Mäkijärveläiset: X. luku
| IX. luku | X. luku Mäkijärveläiset Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
XI. luku |
Aamulla oli Marian päivä. Einekahville asti maata köllötti Savitien ukki kamarissaan. Matti oli noussut aikaisemmin ruokkimaan hevosia, ja hänen sieltä tultuaan emäntä hänet kutsui kahville.
– Taisinpa nukkua hyvän asusta, puheli ukki leikissään, istuen sänkynsä laidalla. Ajattelin, nousta vähän ennen, vaan juolahti mieleeni: onpa mulla nyt poika, joka nousee.
Ukki siveli partaansa ja näytti ajattelevan jotain hauskempaa kuin tavallisesti. Matti sai kahvin juoduksi ja aikoi mennä tupaan, mutta ukki kielsi, että istuhan vielä.
Matti istui uudestaan.
– Sanon kuin sanonkin, alotti ukki. Ottopojan minä otin, vaan olisi tässä tyttökin tarpeeseen. Minä mielelläni olisin siitä huoletta... Sanon vieläkin: etkö ole ajatellut emäntää ottaa itsellesi?
Nauruun meni Matin suu, kun hän tämän kuuli, ja hän vastasi:
– En siitä vielä ole osannut ajatella.
– No en ole juoruakka utelemaan, lisäsi ukki. Mut jos korvani ei liene minua pettänyt, niin muistelen kuulleeni, että olet sinä tuon Hemmolassa olevan Hintin kanssa yhtä vihtaa vääntänyt.
– Keneltä isäntä sitä olisi kuullut? kysyi Matti kummastellen.
– En sen vieraammalta kun isältäsi minä kuulin.
– Lorua se on. Milloinka sitä isä olisi puhunut.
– Lienee lorua tai mitä. Toissa syksynä kuulin, kun Hemmolan Mikkeliltä tultiin. Pasaselle veneessä puhui ... ei ole sen nuorempi eikä vanhempi asia.
– Ilman luulostaan lienee puhunut.
– Sitä en tiedä, en kysynyt. Vaan sulle suhaun, elä virka muille: ei somene siitä, jos sen otat. Ei ole joutava huperhatikka. On oppinut hoitamaan talon asioita. Ja kun sanon suoraan, ei ole aivan köyhäkään, joshan ei paljonkaan. En käske, en pakoita, vaan sanon vieläkin: ei parane siitä, haepa mistä asti hyväsi...
Ei auttanut muu kuin Matin täytyi myöntää, että eipä saata parata.
– Olen sanonut sanottavani siitä asiasta, sanoi vielä ukki ja alkoi puuhata tupakkaa piippuunsa.
Olipa se koko virkistys Matille. Hän meni tupaan, ja kuvittelunsa saivat aivan toisen suunnan. Alkoipa mielestä tuntua samalta kuin vuosi jälellepäin. Hintin kuva kirkastui niin joutuin, kuin jos kymmenen maalaria olisi pensselöinyt. Tuon vaikutuksen teki ukin sanat, vaikka ei ne olleet kaunisteltuja. Enemmän niistä oli hyötyä kuin Pekan puheista, vaikka hän koetteli panna parastaan. Vielä nytkin Pekka oli lähtenyt asiakseen moittimaan Mattia ylpeydestä.
– Vieläkö sinä jurotat juonissasi? kysyi hän heti tultuaan. Minä jo pahoin pelkään, että sinusta tulee ylpeä ja on parhaiksi tullutkin; ja ylpeys teettää sellaisia tyhmyyksiä kuin sinä illallakin teit. Et usko, kuinka minun kävi säälikseni, kun näin, miten paha mieli tuli Hintille siitä, kun ilmoitin, ettet sinä tullut etkä aikonut koskaan tulla ... vaan sinua ei ehkä säälitä yhtään...
– Eläpäs enää, keskeytti Matti. Kuule hyvä mies ... jo olen itsekin sen huomannut.
– Minkä? selitäpä!
– Sen, että ylpeys minua yritti riipaista suitsipuolellaan, vaan kyllä se nyt jo heittää.
– Sanopa, miten päin se heittää, tutkaisi Pekka yhäkin.
– Siten, että nyt lähtään Hemmolaan.
– No, sitten Pietarin epistola loppuu, virkkoi Pekka iloisesti. Vaan mikä sinut muutti, ja illalla niin ynseästi haastelit?
– Sitten sanon vasta; vaan en nyt enää ole sellainen.
