Luonnon kirja/Luku 2

Imettäwistä eläimistä
Luonnonkirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

Toinen luku.

Imettäwistä eläimistä.

Tule, weljeni. Tule, sisareni. Menemmepä nyt ulos. Jo seisomme kartanolla. Ympärillämme on koko suuri luonto? Se on koko maailma, jota aistimillamme käsitämme.

Koko luonto on niinkuin kirja. Joka sitä kirjaa taitaa lukea, hänellä on siitä iso ilo. Se kirja on täynnä kauniita kuwia. Se kirja on täynnä hyödyllistä oppia. Siinä kirjassa on joka lehti täynnä Jumalan wiisautta.

Koko luonto on kuin suuri maa. Siinä maassa on monta waltakuntaa. Mitkä owat luonnon kunnat? Niitä on kolme. Ensimäinen on eläinkunta. Toinen on kaswikunta. Kolmas on kiwikunta.

Mennäänpä nyt ensin ulos siihen suureen eläinkuntaan. Ympärillämme on maailma täynnä eläwiä olennoita. Muutamat eläwät aiwan liki meitä omassa maassamme. Muutamat asuwat muissa maissa aiwan kaukana täältä. Muutamat owat paljon isommat meitä. Muutamat owat pienemmät pienintä sääskeä. Kaikilla on tarkoituksensa, jota warten ne eläwät. Jumala ei ole niitä tyhjän wuoksi luonut. Wälistä ymmärrämme hänen tarkoituksensa. Wälistä on se meille salassa. Uskokaamme aina Jumalan ijankaikkista hywyyttä.

Kuinka kuningas Leijona (Jalopeura) kokosi kansaansa.

Olipa kerran kesällä. Leijona, joka on eläinten kuningas, istui hallitus-istuimellansa metsässä. Siinä oliwat kaikki eläimet, jotka maalla eläwät. Linnut lenteliwät kauniissa aamu-ilmassa. Likellä oli meri, jonka wesi oli täynnä monellaisia eläwiä. Kaikki kuuliwat leijonan äänen, joka kiljui metsässä.

Näin sanoi leijona. Minä olen kutsunut teidät kaikki, jotka maailmassa asutte. Minä tahdon lukea teidän määränne. Minä tahdon tietää kansani. Kiwet eiwät kuulu waltakuntaani. Kaswitkaan eiwät kuulu siihen. Kiwi ei woi itsestään liikkua. Kaswi imee ruokansa juurillaan. Mutta eläin woipi liikkua mihinkä tahtoo. Eläimellä on suu, jolla syöpi. Eläin tuntee mikä käypi kipeästi. Eläin tuntee mikä tekee hywää. Eläimessä on luonto, josta tietää ilman opitta tehdä mitä hänellä on toimena maailmassa.

Leijona kutsui Koiran. Mikä sinä olet? Minä olen _nisäkäs_. Miksikä se? Minä synnytän eläwiä penikoita. Minä imetän niitä. Minä hengitän keuhkoilla. Minulla on lämmin weri. -- Se on hywä. Mene tiehesi.

Leijona huuti Warpuisen tykönsä. Mikä sinä olet? Minä olen _lintu_. Miksikä se? Minä munin pesääni. Minä haudon munistani pojat. Minä hengitän keuhkoilla. Minulla on lämmin weri. Minulla on höyhenpuku päällä. Minä lennän siiwillä. Minä käwelen kahdella jalalla. -- Se on hywä. Lennä matkoihisi.

Leijona kutsui Käärmeen eteensä. Mikä sinä olet? Minä olen _matelias_. Miksikä se? Minä matelen maata. Minä hengitän keuhkoilla. Minulla on kylmä weri. -- Se on hywä. Matele matkoihisi.

Leijona huuti Hauwin eteensä. Mikä sinä olet? Minä olen _kala_. Miksikä se? Minä päästän mätini weteen. Minä hengitän kituisilla. Minä uin ewillä. Minulla on kylmä weri. Ruumiini peittäwät suomut. -- Se on hywä. Ui matkoihisi.

Leijona kutsui Perhon nimeltä. Mikä sinä olet? Minä olen _niwel-eläwä_. Miksikä se? Ruumiini on monesta niweleestä. Muutamat meistä owat toisellaisia. Muilla eläimillä on luinen selkäranka. Minulla ei ole sitä ollenkaan. Minä hengitän ruumiini hienoista reijistä. Wereni on kylmä. Minulla on kuusi jalkaa. Minä munin. Munasta tulee toukka. Toukasta tulee kotero. Koterosta mataa sikiäni täysikaswuisena ulos. -- Se on hywä. Lennä tiehesi.

Leijona kutsui Simpukan. Mikä sinä olet? Minä olen _nilwiäinen_. Miksikä se? Ruumiini on aiwan pehmeä. Minä asun kowassa kuoressa. Minulla ei ole niweliä ruumiissa. Minä liikun aiwan hiljaa. -- Se on hywä. Mada hiljaa tiehesi.

Leijona puhui wielä. Tunnenpa ne _kuusi eläinluokkaa_. Jokaisen luokan ja'an lahkoihin. Jokaisen lahkon ja'an sukuihin. Jokaisen suwun ja'an lajihin. Sen saamme sitten paremmin oppia. Itse olen imettäwä eläin. En saata lentää linnun lailla. En woi mataa käärmeen tawalla. En woi uida niinkuin kala. En woi muuttauda perhon lailla. En woi asua kuoressa simpukan tawalla. Siksi menkööt nyt muut pois. Imettäwät eläimet waan kutsun walta-istuimeni eteen.

