Mäkijärveläiset: XI. luku

XI. luku
Mäkijärveläiset
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Puolen päivän jälkipuolella Hemmo tuli seuroista, mutta ei hän niistä mitään kertonut. Suostumuksen mukaan Hintti toimitti tehtävänsä: kantoi ruokaa ja puheli: ettepä sieltä illalla joutunutkaan.

– En tuota joutunut, virkkoi Hemmo katsahtaen Hintin jalkoihin ja huomasi uudet kengät, josta näytti hyvin ihastuvan.

– Joko täällä minua odotitte? kysyi hän ja katsoi samalla naurusuin silmiin.

– Jo minä vähän kaipailin, sanoi Hintti ja meni lisää ruokaa noutamaan.

Yhä lisääntyi hyvät toiveet, ja Hintin ovessa mennessäkin vielä Hemmo katsahti jälkeen ja näytti ajattelevan, että jospa tuo kerran hänen emäntänään lattiata kävelisi.

Syönnin jälkeen olisi ollut tavallista lukea vähän saarnakirjaa, mutta siltänsä se jäi tällä kertaa.

Illan hämärtäessä käveli kaikki kylän nuoret huvikseen talojen välisiä teitä. Vallaton-Pekka houkutteli heidät Hemmolaan ja lupasi seistä edessä, jos Hemmo keppiä näyttelisi, ja tiesihän hän, ettei se sitä tee. Matti jäi Lassilaan jälemmäksi muista, ettei Hemmo tulisi epäluuloiseksi.

Pekka iski Hintille silmää, että nyt pitäisi mennä pyytämään.

Hemmo istui rahilla ja katseli vähän jurosti vieraisiin. Mutta hänen juromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään lupaa heidän nuorten vähän leikkiä.

– Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin Pekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin.

– Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti.

– Mitä te leikkisitte?

– Oltaisiin ’vesikenkäsillä’ ja saisi siinä olla pojatkin joukon jatkona ... ja lupaattehan te, kun minä pyydän?

– No jospa nuo on nekin, kun sinä minua niin hyvästi kohtelet ja olet taipuvainen kaikessa, myönsi Hemmo naurusuin.

– Kyllä me niillä sovitaan, sanoi Hintti miellyttävästi, joka yhä vahvisti Hemmon toivoa.

Tällä aikaa tekivät pojat piipun kauppaa eivätkä olleet muka tietävinäänkään Hintin pyynnöstä.

– Vaihda Pekka piippuja, esitti joku.

– En uskalla vaihettaa, tämä on niin kotoväen mieleinen, sanoi Pekka tarkastellen piippuaan.

– Vai oikein siihen on kotoväki mielistynyt.

– Hyvinhän ne tästä pitävät, vaikka tämän laita on vähän lovelle kulunut. Ja kun tämä on ikänsä minua palvellut, niin joutaa kuolla kotiin.

– Tuo isä ukki olisi saatava täältä kamariinsa, kuiskasi Jahvi Pekalle.

– Ei olisi pahempi, jos saataisiin, vaan ei se meihin katso, vaikka ’kontra’ pistettäisiin, mutta eipä ole kortteja, sanoi Pekka.

Ei Hemmo kuullut mitään näistä pakinoista, sillä hänen silmänsä ja korvansa vaelsi muualla. Kylän tytöt ihaillen katselivat Hintin uusia kenkiä ja sinnepäin katseli Hemmokin, ei niin paljon kenkiin kuin niiden haltijaan. Tuon huomasi Hintti ja häntä olisi hävettänyt, varsinkin jos olisi tiennyt jonkunkaan tytöistä huomaavan Hemmon häntä katselevan ... mutta ei onneksi huomannut, siksi saattoi hän niitä vapaasti näytellä.

Pasanenkin kävellä pokaili Hemmolaan ja oli mielissään, sillä hän oli saanut taas virantoimitusta tietoonsa. Sen muassa Matti oli hänelle ilmoittanut, että Hemmo on kilpakosijana.

