Maamme kirja: 16. Lapinmaan tunturit

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
15. Maakunnista 16. Lapinmaan tunturit.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius
17. Inarinjärvi


Lapinmaassa ei ole teitä, eikö siltoja, eikä hevosia tahi tavallisia ajokaluja. Talvella, se on yhdeksän kuukauden ajalla, ajetaan poroilla, mutta kesällä täytyy kävellä jalkaisin laajain erämaiden läpitse, tahi kulkea veneellä virtoja ja vesiä. Mathias Castren kertoo matkastaan Lapinmaassa seuraavaisesti:

”Me matkustimme alaspäin Ivalonjokea, joka juoksee tuntureista pohjaseen päin Inarinjärveen. Kohta kuulimme kuohuvain koskien pauhinan, ja tämä soi alinomaa kolmen vuorokauden ajan korvissamme. Ehkä hirvittäviä nämä olivat, ei ollut meillä kuitenkaan muuta keinoa, kuin urhollisesti antauda kiehuvien kuohujen keskelle. Vedenpaljous Ivalossa ei ollut juuri suuri, vaan kuitenkin täysin tarpein riittävä meitä ja pienoista venettämme nielemään. Alinomaa täytyi meidän pidättää venettä pitkillä sauvoimilla, ettei virran kuohu paiskaisi meitä kallioita ja mataloita vasten. Kaiken päivää oli meillä tämä vaivaloinen työ, ja yö vietettiin rannalla nuotiolla. Meillä ei ollut koskaan suojaa päämme päällä, vaan elimme kahdeksan päivää paljaan taivaan alla, alinomaisen sateen ja kylmän ilman alaisina.”

”Suurella osalla pitkin joen yläpuolista vartta olivat hirmuiset tunturit, jotka paikoittain pystösuoraan kohoavat veden pinnasta ylös ja yhtenänsä jatkuvat eteenpäin useita peninkulmia. Me kiipesimme usein hengen vaarassa ylöspäin näitä vuoria, toivossa viimmeinkään saada ihastella Inarinjärven näköalaa. Mutta niin kaukaa, mihin silmä kantoi, näkyi pohjasta, etelästä, idästä ja lännestä ainoastaan äärettömän laajoja tuntureita. Missä lakso aleni syvemmäksi vuorten välissä, siinä lepäsi usein sumu lakson pohjassa ja näytti etäällä isolta järveltä. Silloin luulimme jo tavanneemme ikävöitävän Inarin, mutta opas raukasi toivomme tyhjään ja vakuutti meitä, ettemme näkisi Inaria, niinkauan kuin näimme tunturit”.

”Muutamain peninkulmain päässä, eteläpuolella Ivalojoen laskua Inarinjärveen, etenivät viimmein nämä jylhät tunturit, jotka niin kauan olivat seuranneet pakenevata virtaa ja ahdistaneet sen kallioittensa väliin. Kaukaa näkyi vielä kuumottavan paljaita tunturin-kukkuloita, mutta ympärillämme näimme me ainoastaan ihanoita, ruohoisia lakeita maita. Joen virtava juoksu pysähtyi ja teki pieniä saaria, joita verhottivat tuuheat lehtipuut. Heti näkyi heinäkekoja, aitoja ja muita ihmisten jälkiä. Me soudimme kaikin voimin tavataksemme ihmisten asuntoja, ja tuskin uskoimme omia silmiämme nähdessämme synkässä Lapinmaassa suomalaisten uudistalollisten hyvästi rakennettuja kartanoita ja niiden ympärillä viheröitseviä niittyjä ja kauniita viljavainioita. Ei voi uskoa, kuinka hyvältä sellainen näkö tuntui mielessä sellaisten matkain perästä, joita olimme kulkeneet. Alinomainen katsominen pilviin ulottuviin tuntureihin ja pauhaaviin koskiin vaikuttaa jotakuta turtaumista mielessä, ja siinä tuntee äärettömän hämmästyksen. Mutta kun luonto jylhästä suuruudestaan muuttuu kauneudeksi ja rauhaksi, silloin virkoupi ihmisen sydämestä iloisia, raittiita tunteita. Ja kun on ennen ylistetty Luojan kaikkivaltaa, ylistetään nyt hänen viisauttansa ja hyvyyttänsä koko luonnossa”.

Ivalonjoki on sama joki, jossa kolmenkymmenen vuoden perästä, Castrenin matkasta lukein, löydettiin kultaa hiekasta.