Eläpä wielä. Tuolla näen sen ylewän _ihmisen_ tulewan. Mitä sinä tahdot, ihminen? Yksinäsi seisot sinä suorana niinkuin petäjä metsässä. Yksinäsi katsot sinä pystöpäisenä sinistä taiwasta kohti.

Ihminen katsoi majesteetillisesti kokouneita eläimiä. Kuningas Leijona, sinä olet kutsunut tänne kaikki, jotka imettäwät sikiöitään. Niin teen minäkin. Ruumiini on monissa toimissa eläinten ruumiin lainen. Siksi saat lukea minunkin imettäwäin eläinten luokkaan. Mutta kaikkiwaltias Jumala on antanut minulle kuolemattoman sielun. Hänen wiisautensa on antanut minulle järjen walon. Suuni taitaa puhua. Tahtoni on wapaa. Saatan nauraa. Saatan itkeä. Sitä eiwät saata eläimet. Sentähden olen ylewämpi kaikkia muita eläimiä. Kuningas leijona ei ole päämieheni. Hywästi, herra kuningas. Huomenna otan sinun kiinni rautahäkkiin.

Leijona pudisti wihassa pitkää harjaansa. Hywästi, ihminen. Sinä et kuulu minun waltakuntaani. Huomenna rewin sinut penikoilleni ruuaksi.

Ihminen meni pois, ylewänä kuin kuningas. Nyt wapisiwat kaikki eläimet. Leijona näki aran apinan kiipeäwän puuhun. Eläpä wielä. Etkö sinä ole ihminen?

Apina, joka muutoin mielellään tahtoi olla ihmisenä, kielsi nyt oikeastaan niin olewansa. En suinkaan ole mikään ihminen. Niin kaunis en suinkaan ole. Enhän minä kule aiwan suorana. Jalkani näyttäwät käsiltä. Useoilla meillä on häntä. Kertoisin sinulle jotakin, herra kuningas. Jumala loi ihmisen kuwakseen. Siksi luotiin hän alusta niin kauniiksi. Mutta Jumalan wihollinen kadehti tätä. Herra Jumala, suo minunkin luoda olento. Jumala soi sen. Luotiinpa apina, joka matkii sitä ilkeätä, jota ihmisellä on. Siksi on minulla ruma ruumis. Siksi on minulla häjy sisu. Minä warastan. Minä olen ahnas. Minä olen kawala. Kuitenkin armahti Jumala minua. Apina raukka, annan sinulle yhden ihmisen hywistä taipumuksista. Sinun pitää rakastaa lapsiasi yhtä hellästi kuin ihminenkin rakastaa omiaan.

Leijona antoi apinan mennä. Samassa tuli _nahkasiipi_ lentäen. Oletko sinä lintu? En, herra kuningas. Minä lennän pitkäin kynsieni wälillä olewilla hienoilla nahkoilla. Imettäwä eläin olen minä, joka koko talwen nukun pimeissä koloissa. Kesällä lentelen minä ainoastaan öillä. Minä kerron sinulle jotakin, herra kuningas. Muutamana iltana ajoin surisewaa sittisontiaista. Olipa siinä poika, joka huiski ilmaan notkealla saikaralla. Minä lensin äänen perässä. Saikara käwi minuun. Putosinpa maahan. Poika, joka otti minun, elätti minua wankina häkissä.

Leijona antoi nahkasiiwen lentää. Puhaltipa _walaskala_ wettä korkealle meren pinnasta. Oletko sinä kala? En, herra kuningas. Minä synnytän eläwiä sikiöitä, jotka imewät maitoani. Siksi olen imettäwä eläin, joka hengitän ilmaa. Minä kerron jotakin sinulle, herra kuningas. Kerran ajoin silliä sywässä meressä. Purjehtipa siinä laiwa, joka lähetti ulos weneen. Mies nakkasi weneestä selkääni teräwän keihään, joka oli köydessä kiinni. Uinpa useita peninkulmia wetäen wenettä perässäni. Wiimein löin pyrstölläni weneen kumoon. Ihminen, joka keittää raania ihrastani, wäjyy henkeäni. Minä olen suurin eläin, mitä on. Kuitenkin on ihminen tappanut monta sataa weljistäni. Hylekin, jolla on pää kuin koiralla, on imettäwä eläin, joka elää wedessä. Saukko, joka pyytää kaloja, on samallainen eläin.

Leijona tuskauntui. Ui tiehesi, walaskala. Sinä olet kuitenkin _meri-eläin_. Kuulisin wielä jotakin enempätä _maa-eläimistä_. Kuulisin niistä, jotka owat _kesyjä_. Kuulisin niistä, jotka owat _kesyttömiä_. Niiden pitää antaa minulle kertomus elämästään.

Tuliwat siis imettäwät eläimet leijonan istuimen eteen. Ne kertoiwat monta kummallista asiaa, joita leijona mielellään kuunteli. Et wielä saa kuulla kaikkia mitä ne sanoiwat itsestään. Siitä tulisi suuri kirja. Mutta se, joka tarkasti kuuntelee, saapi tietää entistä enemmän.

Mitä koti-eläimet kertoiwat.

_Koira_ murisi leijonalle. Sinä uskollinen koira, mitä sinulla on sanomista? Alinomaa haukut sinä isäntäsi owella.

