansanmurteella, jo silläkin osoittaen, mihin suuntaan hänen pyrintönsä käyvät. Georg Brandes lausuu Arne Garborgista aikakauslehdessä ”Tilskueren” muun muassa seuraavaa:
”Hän käyttää kirjoituksissaan mielihalulla sanaa intens; se kuvaa koko hänen olentonsa. Siinä on jotain jännitettyä, semmoista, joka käyttää täyden voimansa, kaikessa mitä hän eteen ottaa. Hänellä on uskovan polemikerin luonto, hän käyttää erityisiä tapoja, kiistelevää, puolustavaa, hyökkäävää, kertovaa, kuvaavaa, leikillistä esiintyen aina julistajana sekä kurittajana. Hän on jo päässyt kehityksensä perille ja ilmestyy nyt ei ainoastaan kirjailijana vaan myöskin miehenä, joka muuten norjalaisessa kirjallisuudessa ei olekaan niin tavatonta kuin usein muiden maiden. Hänellä on suuret voimat – johdonmukainen ajattelija, jonka suonissa talonpojan ja taiteilijan veri virtaa – ja hänellä on rikkaat voimat; sillä paitsi sitä, että hän on kriitikeri, joka innolla harrastaa selvyyttä, ja jonka stiili on loogillinen, hän myöskin on samalla todellinen runoilija, ja tuntee perinpohjin sen pienen piirin ihmissieluja, jotka hänen kotimaansa suhteet ovat synnyttäneet; ja hänellä on sekä elävät värit, että hieno, hyvin kätketty ja valtavasti vaikuttava ironia käytettävinään, kun hän kuvata tahtoo. Hänen taiteensa on karaktäri-taidetta ja siinä juuri sen voima on tähän saakka ilmestynytkin.
Samoinkuin Aleksander Kielland, joka on pari vuotta Arne Garborgia vanhempi, kirjailijana kokonaan kuuluu tuohon korkeampaan keskisäätyyn josta hän on lähtenytkin, ja jota hän taidolla kuvaa, edustaa Arne Garborg taas ”uutta yhteiskuntakerrosta”, joksi Gambetta sen nimittää. Hän on köyhän talollisen poika, joka vähitellen on valloittanut itselleen koko aikansa kehittyneimmän sivistyksen ja seisoo nyt ensimmäisessä rivissä oman säätynsä kasvattajana Norjassa ja kuuluu samalla pääkaupungin etevimpien henkien lukuun, on voimakas puhuja ja vielä voimakkaampi taistelija ylioppilasmaailmassa ja sanomakirjallisuudessa, esiintyen varsinkin uuden ajan teoloogisen katsantotavan puolustajana, on yhtähaavaa runoilija murrekielellä ja kriitikeri yleisellä kirjoituskielellä.
Arne Garborg syntyi 25 päivä tammikuuta 1851 Jäderissä, kolme tai neljä penikulmaa Stavangerista. Seutu, jossa hän maailmaan tuli, on jylhimpiä ja raivaamattomimpia pohjoisista rantamaista, todellinen vastekuva Danten helvetille; elämä on jo aikaiseen näyttänyt hänelle karkean muotonsa.
Hänen ensimmäinen suurempi teoksensa murteellisuuksien puolustamiseksi ilmestyi 1877. Se on kirjoitettu pontevuudella ja innolla. Hän siinä taidokkaasti kumoo suuren osan tyhmiä väitteitä, joita oli tehty norjalaista murteenharrastusta vastaan, jättäen kuitenkin yhden ja toisen enemmän perustetun ja vähemmän ennakkoluuloisen epäilyksen koskettamatta syrjään.
Kuinka vähän Garborgin ajatussuunta jo siihenkin aikaan oli Norjassa vallitsevain luokkien suosiossa, näkyy siitä, että hänen täytyi lahjoittaa tämän ensimmäisen suuremman teoksensa eräälle tuntemattomalle kirjapainon-omistajalle Bergenissä, kun Kristianiassa ei yksikään kustantaja tahtonut ottaa sitä vastaan. Murrekysymys oli silloin ainoastaan oppositionin ohjelmassa; murremies oli siihen aikaan samoin kuin myöhempään vasenmies tai vapaa-ajattelija se, joka tahtoi osoittaa mieltymystään yleiseen kansaan ja inhoaan sivistyspöyhkeyteen, sen ylpeyksineen ja tekopyhyyksineen.
