Kyläkertomuksia: Huonoa sukua

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Esipuhe Huonoa sukua.
Kyläkertomuksia
Kirjoittanut Arne Garborg
Kosto


Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät, suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. ”Ei sen tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa,” tuumailivat vanhat.

Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen. Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu, vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli Björn.

Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet. Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä, Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. ”Täytyy kait sinun joku ottaa, sinunkin,” hän sanoi, ”ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy”. ”Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy,” arveli Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää; Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä. Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.


Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä, oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut. Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.

Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen, rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä. Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka. Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle. Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.


Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. ”Musta-Åsbjörn, sinä roisto,” sanoi hän, ”isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun saaman!” Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt; mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli täysikasvuiseksi ennen aikaansa.

Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli hätänä. ”Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi,” kertoi Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. ”Oletkos itkenyt, poika?” kysyi Hans. Leiv ei vastannut. ”Mitäs pidit koulusta?” kysyi Hans. ”Sinne en sen koomin mene!” uikutti Leiv. ”Hm; elä, elä,” vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.

– ”Kuule Hans?” – ”Noo?” – ”Olenko minä toisenlainen kuin muut pojat!” – ”Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?” – ”Ne eivät pilkanneet muita”. – ”ohoo,” sanoi Hans, ”koska on päästy niin pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää”. Sitten alkoi Hans kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella ilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: ”Ja sitten voit myös painaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat olla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha! Mutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos tahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut”. Leiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa ymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän tiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti kartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan.

Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. ”Nyt voit rauhassa mennä takaisin kouluun taas,” sanoi hän; ”nyt ei ole ketään, joka uskaltaa sinua hätyyttää”. Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. ”Ja tahdotko enemmän,” sanoi Åsbjörn, ”niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan että loput saat!” Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.

Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. ”Ne ovat roistoja kaikkityyni,” hän sanoi, ”täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle nyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä”. Leiv teki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä pian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän toverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.

Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja ja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että Juoksutanssia; ”sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata olla ihmisten kanssa!” sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan. Sitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota Leivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei suuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita. Kerran – Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista – puhui hän siitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti, vaikka iloiseltakin näytti. ”Joutavia,” sanoi Lasse. ”Huonoa sukua! Mene sinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi tekee”.


Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä, jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä, missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä, juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.

Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää.

Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan pisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen, silloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä päivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota. Tupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti metsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen hiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat, raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli Leiv, kun katseli ylös.

Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten oli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily, joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä tuntenut maata jota polki.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua; ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli, sai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi rintaan, sydän hakkaili ja tempoi – uskaltaisiko hän mennä tuonne alas? Siellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli tavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen ollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän olisi huonompi muita.

Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. ”Tästä raukkuudesta täytyy tulla loppu”, sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.

Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta täytyi tulla loppu. Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli. Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman. Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi olla mukana, niinkuin toisetkin.

Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat. Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri. Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen oikeus.

Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo kerjäläispoika! Tuo onneton! ”Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!” Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä rammoiksi.

Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja tulivat suoraan häntä kohti. ”Mikä sinä olet?” he kysyivät. Leiv ei virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. ”Nyt tulepas esille, mies!” he sanoivat.


Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan; mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä, ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle. Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin. ”Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!” huudettiin. Eräs juoksi luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. ”Ei minun päiviäni, sinäkö se olet?” hän kysyi. ”Kuinka sinä täällä makaat? Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä pelkää, tiedämmä?” Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi, jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä laskettiin; ”sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!” sanoi Lasse ja nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä. Silloin joku huusi: ”Se on Musta-Åsbjörnin poika!” Ja samassa kaikki hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli, että hänen täytyi seurata noita toisia.

Leiv kalpeni siinä seisoessaan. ”Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo pojat?” hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen omakseen tunsi. Eräs vastasi: ”eipähän kaikki liene niin kärkkäät tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee”. Nurkista kuului tirskuttamista.

Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi sen ja toi ryypyn. ”Hss”, sanoi hän, ”antaa jo olla. Ja terve taloon Leiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten”. ”En maista tippaakaan”, sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli läikkyi, ”eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen, ellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran”, jatkoi hän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle kuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja että hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan. Mutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä olivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui toisen luo – suuremman – ja pyysi tanssiin. ”Ei, kiitoksia”, vastasi hän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas pitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea vartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja siirtyi pois. ”Ei koskaan”, sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui siihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja korvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta yhden vielä – ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö, jota tanssitti oli Dalen Alfhild.


Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan ollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta kohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket hohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin lapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja houkuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen ylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: ”Kiitos tanssista, Alfhild!” ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut.

Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen; Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.

Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää. Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä. Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua, hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun päivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän itsekseen: ”Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!” Ja siihen ajatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan isän kanssa ja joutuvan tappiolle.

Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis, semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että vihdoin hän saisi heidät taipumaan. ”Leivin minä omakseni otan!” hän ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja vadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. ”Luulen, totta toisen kerran, että kävelet unessa, tyttö”, sanoi hänen äitinsä.


Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi pitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja siellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta iltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. ”Minä en huoli pitäjäästä”, hän ajatteli. ”Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä olen”. Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta kuin Leiviä – ainoastaan Leiviä.

Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos, seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta pelkäsi samassa; ”hiljaa Odin!” sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin tuli Lasse esille. ”Hyv’ iltaa”, sanoi hän; ”minun käskettiin sanomaan terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona. Ilkeä olet, ellet mene”. Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. ”Mitä se koira niin haukkuu?” – ”Ooh, ei mitään. – Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin”. – ”Kukahan se oli?” – ”Niin kuka lienee ollut”, vastasi Alfhild. – ”Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään.” – ”Kyllä.” – ”Mitä sinä siellä seisottelet?” – ”Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?” – ”Ovat, kuinka niin?” – ”Ovatko tulleet kotiin kaikki?” – ”Kyllä luulen. Mitä varten sitä kysyt?” – ”Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla metsän rinteessä”. – ”Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!” – ”Kyllä.” – Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.


Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut peloittanut niinkuin nyt. ”Tyhmästi tein, kun menin Haugstad’iin, mutta se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä”, ajatteli hän. Liian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi hänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid pojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin kylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen kohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat värisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti taivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen; juuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli venhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä. Herra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin pilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. ”Parasta kun menen”, ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita? – askeleita? – keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? – Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli; – oli, se oli hän! hän tuli! – Jospa sydän nyt olisi teräksestä, ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut itseänsä niin pieneksi tuntenut.

Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin kuitenkin. ”Hyv’ iltaa”, sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä äänellä. ”Hyv’ iltaa”, vastasi tyttö. ”Jumalan kiitos, että tulit”, sanoi hän, ”minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä”. Siihen ei tytöllä ollut mitään sanottavaa. ”Mutta lupaa minulle ensin jotakin”. – ”Kyllä”. – ”Ett’et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään”. Alfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi ruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se tuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta pitäjäs? – Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja väkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä katsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa ollut. ”Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän noin ujostelisi!” – Mutta pitäjäs?

”Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua”, sanoi Leiv, ”ja varmaan tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä”. – Nyt se tulee! ajatteli Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia, jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas, väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä, että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ... päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi merkillisen kylmäksi. ”Amerikaan?” – Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei hänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja nauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista pitäjäässä, vaikk’ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. ”Amerikaan on pitkältä”, hän sanoi. Niin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä tie mahtanut olla niin pitkä, ett’ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin iloisesti että Leiviä huimasi. ”Kun tulen takaisin”, sanoi hän, ”olen parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..; silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä”. Alfhild kävi niin iloiseksi, ett’ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he kunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. ”Tuo oli viisas tuuma”, sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen, ett’ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli pähkinäpuun oksaa.

Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa kiinni. ”Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?” sanoi hän. ”Ooh, neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu, ei minua kukaan enää täällä näe”. Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: ”Ja sinusta se riippuu, Alfhild”.

Alfhildin rinta kohoili niin, ett’ei hän saanut sanaakaan suustansa. Leiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: ”Sitä se oli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan jälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka paikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä Amerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta jotakin kysyn”. ”En...” ”Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen takaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?” ”En”, vastasi Alfhild. ”Taikka kihloissa?” kysyi Leiv vapisevalla äänellä. – ”En”, kuiskasi Alfhild. ”Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko luvata minulle sen?” rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että Alfhildille tuli vedet silmiin. ”Voin kyllä”, vastasi hän. Leiv tuli lähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä riippunut: ”Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että ajaisit minut pois?” hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä rintaa vasten ja kuiskasi: ”En”. ”Saanko luottaa siihen?” rukoili hän ja Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: ”Saat”, niin pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. ”Niinpä Jumala ijäisesti siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin nyt olen!” sanoi hän. ”Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!” – ”Hyvästi!” He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että luuli voittavansa koko maailman.


Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden tuvassa; silloin hän alkoi.

”Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?”

”Noo, sitä en juuri tiedä –.” ”Hegglid ei ole mikään huono talo.” ”Ei olekaan”. ”Parempi se on nyt, kuin ennen minua”. ”Sen kyllä uskon”. ”Ja ... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin”. ”Rahoja?” ”Niin, ei juuri paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee – ja toisen myöskin”. ”Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä muutamaksi vuodeksi”. – Pitkä äänettömyys. – ”Minä alan jo käydä vanhaksi, Leiv”. ”Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan”. – ”Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies...” ”Minä tulen takaisin, isä”. ”Ei ole elämälle valtakirjaa siellä”. – ”Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä”. Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee, ajatteli hän. ”Milloin sinä lähdet?” ”Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin takaisin joudun”. – ”Niin, niin”, sanoi Åsbjörn. –

Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri; pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.

Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.

Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen rintaansa. ”Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan”, ajatteli hän, ”kun vaan olisin parempaa sukua”.

Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää olla juuri sinun poikasi, ajatteli hän.

Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn. Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska ahtaassa vuonossa. – Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Hän näki selvään, ett’ei poika voinut toisin tehdä; ja yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin elämä, se on juurtunut sukuun.

Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan, otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: ”Tahdotkos että pidän häntä silmällä, Leiv – ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle kirjoitat”. Leiv katsahti ylös kummastuneena. ”Ja”, sanoi Åsbjörn, ”ota suuri Mies mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen ... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi”.

Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; ”hyvästi”, sanoi hän, ”minä teen, niinkuin sanoit”... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon; siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. ”Sinä suuri Mies siellä ylhällä”, huokasi hän itsekseen, ”etpähän sinä paljon rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa! hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois”.

Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.


Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa asiasta.

Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.

Hyvääpäivää – hyvääpäivää. Kaunis ilma – hyvin kaunis. Erittäin ihanaa pelloilla ja niityillä – niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä vuonna niin kaunista, ett’ei sen vertaa koko pitäjäässä. – Vai niin. – Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se tulisi, tietysti. – Sehän oli hyvä. – Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn sai rohkeutta. – ”Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä eteenpäin, näettekös”. Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin sivultapäin. ”Mutta useat arvelevat”, lausui hän, ”että tuo Amerikaan lähtö tuli niin äkkiä – ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. – Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?”

Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. ”Saatat sanoa hänelle terveisiä, kun kirjoitat”, sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin tukehtuen omiin sanoihinsa. ”Jumalan kiitos”, ajatteli Åsbjörn, ”näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä”.

Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän oli. Viimeisenä siinä oli: ”Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois. Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin mielelläni terveisiä: luulen, ett’ei hänen tarvitse katua.” Sen kirjeen onnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina kirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä sai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu ”Kunnialliselle nuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa”. Senjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha Åsbjörn menetteli niin sievästi, ett’ei niistä kukaan vihiä saanut.

Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa pidetyn miehen tytär, ett’ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä.

Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett’ei Alfhild ollut aina noin vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

”Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei mitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan unohda minut! Alfhild”.

Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle hyvän sanan, siinä hän sen teki. ”Senlaisten kanssa täytyy olla maltillinen”, ajatteli Knut. ”He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että viimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä odottamassa”.


Syyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa kirjoitti:

”Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ oli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä ymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja että tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia ihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee samaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä syystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat keksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa valtiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa ei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka.

Yhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka hyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa sitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään karkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku muukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja vaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin yhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen koulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi, eikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en kumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy hyvin. Ell’ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli, ahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan Norjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee heistä kohta ihmisiä – –

Minä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka on hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä oppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä kotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja summa kasvaa vuosi vuodelta. – Mutta eläminen täällä on kallista, eikä rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa saan sen, minkä tahdon”. –

Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn’ille taaskin kirje; silloin Leiv oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett’ei mitään kirjettä tullut. Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän kirjoitti:

”Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan. Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin neula ja saan alkaa uudesta taas.

Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat. Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui. Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties’ Jumala, kestääkö terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä saa –”

Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. ”Mahtaa ikävöidä poikaansa”, sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti. Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? – Vanha Åsbjörn kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia, mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.


Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran. Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen, ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut. Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin. Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.

Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä kummastuttaa, ett’ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.

Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett’ei hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett’ei hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa. Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen Alfhildistä toki kukaan uskonut.

Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä. Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli; lopuksi tuli pilkkavärssy ”hentusta”, joka ”teki leikkiä jokaisen kanssa” ja ”meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut olisi”. Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja arvelivat, ett’ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad. Selvää oli, ett’ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! – taikka vaan epäilikään! – Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin. Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli suuri runoilija. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua illalla hän itki.

Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu, että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett’ei semmoisella miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.

Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois mielestään.

Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa ja kiiltävät silmänsä. ”Ei puhuta siitä”, rukoili Alfhild. ”Ei, ei”, sanoi Knut, ”ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä. Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild”. Alfhild seisoi ja väänteli sormiaan; hän oli niin levoton, ett’ei pystynyt selvästi ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.

Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville. Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät, arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö häntä vältti enemmän kuin ennen.

Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen, että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella. Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.

Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana. Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa, vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän. Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv –? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä toivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen ympärilleen rajuna iloisista toiveista: ”jos minulle tulet, ei sinun elämässäsi sitä katuman pidä!” – Leiv on minut unhottanut, ajatteli Alfhild; vanhukset sitä toivovat... ”Ehkäpä se on niin sallittu”, kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan ja huusi: ”Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!” – Nyt kun asia oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada virkistystä Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja nauroi: ”Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!” ”Tahdomme varmaankin”, sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; ”tietysti, tietysti”, sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: ”sinä olet tehnyt meille suuren ilon”; ”niin”, lisäsi isä, ”sinä olet aina ollut hyvä lapsi”. Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.

Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. ”Mennään ylös”, sanoi äiti, ”ett’eivät näe sinun itkeneen”. Knut otti häntä kädestä: ”Kiitos tästä Alfhild”, sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja niin he erosivat.


Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä, sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett’ei ei hän ollut huonoa sukua. Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi, ett’ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin, joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko talon hoito jo tuli hänen huostaansa.

Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, ”siksi kuin joskus tulisi viisaammaksi”, jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.

Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan, jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok’ainoan raharoposen, minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä säästöissä. Rahat kasvoivat jok’ainoasta päivästä, mikä meni, ja jok’ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen. Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi, menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild sitten – Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään. Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana, lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie hänen luokseen.

”Mikä kumma sinua vaivaa?” sanoi paroni, ”niinhän sinä olet juuri kuin metodisti”. Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. ”Siinä en ole yhtä mieltä sinun kanssasi”, sanoi hän. ”Kassanhoitaja teki vallan oikein. Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin”.

Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.

”Sinä et ymmärrä minua”, sanoi tämä. ”Niin, niin, minä olen surukseni nähnyt, ett’ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon. Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä maailmassa on?”

Leiv oli kiukuissaan. ”Kahdenlaisia”, sanoi hän, ”pieniä roistoja ja suuria roistoja”.

”Hm, kyllä, kyllä”, sanoi paroni ja nyökkäsi; ”tuo sattuu jotenkin paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen, että oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell’eivät kykene, vajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö... No! ymmärrätkös?”

”En”.

”Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi. Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut pitänyt huolta siitä, että hän voisi elää. Täytyi hänen siis itse katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki”.

”Hm”, sanoi Leiv.

”Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet sinä. Myöskin niitä, joita on viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää. Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett’et vajoisi pohjaan. Ymmärrätkös?”

”Ymmärrän”.

Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. ”Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus siihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell’et sitä saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos ottamatta jättäisit!” – ”Kenties”, sanoi Leiv.

Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. ”Totta puhuen”, sanoi hän, ”olen sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto sinulta pidätti”.

”Millä tavalla?” sanoi Leiv.

”Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä voimiasi?”

”Saadakseni rahaa”, vastasi Leiv.

”Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!... Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa sitä ylös!”

”Jaloissani –?”

”Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat huostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee sinä samoin!”

Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. ”Jo riittää”, sanoi hän. ”Että sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni”.

Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja nauroi. ”Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan”, sanoi hän. ”En minä ole paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni paroniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja se nyt ainakin on varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin elämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid...”

Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. ”Hyvästi”, sanoi hän. Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin, viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. ”Anteeksi”, sanoi hän ivallisesti, ”anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala, tässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni”. Leiv ei tavannut häntä koskaan enää.

Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi. Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä. Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta. Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.

Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.

Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut, odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.

Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä. Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa. Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä kummasteli, ett’ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia. Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi? Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.

Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki, mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin siinä kerrottiin:

”Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin. Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen niin väsynyt ja surullinen, ett’en kykene pitkältä kirjoittamaan.

Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.

Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä; sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin pahasti, ett’ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.

Sanotaan, ett’ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin kuitenkin tahtoisin, ett’et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät”.

Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett’ei saanut siitä enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut itselleen: ”Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell’en saa häntä Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa...”

Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut, niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut.

Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.


Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.

Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin; sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett’ei Leiv kumminkaan tulisi. ”Eikä hän kirjoita, ei kirjoita”, sanoi hän itsekseen. ”On kai löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan”.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea. Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen. Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku, eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin, tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin. Pitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja värisi vilusta.

Vanhemmat huomasivat, ett’ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin katui, ett’ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, oli hänkin melkein yhtä mieltä. ”Tehkää, niinkuin tahdotte”, sanoi hän. Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.

Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:

Johdottaan tytön mieli lentää,
Ei sydämmessä häll’ ole kenkään,
Hän kiintyä ei voi yhteenkään,
Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.

Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva. Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa, ett’ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.

Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett’ei nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan Leivin. Oliko hänellä oikeutta antaa pois toisen omaa? – Mutta kun ne eivät olleet kunniallisia rahoja? – Niin, mutta kun ne olivat Leivin. – Kauan aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville. Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille. Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi taaleria. ”Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset luulevat”, sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa puuttunut, ett’ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.


Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi, mielissään siitä ett’ei kukaan häntä tuntenut. ”Minä kun luulin tulevani takaisin oikein mahtimiehenä”, nauroi hän itsekseen.

Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.

Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen, hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan. Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.

Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku – kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn! – Björn Haugstad.

Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla... ajatteli hän.

Björn parast’aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni; ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö tehnyt kenenkään mieli vaihtaa?

Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma, ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva riippui toisen korvan alta. ”Hyv’iltaa Björn”, sanoi hän ja laski raskaan kätensä Björnin olkapäälle. ”Hyv’iltaa Hans!” huusi Björn. Leiv säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. ”Vieläkö sinä elät, roisto”, ajatteli hän, ”sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen lapsuuteni”.

”Täälläkö sinä istut Björn”, sanoi Hans. ”Luulin sinun olevan varsin toisaalla tänä iltana?”

”Thyi!” sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:

”Ja jos mua vihkituoliin pyydät,
Mun ennen kuusehen hirteen syydät;
Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin,
Kuin sulle morsiusvaatteisin”.

”He–he”, sanoi Hans. ”Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä päivinä morsianna on”. ”Hän! – Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää. Terve!” ”Terve, terve!” – Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui avonaisena, kurkku kävi kuivaksi... ”Ihmiset sanovat”, alkoi Björn uudelleen. – ”Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. – Sitä ei kukaan tiedä”, – hän joi – ”ja sama se, oli niin tai näin... Kaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen vertaistaan koko kylässä ollut. – Terve! – Mutta minä en koskaan häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka”. Hän löi pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. ”No, no Björn”, irvisteli Hans, ”elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä. Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk’ei hänen nimensä ole Dalen Alfhild!”

Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän tuvasta ulkona. ”Se oli vaan eräs hullu englantilainen”, sanoivat ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin enin.

Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.

Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett’ei morsian ollenkaan näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat tietävänsä, ett’ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.

Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat, joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän, tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki, ett’ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan runossa, – tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, – otti sitten hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. ”Nyt lemmessä elämme toistemme kanss’, emme erkane milloinkaan!” – Tuo näky sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin, tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia näkyjä...

Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin; kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja valkeina, hirvittävät nähdä.

Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. ”Leiv!” huusi hän tukahdetulla äänellä. ”Leiv!” uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut, paitsi lähimmät sukulaiset.


Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan. Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.

Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. ”Elä sitä niin sure”, sanoi Alfhild, ”ei se niin pahaa ole”. Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. ”Nyt Leiv on saanut rauhan”, sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. ”Ei se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on”, ajatteli Åsbjörn; ”mutta synnin – synnin täytyy tulla pois suvusta”. Senjälkeen ei hän kauan elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. ”Parempi hän oli kuin luultiin”, sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien mielestä kohdalleen lausuttu.


Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui näin:

Jumal’ armahda Dalen neittä,
Oli kaunis nainen hän.
Mut sydän heikko ja vilpikäs
Hält’ turmeli elämän.
– Meren aallot mustina itkee.
Jumal’ armahda kaikkia meitä!
Niin lieto nuoruus on.
Se rikkoo, jott’ ikipäiviinkään
Sit’ on korjata mahdoton.
– Meren aallot mustina itkee.