Hemmo meni kättelemään naapuriaan ja sitten kertoi:

– Nuoret tässä pyytivät vähän leikkiä, vaan taitavat minua ujostella.

– Vai ujostelee nämä. Mitä ne joutavata: isäntäkin poikamies, sanoi Pasanen ja nauraa hörötti.

– Niinhän tässä on, nauroi Hemmokin. Ei tule emännät kieltämään. Siivo leikki ei, tuota, pahenna ketään. Vaan ujostelee ne ehkä meitä; tule, naapuri, tänne kamariin.

Varmaan olisi Hemmo suuttunut, jos olisi huomannut minkälaisella irvinaamalla Pekka kuunteli hänen puhettaan emännättömästä talosta ja siivosta leikistä.

Kamarissa Hemmo otti noin vähän mutkittelemalla puheeksi sen, että suostuisiko Pasanen rupeamaan puhemieheksi.

Pasanen nauraa hymähti, näyttäen olevansa tarjouksesta mielissään ja sanoi:

– Mikäs siinä on. Olenhan niitä asioita jo monesti toimittanut ... mistä sitä yritettäisiin?

– Ei sinne ole pitkiä matkoja ... tuota, mitä sitä kauaksi lähtee.

– Onkoon kuinka lähellä? kysyi puhemies olevinaan tietämätöin.

– Hevosetta tämä väli päästään, aivan se on ... etkö tuota arvannekin.

– Minä vanha puhemies, hyvä minä olen arvaamaan, nauroi hän. Eikö se jo liene tässä emäntänä.

– No arvasitpahan, nauroi Hemmokin.

– Hyvä minä olen arvaamaan, kunhan vähänkään kuulen. Joko siitä itse olette sille puhunut?

– Jo minä vähän, vaan tuota, eiköhän kutsuta tänne ja sinä puhut puhemiehen puolesta.

– Sopisihan se niinkin, vaan minä luulen, on parempi, että minä käyn tuolla jossain kahden kesken puhuttelemassa, sitten se ei niin ujostele, esitteli puhemies.

– Sen kuulee, että sinä ymmärrät nuo asiat hyvästi, sanoi Hemmo ja jäi odottamaan.

– Tuleeko tänne...? kysyivät tuvassaolijat Pasaselta.

– Huoletta saatte olla, ei tule.

He olivat jo ruvenneet vesikenkäsille, jossa tytöt ja pojat jaetaan, yhtä monta kummallekin puolelle. Toiset menevät ensin ulos, jolla aikaa tuvassa olijat keskenään nimittelevät, mitä minkin ulkona olijan pitää arvata kumartaa, ennenkuin pääsee tupaan. Joka kerta, kun väärälle kumartaa, sanotaan: ”mene ulos, vettä on kengässäsi”.

Samaan leikkiin oli tullut Mattikin. Tälle ilmoitti Pasanen hiljaa, että Hemmo pyyti jo puhemiehekseen ja käski käydä siitä Hintille tuumaamassa. Miten minä kamariin mentyäni sanonen.

– Kysytään Hintiltä itseltään, sanoi Matti.

Tämä antoi sen neuvon, että he asianomaiset ovat niin liian vähän puhuneet, ettei vielä puhemiestä tarvita.

– Mitähän jos minä sanon, että olen jo puhemiehenä, vaan toisella sulhaisella, sanoi Pasanen.

– Ei saa sanoa.

– Enhän minä todella sanoisi, vaikka käskisit. Ja minä menen sinne puhuttelemaan, jatkakaa vaan leikkiänne, puheli hän mennessään.

Pekka tiesi mitä puuhattiin ja polkan tahtia nytkytellen hän lauloi:

Ollaan pojat iloisia

kuin haavanlehti tuulella.

Onhan meillä uusi puuha,

vaikka ei muille huudella.

– Tuota, mitä se sanoi? kysyi Hemmo Pasaselta kamariin tultua.

