Lapsuuteni ajoilta (1883)

Lapsuuteni ajoilta. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

I.

Isän’ oli köyhä mökin miesi,

Köyhempi kuin luulinkaan kentiesi,

Perkas maata, kylvi, kynti, niitti,

Ahkeruudess’ aikans’ aina vietti.

Talvisin, kun lumivaippahansa

Pukeusi maa, ei köyhä kansa

Voinut työttä maata huonehessa –

Eihän syödä leipää laiskuudessa.

Niinpä talvipäivät kaiket isä

Veisti, höyläs, liimas hökkelissä,

Hän kun, näetten, puuseppä oli.

Nälän muodossa tuo taito tuli.

Kerta istui isä pöydän päässä.

Saumahöylä vasten poskee kä’essä,

Lausui, silmät luoden puoleen äidin:

”Neljäkymmentä mä tänään täytin.

Niistä viisitoista elin koissa,

Viisikolmatt’ isän luota poissa.

Vuotta kahdeksan ma olin renki,

Oivallan siis hyvin toimen senki.

Seitsentoista vuotta ”itsemiesi”.

Siitä saakk’ on ollut oma liesi.

Neljäkymmentä viel’ elää soisin,

Lasten lapset silloin nähdä voisin.

Tyytymätön konsana en ollut,

Vaikk’ei joskus viljavakkaa tullut

Hallan jäätämästä pellostamme;

– Tyytyväisyys, tuo on kunniamme.

Sinä, Leena, armas vaimoseni

Sulostanut olet huoneheni,

Kahdeksan on Herra lasta suonut;

Heilleki on toki osan tuonut.

Vanhin, Reetta, pikku tyttäremme

Piennä pilviin meni edellämme.

Jaakko, vanhin poikasemme, täyttää

Miehen mitan, voimakkaalta näyttää,

Kun ei oiskaan pettu konsanansa

Leivän e’estä käynyt huulillansa.

Sitte Maari, pieni punaposki –”

Maarihin tää viime sana koski

Hymyeli sangen iloissansa

Peiliss’ salaa katsoi ruusujansa. –

”Sitte vielä meill’ on poika toinen,

Isän kaima, valkohaivenainen.

Siitä vaikka pappi tulla voisi,

Jospa koulu-varaa meillä oisi.

Neljä pienokaista sitte seuraa:

Jukka, Eveeliina, Matti, Laura.

Kaksi edellistä mullan alla,

Toiset kaksi leikkii lattialla,

Siunausta anon, Herra, heille;

Johda heitä pyhän tahtos teille!

II.

Ilta elokuun se taisi olla,

Kun me kerta, koko perhe väki,

Nurmikolla, huoneen vierustalla

Oottelimme maatamenon aikaa.

Käen ääni kuului hongikosta,

Kumppaniansa kun kutsuskeli

Metsän reunaa astui karitsainen

Arka, taittoi heinän tutkaimia;

Järvenpintaa uiskenteli salkki,

Sieltä usein ilmaan kuplistaikse,

Rikkoi läikkyväisen järvenpinnan.

Vares maasta kastemadon poimi,

Lensi, kantoi pesään pojillensa.

Isä nousi kiven nystermälle,

Meidät kutsui ympärilleen kaikki,

Lausui: »Myrskyn rajun raivotessa,

Mailmalla moni nuorna sortuu,

Kun ei keito luota Luojahansa.

Teille, poikaseni, lausun noita,

Opiksi jos nekin voisi olla.

Kun te kotikuusen huminata

Ette kuule, eikä äitin ääntä.

Silloin viekastaja teitä kokee

Juomapyörteesensä pyörähyttää.

Tuliseksi muuttuu kodin kaiho;

Kyynelsilmin vieraan seinustalla

Kotimetsää kohden tähtäilette:

– Tuos ei vielä mitään vaarallista.

Mutta silloin varsin varokaatte

Lohdutusta viinatilkkasesta

Etsimästä. – Soisin tulevanne

Tänne kotikumpuloille silloin

Lapsen ihanteita katsomahan.

– Muistakaatte, miten arka lammas

Heinän päästä löytää tyydytyksen!

Iloitessa kumppaneinne kanssa,

Ilo ei saa nojasta yli laitain:

Joskus salkki iloissansa tuolla

Rikkoo välkkyväisen vedenpinnan,

Mutta kohta taasen palajaikse

Tyveneesen asuntoonsa aivan.”

Vielä muuta lausunut hän oisi,

Mutta ääni vapisevan tuntui.

Katsoin: kiilsi kyynel silmässänsä,

Keskeytti oivat opetukset.

Taasen silmäsin mä maisemata;

Luonto levollensa välmistaikse:

Karitsainen makas pensastossa,

Salkki nukkui järven pinnan alla,

Vares vaakkuvainen pesässänsä

Siivin suojaeli poikasia,

Käkikään ei suutaan soinnuttanut.

Yksin matkauriesi lauleskeli,

Kulkeissansa kohden kotiansa

Valtatietä järven taustalla,

Piiskoin hevostansa kiirehtien.