Vuoden kuluttua ilmestyi nyt hänen merkillinen kertomuksensa Ein Fritenkjar (Vapaa-ajattelija), Garborgin ensimmäinen suurempi runokoe. Se on novelli, joka oikeastaan on puhtaasti lyyrillinen, hänen nuoruutensa myöhään herännyt lyrika. Se on tuskanhuuto, valituslaulu, joka patoksensa totuudella ja voimalla osoittaa, kuinka paljon Garborgissa on tosirunoilijan henkeä. Sillä ken ikänä lukee tämän kertomuksen, joka kuvaa vapaa-ajattelijan elämää Norjassa kärsimyksenhistoriana, martyyrin taisteluna, saa siitä vakuutuksen, että monivuotiset, katkerat kokemukset ovat kirjan perustuksena, niin tunnettua, niin ”elettyä” on kaikki – ja kuitenkin oli vaan muutamia vuosia kulunut siitä, kun tämä Paavali vielä oli Saul.
Jo kirjan nimi, mutta vielä enemmän sen syyttävä ja hyökkäävä luonne kauhistutti norjalaisia kirjakauppioita. Garborgin täytyi painattaa se omalla kustannuksellaan. Olisikin synti sanoa, että tendensi tässä kirjassa on kätketty. Se ilmestyy niin jännitettynä, niin voimakkaasti pätevänä, että karakterit oikeastaan paljon vähemmän kuin nuo leimahtelevat sananvaihdot herättävät vaativampien lukijoiden mieltymystä.
Kolmannen suuren kirjansa, romaanin Bondestudentar (talonpoikaisylioppilaita) lahjoitti Garborg eräälle kirjakauppiaalle Bergenissä, kun hän ei Kristianiassa saanut sille kustantajaa. ”Bondestudentar” tekee käännekohdan hänen kirjailija-toimessaan. Se on raskas, rikas-sisältöinen kirja, vihlaisevan todellinen luonteen kuvauksissa, selvä tarkoituksessaan, joka on kiihoittaa norjalaisia talonpoikia rohkeuteen ja miehuuteen, sekä kurittaa heitä itsenäisyyden ja yksimielisyyden puutteesta. Melkein saattaisi sanoa tätä kirjaa taloustieteelliseksi, koska se selittää ja esittää taloudellista perustusta Norjan korkeammalle kehitykselle; mutta voimme kenties paremmin sanoa näin: Tämä on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä, sen syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja henkisten rientojen alentumisen suhteen.
Norjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella lailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja virkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä aukko. Talonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on pantattu hypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o. rahamiehen hyväksi. – Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän tee työtä halusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää turvallisesti ja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana onnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut ovat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia. Siinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta historiasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman työlle perustettu, Schweiz’in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen mallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee, että kun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea ja häntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön, jätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle niin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan köyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa, metsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta? Siirtolaisia. Schweiz’illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan ympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. – Talolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta vähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret elinkeinot, laivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki säästetyt rahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät kansassa tahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan sattumuksen apuun.
Kolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa Forteljingar og Sagur (josta nämä ”Kyläkertomukset” ovat suomennetut) on Garborg, joka vuodesta 1883 on valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan. Tämä kokoelma, jossa on seitsemän pienempää kertomusta, näyttää uuden puolen hänen talentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa esiintuovat meille melkein uuden kirjailijan.
Forteljingar og Sagur on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se osoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka tähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen muodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja Aleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä näkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa esineessään sen varsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä kuitenkaan ole saavuttanut ehdotonta taiteilijan voittoa. ”Ein Fritenkjar” sisälsi pikemmin hyviä ja nerokkaita ajatuksia kuin syvempää ja täydellisesti tehtyä luonnekuvausta. ”Bondestudentar”, jossa päähenkilön ja monen sivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan moitteeton, mutta syvä, esittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä, puoleksi oratorillisia replikejä, taiteellisessa katsannossa tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä paitsi jotenkin raskas ja muodoton laveudessaan. Nämä viimeiset kertomukset ovat vihdoinkin saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon, mutta siihen sijaan niillä ei ole edellisen romanin aatteellista merkitystä.
Onnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana, ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja minkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä muutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla tendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän syytökseksi kuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi on sitä laatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse. Olemme näinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä jotain niin naurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka ensimmäisissä teoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin ainakin ankarasti, välistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla ijällä tendensillä vahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun kertomuksen Livslaven, pannen loppusanoiksi liian järeästi ja silmiinpistävästi muodostetun, melkein kiihoittavan syytöksen ajateltua yhteiskuntaa vastaan. Lie veti nopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan ihanan ja rikkaan romaninsa Familien paa Gilje; mutta ei hän vieläkään ole oikein löytänyt tuota kapeata polkua hyökkäävän ja merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen välillä. Garborgissa emme koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole epäselvillä siitä, mikä se on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta vastaisessa kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin teoksessaan ”Ein Fritenkjar” tule nimenomaan esittämään vaan moraalista puolta kertomuksessaan.”