– Ei se pahasti sanonut. Sanoi vaan, että olette keskenänne niin kovin vähän ennen keskustelleet.

– Vähänlaiseenhan siitä on tuumattuna ... vaan tuota, oliko siellä Matti tuvassa, ja mitä ne tekivät?

– Pojat näkyivät piipun kauppaa hierovan, enkä minä Mattia huomannut, selitti puhemies.

– Vai niin, hyvä... No mitenkä luulet, suostuukoon tuo Hintti?

– Niinpä luulen, että kyllä se suostuu.

– Tuota, niin minäkin luulen nyt, vaikka ensikerran, kun ilmoitin, näytti vähän niinkuin ... ja mitäpäs siitä ... teetin sille jo uudet kengät ... ja kun ollaan naapurit ja rupeat puhemieheksi, niin pitää koettaa miellytellä ... ja ehkäpä se ... onhan se vähän nuorempi, vaan olen tuota päättänyt, etten huoli leskistä, puheli Hemmo mielissään.

– Mitä niitä rupeaa leskiä ottamaan, ne muistelevat miesvainaitaan, onhan niitä tyttöjäkin, sanoi Pasanen.

– Niin, aivan oikein, sinä ymmärrät ne; sillä lailla olen minäkin ajatellut ... ja pojat ajatelkootpa mitä hyvänsä... Poisko jo lähdet; elä vielä, ollaanhan nyt täällä, ethän ole usein käynytkään. Tästä puoleen pitää käydä useammin, ja minä käyn myös siellä. ’Naapurit, olkaa ystävälliset ja yksimieliset’, sanotaan ’Hunajan pisarassakin’ ... oletko sattunut sitä katsomaan?

– En, minä kun en enää laseitta näe, enkä ole löytänyt sopivia; vaan kyllä minä tuon sanan olen kuullut, selitti Pasanen.

– Onhan se sitä ... vaan milloinka näitä asioita vahvistetaan?

– Näitäkö naima-asioita? Totta sitten kun enemmän puhutte Hintin kanssa. Ja sitten annatte minulle tiedon ... vaan nyt pitää lähteä kotia päin.

– Tuota poisko. Tässä on unohtunut kahvikin keittämättä, huomasi Hemmo.

– Juodaan toisella kertaa, nyt alkaa jo ilta tulla, lohdutti puhemies.

– No niin kyllä, toisella kertaa ... vaan tuota ... jos vielä ennenkuin lähdet, kävisit Hintille puhumassa.

– Hyvin mielelläni; jäähän tänne jälemmäksi, sanoi Pasanen ja meni tupaan.

Miten hän siellä asiansa toimitti, ei sinnepäinkään kuin Hemmo luuli. Päinvastoin päättivät varmaksi, että Hintti ja Matti lähtevät ensi lauantaina pappilaan ja Pasanen puhemieheksi.

Kaikki muutkin vieraat lähtivät kotiinsa, ja Pekka lauloi mennessään:

Lauletaanpa, nuoret pojat

talon kunniaksi,

ettei tulis’ tämä talo

meille tukalaksi.

Uutena ja varmempana miehenä Hemmo tuli esittämään asiatansa seuraavana aamuna. Hintti ei siitä hämmästynyt, pysyi vain leikillisenä.

– Niillä puisilla kökkyräkärrilläkö me sitten isännän kanssa kirkossa ajeltaisiin, virkkoi hän nauraen.

– Ei niillä, tuota, tänä kevännä teetetään uudet ja hyvät, selitti Hemmo.

– Vai uudet. Ajettaisiinko niillä seuroissakin?

– En minä ollenkaan pakoita sinua seuroissa käymään, kun vaan suostut ... tuota niin ... saatan minäkin olla käymättä. Pasanen rupeaa puhemieheksi, ja häät pidetään hyvät.

– Jottako tanssittaisiinkin?