Koira wastasi. Uskollinen kyllä olen, herra kuningas. Häpeän tuota kettua, sukulaistani. Susi, riitaweljeni, minua harmittaa. Sukulaisteni wuoksi olen tullut peto-eläinten lukuun. Kuitenkin olen uskollisin koti-eläimistä, jotka seuraawat ihmistä totellen. Minä olen ihmisen uskollisin palwelija. Minä wartioin hänen kartanoansa. Metsässä etsin hänelle saalista. Kylmimmissä maissa wedän hänen rekeänsä. Meitä on monta erinäköistä weljestä. Pentukoira on wälistä niin pieni kuin rotta. Englanninkoira on wälistä wasikan kokonen. Hurttakoiralla on teräwä kuono. Rakkikoiralla on tolppa kuono. Mäyräkoiralla owat lyhyet jalat. Willakoiralla on willa päällä. Kaikki olemme samanlaisia koiria. Naaraani on narttu. Sikiäni on penikka. Me olemma wiisaimmat eläimet. Meillä on tarkin wainu. Sillä tunnemma me askeleet. Monia keinoja opimme ihmisten hyödyksi. Usein olemme pelastaneet lapsen, joka oli pudonnut mereen. Palwelinpa kerran miestä, joka eksyi talwella. Tuli pyry-ilma, joka hautasi hänen sywään lumen alle. Sinne hän kyllä olisi paleltunut. Mutta minä paneusin maata hänen rinnallensa, joka siitä pysyi lämpimänä. Haukuinpa kaikin woimin. Wiimein tuli wäkeä, joka wei isäntäni lämpimään tupaan.

Leijona nyökäytti päätään tytywäisenä. Uskollista palwelijaa ei woida kullalla palkita.

_Kissa_ köyristi selkäänsä naukuen leijonan edessä. Herra kuningas, minä olen likeinen sukulaisesi. Me molemmat kuulumma kissan sukuun, joka saattaa wetää kyntensä piiloon. Sukumme on parhaimmin warustettu eläinten seassa. Siksi olenkin oikein luontoni mukainen peto. Waro itseäsi, lintu, joka nokit siemeniä maasta. Waro itseäsi, rotta, joka katselet reijästäsi ulos. Minä wäjyn sinua. Minä kyyristyn alas. Minä hyppään. Isken kynteni armahtamatta niskaasi. Semmoinen on oikea haluni. Minä tapan kaikki ne, jotka owat heikommat minua. Kuitenkin olen kesyttynyt ihmisen palweluksessa. Hän silittää säihkywää selkääni. Minä nukun hänen polwellansa. Minä wartioitsen hänen aittaansa. Kauniit sikiäni leikitsewät hänen lastensa kanssa. Hän kiittää siisteyttäni. Kissa pesee silmiänsä. Saammepa wieraita. Mutta eipä parane paha sisuni hywyydestä. Minä olen julma. Minä olen wiekas. Minä woin hyljätä parhaan ystäwäni. Minä saatan kynsiä sitä kättä, joka wasta antoi minulle ruokaa.

Leijona pudisti suutuksissa pitkää harjaansa. Mene, kissa. Olet kyllä hywin kaunis. Mutta luontosi on häjy. Ennen olkoon ruumiini ruma kuin sydämeni häjy.

_Hewonen_ hirnui. Minä olen ylewin kotieläimistä. Minä olen kaunis. Minä olen wäkewä. Minä olen kärsiwällinen. Minä olen oppiwainen. Minä olen ihmisen hyödyllisin palwelija useammissa maakunnissa maan päällä. Hän naulaa kawioihini rautaset kengät. Hän täyttää tyynynsä häntäni jouhilla. Minä wedän hänen kuormaansa. Hän ratsastaa selässäni. Sodassa kannan minä herraani wihollisten pajunetteja wastaan. Wälistä olen minä ori. Wälistä kutsutaan minua ruunaksi. Naaraani nimi on tamma. Sikiäni nimitetään warsaksi. Tumman punainen veljeni on raudikko. Harmaan weljeni nimi on hiirenkarwa. Kaksikarwalla on waaleoita karwoja tummempain seassa. Papumuksella on tummia pilkkoja walkiassa nahassa. Laiska aasi, jolla owat pitkät korwat, on sukulaiseni eteläisimmissä maissa. Karwoja kaulassani kutsutaan harjaksi. Minä juosta hölkkäsen. Minä juoksen. Minä laukkaan. Usein lyöpi herrani minua armahtamatta. Silloin on uskollisessa mielessäni suru ihmisen kiittämättömyydestä.

Leijona kiitti hewosen ylewyyttä. Miksikä sinä, joka olet niin wäkewä, kärsit ihmisen kowuutta?

Herra kuningas, minä tiedän tarkoitukseni. Jumala on pannut minun palwelijaksi maan päälle. Moni ihminen rakastaa minua hywin. Ne hoitawat minua hywänä kumppaninansa. Minä tunnen herrani äänen. Minä syön leipää hänen kädestänsä. Niin on hänen hoitonsa minulla palkkana.

_Härkä_ mölisi. Katsoppa minuakin, herra kuningas. Minä olen hyödyllisten _raawas-eläinten_ isä. Sukuni, jolla owat sarwet, kutsutaan senwuoksi _sarwieläimiksi_. Me kuulumme _märehtiwiin eläimiin_. Me purekselemma kaksi kertaa ruohot, joita syömme. Me kuljemme karjoissa laitumella. Saattanenpa olla kukatiesi kömpelö. Mahdollisesti saatat pitää minua tyhmänä. Mutta jäykkä kuormanwetäjä minä olen. Lihani on ihmisen woimallinen ruoka. Wuotani parkitaan nahaksi. Talistani kastetaan kynttilöitä. Sarwistani tehdään kampoja. Mutta teurastaja ei ole minusta mieluinen. Sonni on nimeni wälistä. Naaraani nimi on lehmä. Sen hywästä maidosta saadaan kermaa. Siitä saadaan wiiliä. Tästä kirnutaan woita, jota lapset panewat mielellään leiwälle. Wanhimman tyttäreni nimi on hieho. Nuorin lapseni on wasikka. Elä ärsytä minua, herra kuningas. Silloin pusken sinua käyrillä sarwillani.

