Kyläkertomuksia: Kosto

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Huonoa sukua Kosto.
Kyläkertomuksia
Kirjoittanut Arne Garborg
Paholaiselle myöty


Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett’ei muu kuin kuolema heitä eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin menisi!

Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.

”Sinun täytyy ottaa Pål Bråte”, sanoi hän Bergljotille. ”En ota”, sanoi Bergljot. ”Otat”, sanoi Tarald. ”Nähdäänpäs”, sanoi Bergljot. ”Niin, nähdäänpäs, etkö ota”, tuumaili Tarald.

Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan puoleinen ja lyhyenläntä. ”Siinä on kosijasi”, sanoi Tarald. ”Omakseni ei hän milloinkaan tule”, vastasi Bergljot. ”No, kylläpä sinä olet hyvä!” huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei uskaltanut vastata. ”Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti – ymmärrätkös?” – ”Niin siivosti, kuin voin”, sanoi Bergljot.

Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. ”Nyt on minun tahtoni ja aikomukseni”, sanoi Tarald, ”että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä siihen sanot?” Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: ”Jos niin on, että suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan minä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en”. Hän suoristi itsensä ja vaaleni.

Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: ”Hyvä on, Bergljot, kun kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten”. ”Oikein sanottu!” huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; ”terve! – Pål Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!” He joivat; Bergljot pujahti ulos.

Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.

Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.

Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia erinäiseen kamariin. ”Tänään on paha merrassa”, sanoi Tarald. ”Pahako merrassa?” sanoi pappi ja katsoi häneen. ”Niin”, sanoi Tarald, ”pelkään tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä”. ”Ooho”, sanoi pappi ja myhähti, ”vai niin on laita? Näin kyllä, ett’ei morsian ole juuri iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta arvaan, ett’ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja unohtavat sitten pian”. ”Se nyt on yhden tekevä”, sanoi Tarald; ”mutta jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! – Lupaa se; et tule sitä katumaan”. ”Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja tyttäresi, näetkös ... niin – niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu; minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten muistat”. ”Varmaan”, sanoi Tarald ja puristi papin kättä.

Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja ihmisen tuli karttaa, ett’ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.

Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: ”En”, niin kovasti ja terävästi, että sen jok’ ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti. Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.

Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus tuli niin matalana ja epävarmana, ett’ei sitä kukaan oikein kuullut; pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.

Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa, vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän päällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli melkein pyörryksissä.

”Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa”, lopetti pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. ”Elä sitä niin pahaksi pane, lapseni”, kuiskasi Tarald, ”ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa”.


Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin. Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.

Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi turkkiinsa; ”ala soutaa poika!” sanoi hän; ja poika työnsi veneen rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett’ei hänellä nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä, varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä, mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. ”Luuletkos minun joutuvan helvettiin?” oli hän kysynyt, ”tai olisiko jotain neuvoa, että siitä pääsisi? Lasse Vollen – kuinka luulet hänen käyneen? Lieneekö tullut taivaasen?” ”Sitä toivokaamme”. – ”No kyllä kai minäkin sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut”. ”Sinun tulee katua, Hallvard. Teetkö sen?” ”Kuinkas sitä kadutaan?” ”Sinun tulee surra ja murehtia syntejäsi...” ”Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin ihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!” –

Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut; niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka tuommoista kärsivät? – Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei sen enempää. Yhtä vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma kävi ilkeäksi...

”Souda, souda poika!...” Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy...

Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. ”Mitä nyt!” hän sanoi.

Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. ”Oletko valmis kuolemaan, pappi?” hän kysyi.

Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.

”Oletko järjeltäsi!” sai hän änkytetyksi. – ”Oletko valmis kuolemaan?” kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.

Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: ”En”, vaikeroitsi hän tukahutetulla äänellä.

”Sitten saat kuolla valmistumattomana”, sanoi poika ja kohotti häntä ylös.

Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini: ”Muista, että minä olen pappi”, rukoili hän; ”suuri synti on tappaa pappia!”

”Lörpötteletkö sinäkin synnistä”, kähisi poika ja raasteli pappia niin että vene kiikkui.

”Muista herraamme, muista herraamme!” uikutti pappi.

”Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot Hankastadin Pål Bråteen?”

Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.

”Sinäkö –? Sinuako hän –?”

”Minua”.

”Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa pappiasi!” hän rukoili niinkuin lapsi.

Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen laidan ylitse: ”Mene helvettiin!” sanoi hän.

”Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän”, kuiskasi pappi tuskasta menehtymäisillään.

”Pane sitten joutuin”, sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.

”Isä meidän ... joka, joka”, sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä lausui; – ”säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi! Se oli Taraldin syy!”

”Lue nyt!” sanoi Åsulv.

”Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!”

”Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat”, sanoi Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen.

”Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas’... Ta... Ta... Tapahtukoon sinun tahtosi niin taivaassa –”

Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.

Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin, ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa, eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.