– No, tuota ... niin se on, miten sinä tahdot, kun ei hyvin paljon, myönsi Hemmo.

– Hauskaahan tuo voisi olla emäntänä olo.

– Niin, kyllä se on, vakuutti Hemmo. Vaan tuota, milloinka se Pasanen kutsutaan tänne, että käytäisiin pappilassa?

– Milloin sitten tuonnempana aikana, eihän ole kiirettä, olenhan minä jo tässä emäntänä.

Sulhasmiehen innolla puhui Hemmo paljonkin ja jopa vähitellen lähenteli niinkuin leikin tavoin nykäistäkseen, mutta se Hinttiä niin inhoitti, että meni heti ulos, ja harmitti se, että hän rupesi narraamaan.

Hyvällä tuulella oli Hemmo. Jahvin käski hän mennä nikkarilta tilaamaan karrin puut ja laittaa sepälle raudoitettavaksi. Hyvällä mielellä tämä kuunteli isänsä neuvoja ja meni heti toimittamaan käskyä. Monesti ennen Jahvi oli isäänsä pyytänyt teettämään, mutta se ei auttanut, ja siksi Jahvi pani niiden joutumiselle kiirettä.

Tyytyväisyys loisti koko viikon Hemmolan perheessä. Mutta lauantai-aamuna kävi helkkarin huonosti Hemmon tyytyväisyydelle, kun hän näki Pasasen ja Matin ajavan kahdella hevosella kartanolle ja melkein samassa tulevan Hintin aitasta ulos, pyhävaatteisiin pukeutuneena. Ja aina enemmän viha pullisteli, kun Hintti meni heittämään hyvästiä.

– Suokaa isäntä anteeksi, pyysi hän. Minä en ole ennen viitsinyt sanoa teille oikein, vaan nyt sen tiedätte, että minä olen Matin kanssa kihloissa ja nyt mennään pappilaan.

Mutta ei Hemmo kättään antanut, siihen sijaan äsähti:

– Kuka uskaltaa sinua ilman minun luvattani tulla ottamaan? ... ja sinä et saa mennä.

– Ei isäntä, ei se nyt parane. Sovitaan pois, ja annattehan Jahvinkin tulla meidän mukaan, pyysi lempeästi Hintti.

– Ei yksikään! Kuka tässä lehmät ja muut hoitaa.

– Minä olen jo sijaisen laittanut, ilmoitti Hintti. Ja rauhoittuaten isäntä, sillä ei minua kielto estä kuitenkaan. Ja saapihan Jahvikin lähteä?

Tähän ei hän enää vastannut, oli vain äänettä ja näytti jotain ajattelevan.

Kiellosta huolimatta matkue alkoi ajaa ja Jahvi meni mukana. Yksinään Hemmo jäi puhkamaan, ja olisi hänen mielensä tehnyt vähän pauhata, mutta ei ollut, kelle pauhasi. Pojatkin kerkisivät mennä halkometsään ja olivat iloisia. Ainahan silloin on jokainen iloisella mielellä, kun rakkausyhdistyksiä tapahtuu, niinpä pojatkin ja vielä enemmän siitä syystä, kun tiesivät saavansa häissä käydä. Oikein selkäsuonia karsi ilosta, kun he tästä puhuivat ja sitä ajattelivat.

Naimakansa ajoi matkaansa, ja eivätpä hekään olleet suruissaan.

– Kyllä jäi Hemmo nolona katsomaan, sanoi Matti.

– Niin, minun oikein kävi säälikseni, kun niin paljon narrattiin, surkutteli Hintti.

– Kävi minunkin vähäisen, vaan toisekseen, mitä hän vanha mies rupeaa kouhastelemaan, sanoi Matti.

– Minuun se ehkä suuttui kovasti, arveli Pasanen.

– Teidän pitää ruveta ja laittaa toinen morsian, esitteli Matti.

– Ei pitäisi enää narrata, houkutteli Hintti.