Leijona nyökäytti päätään leikillään. Ihminen kutsuu sitä, joka on uppiniskanen, härkäpääksi. Rehellinen otus sinä kuitenkin olet. Tunnen useita sukulaisiasi lämpimissä maissa. Niiden seassa on se wäkewä _puhwelihärkä_. Niiden seassa on kameli, jota kutsutaan erämaan laiwaksi. Niiden seassa on kyttyräselkänen _dromedari_.

_Lammas_ määkyi. Minäkin kuulun märehtiwiin eläimiin. Isäni, jolla owat sarwet, kutsutaan jääräksi. Äitini nimi on uuhi. Sikiäni nimi on karitsa. Minä olen turwaton eläin, joka wastuksetta tapetaan. Sentähden on kutsuttu Wapahtajaamme Jesusta Jumalan karitsaksi. Minä olen ensimäinen eläin, joka on ihmisiin kesyttynyt. Siksi kutsutaan jo Aabeli Aadamin poika lammasten paimeneksi. Minusta on ihmiselle paljo hyötyä. Hän keritsee minulta willan, joka sitten langoiksi kehrätään. Langoista kudotaan monellaista waatetta, josta saadaan lämpimiä waatteita. Niistä kudotaan myös pehmeitä sukkia. Nahoistani tehdään turkkia. Lihastani tulee hywä ruoka.

Leijona wastasi ystäwällisesti. Lakeamielinen sinä kyllä olet. Minä tunnen sukulaisesi, partawan _wuohen_, jonka uros kutsutaan pukiksi. Lahkoosi kuuluu _sarwas_ eli _Saksan peura_, jolla owat haaraiset sarwet. Siihen kuuluu iso _hirwi_, jota ajetaan metsissä. Siihen kuuluu nopea _porokin_, joka wetää Lappalaisen pulkkaa pohjois-tuntureilla.

_Sika_ röhki. Katsoppa minuakin, herra kuningas. Minä olen siiwoton otus, joka mielelläni tulen lijassa toimeen. Minä tongin maata turwallani, jota sanotaan kärsäksi. Isäni nimi on karju. Äitini nimi on emäsika. Lapseni nimi on porsas. Ihminen, joka ylenkatsoo minua, syöpi mielellään lihaani. Siitä saadaan läskiä. Siitä saadaan kinkkua. Siitä saadaan sylttyä. Harjaksistani tehdään harjoja, joilla pellawia harjataan. Kesyttömän weljeni nimi on metsäkarju. _Siilillä_ owat pitkät piikit selässä.

Leijona wastasi. Tunnen muutaman ison eläimen samasta lahkosta, johon sinäkin kuulut. Kerran kuljin etelä-maissa, joissa aurinko on kuuma. Siellä kohtasin hirweän kummallisen eläimen, jota kutsuttiin _norsuksi eli elehwantiksi_. Näin hewosen menewän suorana hänen watsansa alatse. Suussa oli sillä kaksi hirmuisen isoa hammasta, joista saadaan sitä kallista norsunluuta. Se pani ruokaa suuhunsa pitkällä turwalla, jota kutsuttiin kärsäksi. Tällä saattoi hän toimittaa kummallisia asioita. Sillä saattoi hän nostaa ihmisen ylös. Ihmiset oliwat kesyttäneet hänen. Ne oliwat rakentaneet hänelle selkään tornin, jossa 20 (kaksikymmentä) sotamiestä asui.

Syntyipä nyt kowa karjunta meteli metsässä. Arat koti-eläimet pakeniwat pelästyneenä ihmisten asuntoihin. Pedot tuliwat leijonan istuimen eteen.

Mitä pedot kertoiwat.

Ne tunnustiwat leijonalle kaiken julmuutensa. Me elämme enimmästi muiden eläinten lihasta. Jumala on antanut meille teräwät kynnet, joilla tartumme saaliisemme. Suussa owat meillä teräwät hampaat, joilla rewimme eläimen, jonka olemme saaneet kiinni. Yöllä olemme pyydössä. Päiwällä nukumme luolissamme. Emme tule koskaan oikein kesyiksi. Wälistä owat ihmiset ottaneet meiltä penikat pesästä. Ne owat antaneet meille ruokaa. Me olemme kaswaneet isoiksi heidän taloissansa. Olemme olleet jonkun ajan nöyrinä ihmisten wallassa. Olemmepa joskus nähneet wertä juoksewan. Jonkun kerran on kesy eläin tullut meitä likelle. Kohta on tullut raju luontomme takasin. Me olemma repineet wahtimme, jotka owat antaneet meille ruokaa.

_Tiikeri_ karjui hirmuisesti. Tunnetko minua, herra kuningas? Kissan-sukuun kuulumme kaikki, jotka olemme julmimpia petoja. Haluatko tietää muotoani? Halaatko tietää woimaani? Katso tarkasti kissaa, joka on wähäisenä kuwanani. Ajattele kissaa pienen hewosen kokoisena. Waro itseäsi, herra kuningas. Minä en säästä yhtään eläwää, johonka pääsen kiinni hampaillani. Minä murhaan huwikseni. Minä olen kawala peijakas, ja wäjyn heikompia eläimiä, jotka sammuttawat janoansa hetteistä. Minä rewin pyytäjän, jonka mieli tekee wiirullista nahkaani.