– Hyvä sitten. Minä sinusta ajattelinkin täältä lähtiessäni huonoja ajatuksia, ja siellä aina enemmän, kun ei koko iloista tullut minkähän näköistä, kun ei Hintti ruvennut mihinkään ja minäkin olin niin pahalla tuulella.
– Elä niitä enää muistele, kielsi Matti. Aamiaisen syötyä lähtään käymään.
– Mennään vaan, ja nyt siellä on paras aika käydä, myönsi Pekka.
Niin he päättivät ja rupesivat tuumailemaan siitä, että Pekka tulee Savitiehen asentoa. Sitten keksivät vielä keinon, miten piti Hemmoa ruveta narraamaan hänen emännän ottamisen touhussaan.
Kiireesti he vähän söivät ja sitten lähtivät toimeen korjaamaan asioita. Matkalla Pekka puhui yleisistä naimisasioista, että miten niissä usein kykenevimmät joutuvat huonon sukunsa ja köyhyytensä vuoksi maailman jalkaluutuksi, siihen sijaan kun moni moukka hallitsee suuria hyvyyksiä ja levittää tuota sukuaan maailmaan. Ja hän otti puheeksi omista vanhemmistaankin ja niitten väärinkäytöksestä lastaan kohtaan, ja tästä hän puhui totisena.
– Enhän sitä minäkään olisi tällä jälellä juoksentelemassa kuin kulkukoira, jos vanhemmat olisivat vähän paremmin katsoneet lastensa parasta. Ensinkin huolettomasti hoitivat talon asioita, ja sen lisäksi rupesi isä vanhempana kulkemaan myötäänsä heränneiksi sanottavain seuroissa. Minä kun tulin vähän ymmärtävämmäksi ja nurisin tuosta, niin se vaan näytti olevan kiihoitusta, että muka hänen hyvää harrastustaan vastustetaan, ja siitä minulle saarnattiin. Sillä lailla sitä taloutta pitää retuutettiin, siksi kun tämän Hemmon, hyvän ristiveljen, saamisista meni tavarat ja ruunun verosta maa. Ja sillähän minä olen niin ”hyvässä” sovinnossa tuollaisten miesten kuin Hemmonkin kanssa, kun minä tunnen ne niin perin pohjin. – En tahdo kovin moittia vanhempiani, ne ovat olleet sellaisia kuin heille on näyttänyt kelvolliselta... Vaan johtuu se toisinaan mieleen, kun näkee miten muut laittavat asioitaan vähän mukavammiksi ... vaan ei käy minun laittaminen –.
Tätä puhuessa yritti hänet vallata suruinen mieli, joka tapahtui hyvin harvoin.
Ei se nytkään kauan pysynyt. Joutuivat Hemmolaan, ja hän oli taas entinen Pekka. Jahville ja Hintille ilmoitti hän hiljaa, että heillä olisi asiata, jos mentäisiin neljän kamariin. Ensi vaatimisella ei Hintti mennyt, vaan Pekka meni uudestaan ja veti kädestä. Pienemmät pojat, varsinkin Hermanni, olivat uteliaita oven takana kuuntelemaan, mutta eivät he paljoa kuulleet.
Pekka alkoi puheen parhaan taitonsa mukaan ja alotti siitä, miten hän on sekaantunut muiden asioihin ja saanut siten aikaan pahoja mieliä, vaan nyt hän tahtoi, että ne kaikki hyväksi kääntyisivät.
Sitten valtasi Matti puheenvuoron ja sanoi:
– Pianhan se Pekka asiansa selvittelee, vaan minussahan sitä olisi paljonkin nuhtelemista, aivan illallisista tyhmyyksistä.
Ujosti käsiinsä katsellen virkkoi siihen Hintti:
– Lieneekö tuota sinussa nuhtelemista, mahtaa olla minussa enempi.
– No ei nyt puhuta sinnepäin, keskeytti Matti. Heitetään joutavat mielestäkin pois ja uudistetaan niitä vanhoja puheita.
– Sinun elämäsi kun on muutenkin uudistunut, niin jos se on parempi uudistaa joka laatuun, sanoi Hintti yhä katsellen käsiinsä.
– Elä hyvä Hintti halveksi minua tuolla lailla, pyyti Matti. Kyllähän minä sen ansaitseisin, mutta kuitenkin ... minä tulen lähemmäksi istumaan ... anna minulle kätesi sen puheen päälle, että ensi pyhäksi laitetaan kuuliaiset...
Kädet oli yhäkin helmassa, josta Matti sai toisen ilman vastustelematta omaan käteensä ja kysyi:
– Suostutko?