– Huonehesen astuimme me tuosta;

Virsi veisattiin ja maata mentiin,

Kohta vaivuimme me unen helman.

III.

Heinänteossa me kerta oltiin:

Isä, äiti, minä kolmantena.

Aamu-aikaseen jo kello neljä

Kastehelmein vielä kimaltaissa

Ruohon päissä kullan kiiltäväisnä,

Hopea hohtoisena heilamoiden,

Kävimma me luo’on kaadantahan.

Kuljettua kuuden kedon poikki,

Taasen tikkusimme viikatetta.

Tuossa muistui mieleen tuonen miesi,

Joka, kaateheksi ihmisniiton

Lakkaamatta viikatetta hioo.

Sivaltelee kelpo säilällänsä,

Milloin yhden kaataa, milloin toisen,

Kokoo ijäisyyden varastoihin,

Jost’ei koskaan kuulla tulleheksi. –

Siunatkohon silloin poutaa Luoja,

Ett’ei joutuis mätäheinäin parveen! –

Kolme tuntia me teimme työtä,

Neljäst’ asti saakka seitsemähän.

Silloin kaadettuna kaunis sarka

Lojui maassa kuusin ketoinensa.

Tuosta kulkemahan lähteen luokse

Aamiaista nauttimaan ja vettä.

Makealta maistui Waasan silli

Suulle nälkäiselle heinämiehen.

Niittu lähde niin ei sulo ollut,

Kun ne lähteet, joille runoniekat

Jumalaisen tenhon taikamiehet

Taluttavat kaksi onnekkaista,

Neitosen ja reiman nuorukaisen

Lemmen säveleitä laulamahan.

Olihan vaan tavallinen lähde,

Aina pulppusi ja vettä antoi.

Vesi ojaa virtas matkoihinsa;

Siis ei puroakaan kukkarantaa,

Jonka myöskin loihtii runoniekat

Kaunisteeksi lähde näyttämönsä.

Syötyä, me lähteen reunamilla

Levähdimme, veteen katselimme,

Alkoi kertoella vanha isä:

”Täm’ on meille merkillinen lähde,

Merkillinen, sekä muistorikas.

Vainaa, Punkarissa palvellessaan,

Tänne joutui lehtein taitantahan,

Rämeiköllä lähteen silmän keksi,

Ihastui sen kirkkaasehen veteen,

Päätti pyytää sieltä torpan paikkaa.

Punkari, se vanha itseviisas,

Taipui kohta toki pyyteesensä,

Mutta ehdon teki kummanlaisen,

”Konsa vaimoks’ otat piika Keetan,

Meillä kymmen-vuotta palvellehen,

Silloin hääsi pidän, torpan laadin

Varoillani asuinkuntoiseksi.” –

Kaikki mutkat muistuu vanhan mieleen!

– Ukkovaari, vanha mieronpoika,

Tuosta ihastui ja toimiin ryhtyi,

Vaimoksensa voitti kelpo Reetan.

Onnekkaat he olivatkin aina,

Vaikka joskus vainajalta äiti

Valta-ohjat itsellensä ryösti;

Vanheekin ol vuotta viisitoista,

Vanhee, sekä muuten kokeneempi.

Mitäs oppii silloin mieronpoika:

Vilppii, petosta ja varkautta –

Sit’ en toki sano vainajasta.

Kolmekymmentä he vuotta täällä

Asuit suuren lapsilauman kanssa.

Kotimökki seisoi kunnahalla,

Jolla nyt on vanhee niittylato.

Siellä miekin vuotta viisitoista

Elin, tunsin vilua ja nälkää;

Toki aina olin onnekkainen!

Yhdes kaivelimme nämä pellot,

Yhdes lähteen silmää perkasimme.

Vainaa tunsi joka puunkin tuolla,

Ko’issa muisti, mi on suora, väärä,

Muisti paksuuden ja oksat muisti. –

Paljon ennenkin on köyhä kansa

Kärsinyt ja taistot taistellunna.

Ei oo täällä leikin leipää syöty,

Otsan hiessä vaan ja kätten työssä.

Kuka luetella vaivat voisi

Vainaankaan, kun suolla hallaisella

Koki elää, hoitaa perhettänsä.

Kertoi joskus, miten polvet horjui

Virstain päästä kantaissansa tuhkaa,

Jota ensin poltti viitakossa.

Kertoi, miten usein tuskan hiki

Mehui otsasta kun kehnon-laista

Potaskaa vaan antoi raskas tuhka.

Huono hintakin vaan silloin saatiin.

Kuka kaiken kansan hikihelmet

Voisi mittaella! Kyyneleetkin

Täyttäisivät moisen lähdeojan,

Jos ne saisi kokoon haalituksi.

Kukka poluill’ ei käy meidän kansa,

Samoo korpiteitä usvaisia,

Kärsii vaivaa; onneksi tok’ lienee,

Ett’ei liiteleisi Luojastansa!” –

Aurinko jo loisti korkealla,

Kun me kaihomielin lähteneitä

Läksimme jo luo’on korjantahan;

Ehkä joskus sille vielä tullaan.

Jatketaan seuraavassa vihossa.

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.