_Leijona_ kiljui wihassa. Minäkin olen kissan-sukua. Minä tunnen teidät kaikki, jotka siihen kuulutte. Kawala tiikeri, minä tunnen sinut hywin. Minä tunnen _ilweksen_ pohjan metsissä. Minä tunnen _pantterin_. Minä tunnen _leopardin_. Kaikki olette te wiekkaita murhaajia. Minä häpeän sukulaisiani. Minä olen myös jalomielisin. En unhota koskaan sitä, joka on minulle tehnyt hywää. Olipa kerran orja nimeltä Androkles, joka pakeni pois wainoojiltaan. Hän kohtasi minut metsässä. Hän otti pois orjantappurapiikin haawoitetusta jalastani. Kiitollisuudesta tulin hänen ystäwäksensä. Kauwan asui hän suojassa luolassani. Mutta muutamana päiwänä saiwat ihmiset minut kiini. Ystäwänikin tuli wangiksi. Neljään päiwään en saanut ruokaa. Ihmiset, julmemmat minua, nakkasiwat ystäwäni Androkleen jalkaini eteen. Ne kiusasiwat minua kowasti. Nälkäinen leijona, syö nyt ystäwäsi. Mutta minä köyristyin kiitollisena Androkleen edessä. Minä näytin julmia hampaitani niille, jotka mieliwät tarttua häneen. Silloin liikkui mieli kaikilla, jotka tämän näkiwät. Jalomielinen leijona, ystäwäsi on wapaa. Niin päästiwät Androkleen irti uskollisuuteni tähden.

_Karhusta_ tuntui tämä kertomus hywältä. Hän mörisi hywillä mielin. Herra kuningas, ymmärrän jalomielisyytesi. Waro itseäsi käpäläni lyönnistä, jolla on kahdentoista miehen woima. Waro itseäsi julmemmalta weljeltäni jääkarhulta, joka asuu ylhäällä meren jäillä. Minä olen herrana pohjan metsissä. Siellä walmistan pesäni, jossa makaan talwella. Siellä syön marjoja mättäiltä. Siellä makustelen mettiäisten hunajaa. Wälistä kaadan talonpojan lehmän, jonka sitten syön suuhuni. Siksi pyytää minua metsästäjä, joka käyttää karwasen turkkini peitoksensa talwella. Usein tappelen silloin henkeni edestä. Wälistä kohtaan pieniä lapsia, jotka owat eksyneet metsässä. Kohta tulee heidän äitinsä, joka hädissään etsii heitä. En minä tee pahaa lapsille. En minä tee pahaa äidille. Hiljaa menen pois niiden tieltä.

Leijona nyökäytti päätään hywin leikillisesti. Karhu äijä on hywä mies. Mutta ei hän puhu kaikkia mitä hän tietää. Näinpä kerran miehen, joka talutti karhua turwassa kiinni olewasta renkaasta. Siihenpä kokousi paljo wäkeä, joka halusi nähdä karhun tanssaawan. Mies löi karhua armahtamatta. Jopa tanssasi karhu. Jopa wäki nauroi. Aiwan kömpelö oli karhu tansissa.

_Susi_ ulwoi. Onko täällä saalista? Kunhan olisi jotakin. Sukulaiseni koiran kanssa olen alinomaisessa sodassa. Koira, joka on tappanut suden, jättää suden siihen. Susi, joka on tappanut koiran, syöpi hänet kohta suuhunsa. Talwi-illoilla kuljemme isoissa joukoissa saaliin pyydössä. Waro silloin pieniä lapsia, jotka juoksewat kartanon poikki. Minä saan waroa itseäni metsästäjältä, joka ajaa minua suksilla talwella. Joka minut tappaa, saapi rahaa palkinnoksi.

Leijona tiesi kertomuksen sudestakin. Sinähän se olit, joka kerran putosit suden-hautaan. Köyhä akka käweli haudan siwu. Pilkkasipa siinä sutta. Parhaiksi sinulle, ilkeä eläin. Samassa putosi akka itse hautaan. Puhuipa nyt pelästyksissään kokonaan toista. Susi kulta, etkö söisi näkkileipää pussistani?

Wielä tiesi leijona toisen kertomuksen. Poikanen ajoi järwelle wettä noutamaan awannosta. Tulipa joukko susia ympärille. Poikanen antoi hewosen juosta tiehensä. Ammeen kaatoi hän jäällä yllensä. Sudet, jotka halusiwat saada poikaa, pistiwät käpälänsä ammeen laidan alle. Poikapa lyödä sätkäytti kirweellään käpälät poikki. Muutamat sudet, jotka näkiwät toisista werta juoksewan, karkasiwat niiden päälle, jotka oliwat werisinä. Tulipa kowa tappelu ammeen ympärillä. Monta sutta siinä purtiin kuoliaaksi. Muut juoksiwat tiehensä; Poikanen, joka konttasi ammeen alta, sai paljo rahaa kuolleitten susien nahoista.

_Kettu_ tulla sipsutteli esiin ulkokullatun näköisenä. Herra kuningas, minäkin olen koiran sukua. Wiekkauteni on hywin kuulusa. Saatan purra poikki häntänikin, joka on tarttunut ketun-rautoihin. Wiekkaasti petän minä pyytäjän, joka käyttää nahkaani pehmeimmiksi turkiksi. Useampia kertomuksia saat sitten kuulla. Wertaistani ei löydy wiekkaudessa.

Leijona julmisti kulmakarwojaan. Elä pöyhistele kowin paljon sinä Mikko kettu. Wiekkaus ei ole wiisaus. Kawaluus ei ole ymmärrys. Jo tiedän tarpeeksi peto-eläimistä. Minua inhottawat ne, jotka eläwät muiden turmiosta.

Leijona ajoi peto-eläimet pois. Niiden perästä tuli wielä muita nisäkkäitä, joita kutsutaan:

Näwertäjät.

Nämä oliwat edellisiä pienemmät. Kaikilla oli kaksi pitkää etuhammasta, joilla he kaswikunnasta näwertäwät enimmän ruokansa.

