Lain mukaan:VII luku
| VI luku | VII luku. Lain mukaan Kirjoittanut Minna Canth |
VIII luku |
Maria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden mukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita, että seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli toiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän hän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä enää ollutkaan. Maria silmäili kelloa – tunnin päästä hänen tavallinen aikansa oli.
Hän sieppasi peilin käteensä ja tarkasti siinä kasvojaan. Patruuni kehui häntä joka kerta niin kauniiksi – eikä suotta! Nuo silmäkulmat olisivat vaan saaneet olla mustemmat. Hän otti hiilen uunista ja nokesi niitä koetteeksi vähäisen. Vähäisen vaan aluksi, ettei patruuni huomaisi.
Ei hänellä tulisi hätää olemaan niin kauvan kuin kauneus pysyisi. Ja miksei se pysyisi –? Nuo lapset hän toimittaisi maalle, jos Ville kuolisi. Patruuna luuli varmasti, ettei hän enää sieltä hengissä palaisi. Ei hätäpäivää nyt –!
Mutta mikä neuvo olisi häntä auttanut, ellei patruuni olisi tullut? Puutetta hän olisi kärsinyt jo parast’aikaa ja sitten – leskenä kolmen pienen lapsen kanssa! Köyhäinhoitoon olisi täytynyt turvautua, eihän siinä muu olisi auttanut. Häntä puistatti.
Maria otti kaapista viinipullon, jonka patruuni edellisenä iltana oli tuonut, ja asetti sen ynnä lasit valmiiksi pöydälle. Hyvää viiniä, he eilen siitä joivat jo puolet. Vähän enemmänkin –? Hän piteli pulloa tulta vasten ja mittaili silmillään.
Astuntaa kuului, – aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni, Maria kääntyi päin.
– Ville –!
Ei hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla hän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan kaatunut.
Lyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan.
Ville se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka kalpeampana entistään.
– Hyv’iltaa! hän sanoi, ei enempää.
Hän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia silmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa vielä?
Ja uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä, epäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa.
Maria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten suusta.
– Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä – sanoivat sinun makaavan kipeänä siellä – .
Hän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin:
– Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet –
Väkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä. Mutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin hervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi?
– Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni?
Hän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi sopivaa valhe-juttua.
Ville jäi odottamaan.
– Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua korjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun päälläni.
Ville huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan. Maria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin entiseen tapaansa:
– Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan ollut kotoa poissa.
Ville laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta. Katseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä ja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa.
– Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän kysyi.
– Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan tuota vanhaa sarkatakkia lisäksi.
Hän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville siirtynyt pöydän luokse.
Maria jähmettyi. Viinipullo ja lasit –! Nyt hän oli hukassa!
Ville istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä huomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä poimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet harmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet rävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria koetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt ajatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei suuttunut ja pauhannut niinkuin ennen?
– Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein.
– En, kuului lyhyt vastaus.
Ville nousi ja otti lakkinsa, – ei aikonut kaupungille, koska otti vaan lakkinsa eikä nuttua.
Maria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa – patruuni saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä! Raoitti ovea, – siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän juoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän riisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen päälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun rupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen suussaan.
Hän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen päällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä. Maria sai sen siepatuksi pois.
– Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi toisellakin kädellään kurkkua.
Maria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan ja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat Villen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille vettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle.