Lain mukaan:VI luku
| V luku | VI luku. Lain mukaan Kirjoittanut Minna Canth |
VII luku |
Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa. Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.
– Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.
– Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja korjaili hamettaan.
Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin, säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.
Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä, silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän nyt saisi lankoja jos kuin!
Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi. Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin – .
Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi heidän elämänsä?
Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan ostoon.
Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui, ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa muualta.
Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään, sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast’aikaa villakangasta itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi, oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan. Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi hyvällä pidolla.
Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin. – Ei kuin kuusikymmentä penniä!
»Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut selvää, sillä ajatus ei juossut.
– Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?
– Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.
Marian sydän sykähti.
– Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?
– Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä penniä.
– Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?
– No, yhdentekevä. Voitte sen saada.
– Niinpä mitatkaa!
Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.
Anna nauroi.
– Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.
– Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää vähääkään.
Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja läksi.
Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?
Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä rahoilla se oli ostettu. – Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka hänen sydäntään kaivelisi.
Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.
– Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa palatessaan.
Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.
– No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.
– Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin sivumennen leipurista vehnästä.
– Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi – tuon juuri joka on päälläsi.
– Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,
– Herra siunaa – villakangasta totta tosiaan! – No, mitä tuo maksoikaan kyynärä?
Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan, kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.
Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.
– Markka kaksikymmentä, oliko kallista?
– Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää? Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen toista kymmentä markkaa!
Hän vihelteli ja heilutti päätään.
– Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.
– Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi. – Kyllä minä panen. En häpeä ollenkaan.
– Etkö pelkää pahoja puheita?
– Mitä tarkoitat?
– Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin, tiedäthän sen. Ja kun sinä yht’äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin voivat arvella yhtä toista.
– Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?
Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.
– Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä kohden – niin, täytyyhän itsesikin myöntää –
– Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut jatkaa.
– Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään, sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot, en kiellä enkä käske.
– Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi – ruveta kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään, kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.
– Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.
– Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.
– Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?
Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.
– Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.
Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa. Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita heillä olikin runsas varasto.
Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja oli koko ajan hiljaa kuin muuri.
– Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.
– Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!
Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut, hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.
– Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en vastakertana – porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän juttuja se minusta laittaa tämän perästä?
Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä. Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat keskenään.
Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään. Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin kasvot ja räjähti nauruun.
Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään, huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.
– Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!
Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut kaivolta veden siksi päiväksi.
Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo –
Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis- aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi. Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin katsoneeksi.
Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.
Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.
Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.
– Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.
Hän auttoi nuttua patruunin päältä.
– Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.
– Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa tuskassa.
– Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.
– Mutta Ville saa sen tietää ja silloin – hän väänteli käsiään eikä uskaltanut ääneen puhua – silloin on kaikki mennyttä. – Minä olen hukassa.
– Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.
– Villekö – jäänyt tielle –?
Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana patruuniin.
– Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.
Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.
– Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!