_Orawa_ hyppäsi likimmäiselle oksalle istumaan. Katso minuakin, herra kuningas. Minä olen luotu merimieheksi. Minä kiipeän sukkelasti puuhun. Minä purjehdin hännälläni lastun päällä joen poikki. Saanpa waroa itseäni. Poika panee paulojansa eteeni. Wankina ollessani häkissä hyppään sukkelasti pyöriwässä rattaassa.

Leijona wastasi. Pysy metsässä, kaunis orawa. Pahoin käypi sinulle merellä. Mitä nuo pienet eläimet owat, jotka isossa joukossa juoksentelewat jalkaini wieressä?

_Rotta_ wikisi. Täällä olen minä, joka näpistelen akan ruokaa lukitussa huoneessa. _Hiiri_ juosta piiperti esiin. Täällä olen minä, joka näwerrän reikiä leipälaariin. _Myyrä_ katsoa pilkisti reijästään. Täällä olen minä, joka kaiwan kulkureikiä yrttitarhan penkkien alle. Elä tule meitä kowin likelle. Me olemma urhoollisia otuksia. Sano meille kuitenkin yksi asia, herra kuningas. Oletko nähnyt kissaa näillä tienoilla?

Leijona puhui leikkiä. Kyllähän te oletta urhoollisia. Kerran oli teillä iso neuwotteleminen. Wiisaimmat teistä keksiwät hywän keinon. Pitäisipä ripustaa tiuku kissan kaulaan. Tätä pitiwät kaikki wiisaana neuwona. Puuttuipa kuitenkin ainoastaan yksi asia. Ei ollut yhtään, jolla oli halua ripustaa tiukua kissan kaulaan.

_Jänis_ lankkasi ottaen pitkiä hyppyjä. Täällä olen minä. Sukulaiseni, siewä _kaniini_, näwertää tuolla kuorta puista. Kesällä olen mullan harmaa. Talwella olen lumen walkoinen. Katsopa komeita korwiani. Katsopa pitkiä turpakarwojani. Enkö ole mahtawa weitikka?

Leijona kuuli rymyn kaukaa. Jänis lähti pakoon. Miksikä piilotat pääsi pensaasen? Herra kuningas, kuulen koirain haukkuwan. Metsästäjä ampuu minun. Köökkipiika paistaa minun. Pojat pyhkiwät luwunlasku-taulujaan katkaistulla käpälälläni.

_Majawa_, jolla on uimanahat takajaloissa, kämpi ylös rannalle. Herra kuningas, minäkin kuulun näwertäwäin lahkoon. Wedessä pyydän kaloja ruuakseni. Sitten rakennan rannalle kummallisia huoneita. Muurauslastana pidän leweätä häntääni. Ihmiset pyytäwät minua sen lääkkeen tähden, jota saadaan ruumiistani.

Leijona kohosi ylös waltawassa ylewyydessään. Nyt näen teissä Luojan kaikkiwallan. Hywin erilaisiksi on hän luonut eläimet. Muutamat meistä owat leppeitä. Muutamat owat julmia. Muutamat owat heikkoja. Muutamat owat wäkewiä. Muutamat eläwät maan kaswuista. Muutamat eläwät toisten eläinten lihasta. Syntiin-lankeemuksen jälkeen on alinomainen sota maan päällä. Jumala, joka on hywä kaikille, on kerran antawa meille kaikille rauhan. Hän on kuulewa luontokappaltenkin huokaukset. Hänen nimensä olkoon ylistetty koko maan päällä.

Nyt waikeni leijona puhumasta. Nyt meniwät kaikki nisäkkäät pois. Aurinko paistoi pitkiin puihin. Kylän pienet lapset juoksiwat iloisina metsässä. Niille ei tehnyt kukaan pahaa. Julmimmat pedot eiwät asu maassamme. Rukoile alinomaa Jumalalta suojelusta. Ole hywä eläimille. Silloin ei wahingoita karhu. Silloin ei pure susi. Silloin juoksewat siweäluontoiset eläimet iloisina wastaasi.

Apinat.

Kaksi poikaa meni kerran metsään. Toinen pani maahan sawiastian, joka oli rusinoita täynnä. Molemmat pojat, jotka oliwat wäsyneinä, nukkuiwat heti puolipäiwän lämpimässä.

Laskeusipa useita apinoita puista. Yhden ahneimman mieli teki rusinoita. Pistipä kätensä sawi-astiaan. Siina puristi hän kouransa täyteen rusinoita. Mutta sawi-astian suu olikin ahdas. Apina, joka ei ollenkaan tahtonut jättää saalistaan, ei saanutkaan kättään pois. Niin juoksi hän, wetäen raskasta sawi-astiaa muassaan. Pojat, jotka samassa heräsiwät, saiwat sen helposti kiinni ahneuden tähden.

Miettipä toinenkin poika petosta. Hän riisui saappaansa. Sitten weti hän ne taas jalkaansa. Sitten riisui hän ne jälleen. Sen perästä meniwät pojat kappaleen matkan päähän. Apinat, jotka katseliwat näitä puista, tahtoiwat matkia poikaa. Yksi niistä weti saappaat jalkaansa. Samassa tuliwat pojat takasi. Mielipä nyt saapasjalkainen apina juosta tiehensä. Mutta saappaat oliwat esteenä. Apina kompastui. Apina lankesi. Tulipa sekin kiinni matkima-halunsa tähden.

Leijona.