Vastaus oli hyvin hiljainen:
– Suostun.
Siinä nyt istui kaksi rakastunutta, ilman mitään korkealle hyökäileviä rakkauden tuulispäitä, joita niin innokkaasti kerrotaan ja kuvaillaan. Tämän vertainenkin tunteiden valtaan antauminen tuntui jo Pekasta joutavalta. Hän nousi seisoalleen ja sanoi:
– Mitä tuota noin nolosti asioista tuumii, päättäkää kerrassaan, että ensi pyhänä on kuuliaiset ja sitten iloinen mieli.
– Niinpä kyllä, Pekka on oikeassa, sanoivat rakastuneet.
– Niin minun mielestäni olla pitää, päätti Pekka. Vai mitä sanoo Jahvi?
– Enpä tässä ymmärrä isosti mitään, sanoi Jahvi. Sitä vaan ajattelin, että minne päin tämä meidän talon hoito kääntynee...
– Kunko ei jää ruuanlaittajata? kysyi Pekka.
– Niinpä niin.
– Asiatapa arvelee; etkö sinä jo ole sen määräinen mies, että saat oman ruuanlaittajan, vai isääsikö odotat?
– Jospa ei sitäkään.
– Hullu olisitkin, jos sen otettavaksi heität. Ja rupea heti puuhaan tai jäät jälelle. Johan se tätä Hinttiä on taitanut mielistellä.
– Elä puhu Pekka joutavata, kielsi Hintti.
– Anna Pekan puhua, kehoitti Jahvi. Onko siinä todellakin perää, kun minä olen isän käytöksestä vähän aprikoinut, että mitähän sen ukin mielessä onkaan.
– Onhan siinä, toisti Pekka.
– Antakaa olla puhumatta, vaati Hintti.
– Miksikä puhumatta? sanoi Pekka. Mehän jo Matin kanssa tuumattiin, että sitä sietäisi vähän narrata. Suostut kai sinäkin Jahvi siihen?
– Mihinkä?
– Että Hintti rupeaa isällesi hyvin höyliksi, että se luulee, jotta nyt suostuu häneen.
– Jo tavallakin minä suostun, ja tottahan Hinttikin?
– Mitenkäs muuten, sanoi Pekka. Ja kengät pitää heti hakea jalkaan.
– Mitkä hiton kengät? kysyi Jahvi.
– Etkö tiedä sitäkään? Morsiuskengäthän tällä jo on isännän teettämät. Käy Jahvi hakemassa; eikö nuo liene aitassa.
Juoksujalassa lähti tämä noutamaan.
– En minä kehtaisi vanhaa miestä narrata, esteli Hintti.
– Vanhaa saapi narrata, vaan ei vaivaista, sanoi Matti. Ja mikä sulle siinä tulee, onhan se niin hauskaa.
Jahvi tuli mielissään kenkineen aitasta.
– Siellähän ne orrella olivat. Ja nyt heti jalkaan, ja kun isä tulee, pitää sinun kävellä hyvin hutakasti ja olla sanovinasi, että kauanpa viivyitte. Sitten iltasilla tulkaa te tänne meille, niin Hintin pitää pyytää lupaa johonkin huviin, vaan ei ehkä tanssiin, tuskin lupaisi.
– No ei tietäisi sitä, arveli toiset. Vaan kyllä se muuten vetelee, kun pysytään hyvin vakavana ja Hintti pyytää.
– Ja sitten kun isä viimein näkee, miten häntä narrattiin, niin ehkä se heittää pois ne puuhat, sanoi Jahvi nauraen, ja sitten he jokainen nauroivat.
– Ja silloin on sinulla sopivin aika panna saappaat solalle, muistutti Pekka. Ja ei ole liiaksi vaikka vähän ennenkin; muuten saatte muuttaa karjanne häriksi, että tulee oikein poikatalo. Vaan mikä pakko sitä on tehdä, onhan sulla jo vanhaa välipuhetta muutaman tytön kanssa, ei muuta kuin kiinnitä nyöriä; se on sievä tyttö, kyllä kannattaa olla puuhassa.
– Vähätpähän vanhoista, vaan eihän se liiaksi olisi, arveli Jahvi nauramatta.
Seurue alkoi pelätä isännän kotia tuloa, ja siksi he heittivät asiain päättämisen toistaiseksi. Matti ja Pekka menivät Savitiehen ja Hintti jäi kävelemään uusine kenkineen, joiden pohjat alkoi kävellessä vähän narahdella.