– Niin kyllä, puolusti Jahvikin. Antaa olla ne asiat virkkamatta ja minäkin koetan olla isälle oikein nöyränä, niin jospa se heittää ne naimispuuhat, ja se olisi hyvä.

Siihen suostui muutkin, ja puhe kääntyi iloisempiin asioihin. Sulhanen ja morsian ajoivat yhdessä hevosessa. Vieretysten istuminen tuntui niin erinomaisen kevyeltä ja hauskalta. Reen vierussa kallistuessa oli niin soma nojautua toisiaan vasten, eikä hetkeksikään mennyt muistista tuo omituinen tunne, että on siinä toinen.

Taipaleelta oli otettava lisähenkilö, joka oli erään talon tytär ja erittäin sievä. Tähän oli Jahvi jo kauan aikaa ollut mieltynyt, ja siksi he nyt niin sovittivat, että toinen tuli sulhaisrengiksi ja toinen morsiuspiiaksi. Nämäkin Pasanen asetti istumaan rinnakkain, mutta kovin he olivat vielä ujoja. Puheen ainetta ei tahtonut alussa löytyä, varsinkaan Jahvilta, jonka velvollisuus olisi ollut alkaa. Ja reki tuntui liian kapealta, ja toisekseen leveältäkin, ettei kuin hyvin vahingon syyksi saattoi nojautua rinnalla istujaan päin, josta nojautumisesta sai vähän puheen ainetta.

Tämä kaikkien tunteita koetteleva matka loppui ja jouduttiin pappilaan. Siellä neljän todistajan läsnäollessa pappi kirjoitti kirjoihin, että ne henkilöt aikovat ristilliseen avioliittoon, ja pappi sitten varmemmin kysyi, oliko heidän aikomuksensa totinen, johon asianomaiset nyökäyttivät päätään myönnytykseksi. Kun naimakartta ja vaivaisraha oli maksettuna, niin silloin sai olla varma, että huomenna kirkossa mainitaan ja onnea toivotetaan uuteen edesottamiseen.

Se joka puhemieheksi pääsee, se se vasta on mies mielestään. Häissäkin se saa istua kunniasijalla ja vaivoista vielä tulee puhemiehen paita, oikein suuri hölläke, että varmaan mahtuu päälle. Siinä kaikki puhemiehen saatavat, jotka eivät tosin ole isot, mutta riittävänä kiihoituksena uusia puuhaamaan.

Matin ja Hintin väli oli sotkeuksistaan selvinnyt, ja monta pitkää mietettä sillä sotkuisella ajalla oli mennyt hukkaan, mutta nyt niistä oli päässyt, ja he olivat tyytyväisiä. Puhemies oli näistä jo huoletta ja puuhasi uusien asiain hyväksi ja sellaisella menestyksellä, että sulhasrenki ja morsiuspiika tulivat samalla tiellä kihloihin. Heidän ujoutensa vähitellen haihtui ja muuttui rakkaudeksi. Kihlauksen he ilmoittivat ja vahvistivat morsiamen kotona Kallelassa, josta tiedosta sekä morsiamen isä että äiti olivat tyytyväisiä, kun heidän Miinansa pääsee siivolle miehelle ja vielä päänään emännäksi. Puhemies ja morsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään ryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen kolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä hallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää.

Viikon päähän he tekivät määrän Jahvin ja Miinan kuuliaisille, mutta näitä käsilläolevia kuuliaisia menivät viettämään Hintin kotitaloon. Pekka siellä jo parhaana miehenä humasi ja oli valmistanut itselleen hanurin, jolla soitteli nuorelle väelle. Pasanen käveli virkansa puolesta laajana, sillä ei puhemieheksi ollut muita niin kokeneita kuin hän. Lassilan Antti olisi kyllä mielellään ollut, mutta harvemmin sitä kukaan tahtoi. Eikä se tiennyt puhemiehen alkulausettakaan; niin sen ainakin Pasanen uskoi.