Kaukana kuumassa Afrikassa kuuluu öillä leijonan kiljuminen. Silloin wapisewat kaikki eläwät, jotka owat tienoilla. Uskaliaimmatkin koirat hätäywät silloin ihmisten jalkoihin. Karja ammoo. Hewoset kuopiwat pelosta. Lampaat pakkauwat kokoon päin toisiansa wastaan. Ainoastaan harwat eläimet saattawat woittaa leijonan. Elehwantti lyöpi sen kärsällään maahan. Puhweli-härkä wiiltää sen watsan halki sarwillaan. Jättiläis-käärme kääriypi musertaen leijonan ruumiin ympärille. Usein woittaa leijona tappelussa nämäkin. Yksi ainoa olento pelottaa leijonaa. Tämä olento on ihminen. Hän pyytää leijonan hautaan. Hän sen ampuu luodilla. Mutta se, joka juoksee pakoon, on kuoleman oma.

Metsästäjä, joka oli ampunut ruutinsa loppuun, tapasi yht'äkkiä metsässä leijonan. Metsästäjä pysähtyi. Leijona pysähtyi. Metsästäjä käweli. Leijona käweli. Metsästäjä katsoi kiiwaasti leijonaa silmiin. Leijona katsoi samoin häntä. Näin seisoiwat he kauwan. Wiimein meni leijona, peläten metsästäjän katsantoa, aiwan hiljoilleen tiehensä. Niin waltawasti koskee ihmisen sula katsanto wäkewimpiinkin eläimiin.

Kuningastiikeri.

Tämä asuu Aasiassa. Hän on hirmuinen. Hänen silmänsä näyttäwät sädehtiwän. Hänen kielensä riippuu weri-punaisena ulkona kidasta. Hän tawoittaa sukkelimmankin hewosen. Hän juoksee, härkä suussa. Elehwantti yksinään woipi hänen rusentaa. Ihminen on häntä pyytäessä suuressa waarassa. Kuitenkin saatetaan häntä säikyttää. Muuan rouwasihminen näki yht'äkkiä kuningastiikerin wieressään. Hän löi tätä silmille pienellä kepillä. Tiikeri pakeni. Eläinten kesyttäjät näyttäwät tiikerejä rauta-häkeissä. Ne uskaltawat pistää kätensä niiden kitaan. Niin suuri on ihmisen walta koko luonnon ylitse.

Karhu-Pekka.

Rowaniemen pitäjäässä asui mies nimeltä Karhu-Pekka. Hän oli tappanut enimmästi yksinään kuusikymmentä karhua. Se on maassamme jo suuri kunnia. Karhu-Pekka haki talwella karhun pesän. Siitä ajawat koirat karhun ulos. Sitten tappaa pyytäjä karhun keihäällä. Muutamat sen ampuwat pyssyllä. Sellainen pyytökeino on waarallinen. Monen pyytäjän on karhu kouristanut kuoliaaksi. Mutta Karhu-Pekka taisi keinonsa. Karhu, joka on kaatunut, pannaan re'elle. Sitten wiedään se kotiin kylään. Sielläpä tulee iso ilo. Wietetäänpä karhun peijaisia isoilla pidoilla, joissa lauletaan monta runoa karhun kunniaksi.

Kettu ja kalastaja.

Olipa kerran ukko. Hän sai eräänä talwipäiwänä niin paljon kaloja, kuin mahtui hänen laituriinsa. Hywin iloisena lähti hän kotiinsa, ajaen isoa kuormaansa. Siinä lauleli hän ilomielin. Mutta mikähän tuo on, joka makaa tuolla keskellä tietä? Kuollut kettupa se on. Tämän piti ukko hywänä saaliina. Kaunis turkkisi, kettu kulta, sattuikin minulle hywään tarpeesen. Nostipa ukko ketun takapuolelle kuormansa päälle. Mutta itse istui hän etupuolelle.

Eipä se ilkeäjuoninen kettu ollutkaan oikein kuolleena. Oli waan niin olewinaan. Hän tiesi kyllä, miksikä hän niin oli.

Ukon hawaitsematta nakkeli hän kuormasta kaikki kalat tielle. Sitten hyppäsi hän itse pois reestä. Rupesipa heti kokoamaan kaloja tieltä. Muutamat säästi hän. Toiset söi hän suuhunsa. Niin hywää atriaa ei hän ollut saanut kaukaan aikaan.

Ukko, joka ajeli iloisena eteenpäin, ei hawainnut tätä ollenkaan. Wiimein tuli hän kotiin kuormineen. Waimo tuli häntä wastaan. Missä olet wiipynyt niin kauwan, ukkoni? Elä ole milläsikään, akkani. Nyt pidetäänkin isot pidot. Laita pata tulelle. Minulla on reki täynnä kaloja. Niinkö, ukkoseni? Se on tietty. Minulla on wielä sitten komea kettu, jonka löysin tieltä kuolleena.

Akka tuli reelle. Woi kuin narraat, ukkoseni. Eihän tässä ole yhtään kalaa. Wielä wähemmin tässä on kettua. Ukkoa hywin häwetti. Näen sen kyllä, akkaseni. Kawala kettu on tehnyt minulle aika kolttosen.

Karhun kalanpyytö.

Kettu, joka oli syönyt watsansa täyteen, istui aiwan hywillä mielin metsän rinteellä. Iso koko kaloja oli wielä hänellä wieressä. Juosta jolkuttelipa karhu metsästä. Hywää päiwää, kettu kummiseni. -- Jumal'antakoon, karhu kummiseni. -- Miten wain olet saanut noin paljon kaloja? -- Olen ne onkinut järwestä. -- Sepä oli oiwallinen saalis. Etkö opettaisi minuakin onkimaan? -- Aiwan mielelläni, kummi kulta. -- No miten se käypi laatuun? -- Kyllä sen sanon sinulle, karhu. Mene awannolle jonakuna talwi-iltana, kun on hywin kiiluwaisia taiwaalla. Laske siinä häntäsi awantoon. Istu sitten siinä aiwan yhdessä kohti aamuun asti. Wedä sitten häntäsi ylös. Niin on kala tarttunut kiinni jokaiseen karwaan. Sillä lailla minä ongin. -- Kiitoksia kettu kummiseni. Se on hywä neuwo. -- Pidä hywänäsi, karhu kummiseni.

Samana iltana oli kowa pakkanen. Tähdet paistoiwat taiwaalla. Karhu, joka muisti ketun opetuksen, meni järwen jäälle. Siellä istui hän kohta häntineen awantoon. Wähän ajan perästä tunsi hän juurikuin puristettawan häntäänsä. Ne owat kaloja, jotka tarttuwat kiini. Kyllä wain tuleeki hywä saalis.

Siinä istua kökötti karhu aina aamuun asti. Sillä aikaa oli awanto mennyt wahwaan jäähän. Karhun häntä oli jäätynyt siihen kiini. Jo alkoi karhua ikäwystyttää. Pitäähän minun wetää ylös kalani. Mutta sepä ei tahtonutkaan onnistua. Häntä oli kiinni. Karhu ei pääsnyt paikalta liikkumaan.

Kettu, joka juuri nyt oli aamukeinoillaan, hawaitsi karhun surkean tilan. Ilkeä weijari oli tuo kettu. Ei hän auttanut ollenkaan karhua. Juoksipa waan kalastajan tuwan tykö. Siinä kiipesi hän katolle. Sieltä huuti hän korsteenin läpi. Akka kulta, mene heti järwelle. Siellä istuu karhu häntineen awannossasi, josta noudat wettä.

Akka, joka kirnusi woita, wihastui kowin. Kohta juoksi hän korento kädessä järwelle. Karhu ryökäle, miksikä awantoani pilaat? Kyllä minä sinulle opetan parempia tapoja.

Niin pieksi hän karhua kaikin woimin korennolla. Karhu raukka oli suuressa hädässä. Aina lujemmasti koki hän repiä häntäänsä irti. Wiimein käwi kowin pahasti. Koko häntä katkesi awantoon. Aiwan siitä päiwästä asti ei ole karhulla enää ollut häntää.

Kettu taas mennä liwahti tupaan, jonka owen akka oli jättänyt lukitsematta. Siellä kaatoi hän kirnun. Niin sai hän taas hywän atrian. Kyllä hänelle onnistuiwat ilkeät keinonsa. Mutta sentähden kadotti hän kaikki ystäwänsä. Ei yksikään uskonut enää koko ilkeää kettua.

Kaunis varsa.

Mun varsani sievästi

Käyttääpi itseään.

Hän juoksee vireästi,

On pulska käydessään.

Jos ohi pyrit illoin,

Niin ei hän laskekaan.

Hän korvaa nostaa silloin

Ja kuopii jalallaan.

Nyt syö hän laitumella.

Mä tahdon ratsastaa.

Saa renki houkutella.

Hän luoksein karahtaa.

Hän muist' ei koskaan huoli.

Mä hänet suitsetan,

Ja niinkuin ukonnuoli

Lähdemme matkahan.

Rakki ja jahtikoira.

Rakki:      Talvell' en tahtois juostakaan,
            Jos noin huonoa ruokaa saan.

Jahtikoira: Tuvass' en minä tahtois maata.
            En makiaisia kerjätä saata.

Rakki:      Maatapa saan, olen huoleton.

Jahtikoira: Metsiä juosta, se riemuni on.

Koira se metsiä juoksi vaan.

Vilkas ja terve on ruumiiltaan.

Rakkipa ain' oli kotonansa,

Levätä sai yhä rauhoissansa.

Haukkui kaikkia penkiltään.

Niin lihavuuteen kuoli hän.

Härkä ja poikanen.

Kas tuolla on lapsia leikkimässä.

Tuoll' ämmä on lehmiä lypsämässä.

Tuoll' ilosat vasikat hyppäilee.

Ja hyttyset pois savu heist' ajelee.

Ja härkäkin leveänaamainen

Tuoll' ällisteleepi se pöyhkäillen.

Sen luo tuli poika nyt pienokainen;

Kyll' olet sä hirveän aattelevainen.

No, mitäpäs härkä nyt mietit noin?

Sä viisaaks tullet jo piakkoin.

Näin härkä vastasi: Onpa mun täällä

Niin pehmeä nukkua sammalen päällä.

Täss' syön minä ruohoa aamuin illoin.

En mitään ikinä aattele silloin.

Matkakumppalit.

"Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!"

Sialle lihavalle lausui lammas.

Kun sika huusi, koska väkisin

He kartanohon vietiin kumpikin.

Näin sika vastas: "Miks nuo sanat päästät?

Sä, matkakumppalini, nahkas säästät.

Sä syliin joudut, villas keritään.

Sä jälleen vapahaksi päästetään.

Mä, raukka, kelpaan pöystiks ainoasti.

Mä tapetaan. Siis huudan haikeasti.

Lihani annan mä, sä villas vaan.

Huomenna paistina jo olla saan."

Kissa ja tyttönen.

Tyttönen. Kissa, et kynsiä saa mua noin.
          Käpäläs näinkö mä saada voin.
          Et saa kintaist' okia näyttää.

Kissa.    Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää.
          Tyttönen, muista, et myöskään saa
          Sä mua noin kovin kouristaa.

Vieläkin kourasi tyttönen.

Pahaa taas teki kissallen.

Kissa nyt kynsäsi uudestansa.

Vuosipa Vertä jo virtanansa.

Pahaa ei aikonut kumpikaan.

He oli ystävät ainiaan.