Maamme kirja: 18. Luppionvaara ja Aavansaksa
| 17. Inarinjärvi | 18. Luppionvaara ja Aavansaksa. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
19. Oulunjoki |
Väkevänä ja pauhuten kiertelee rajavirta Tornionjoki monina koskina ja putouksina matalaan suuhunsa Pohjanlahden perässä. monien kukkulain seassa sen rannoilla kohoaa virran Ruotsin puoleisella rannalla, 6 peninkulman päässä pohjaispuolella Tornion kaupunkia, korkea ja pyöreä vuorenkukkula Luoppionvaara. Jo kaukana näkee matkustaja vuoren viivain muodostuvan taivaan ranteella, milloin pitkinä varjoina, milloin kimaltelevina, helevinä valoina, aina auringon kohdan kuin myös vuoden ja vuorokauden ajan mukaan. Vuoren laella tapaa monia suuria kivenlohkareita, kummallisesti ladottuina toistensa päälle. Näiden kallioiden välissä on myös luola, jossa väsynyt matkamies välistä lepää alinomaa kosteina olevilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.
Paljoa kuuluisampi, kuin Luoppionvaara, on kuitenkin Aavasaksan vuori, joka kohoaa ylös 4 peninkulman päässä pohjaispuolella Tornion kaupunkia, Suomen puoleisella rannalla, jossa Tengeliönjoki yhtyy Tornionjokeen. Tengeliönjoki juoksee ympäriinsä kaarena Aavansaksan juuressa, juuri kuin hopeainen vyö nurmikko-kunnaan ympärillä. Itse Aavansaksa ei ole niin korkea eikä niin kolkko, kuin moni muu tunturin kukkula on, mutta näköala siitä katsoen on ihmeellisen kaunis itään ja pohjaan päin. Siinä näkee kiertelevän joen, Yli-Tornion kirkon ja kirkonkylän sen rannalla. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan viereen pitkäksi riviksi vaaroja, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja juhannuskesän pehmeän, viheriän ruohon peittämiä. Aavansaksan kukkulalla, jolta katsoen on näin kaunis näköala, asuin vuonna 1736 useita oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1839 nähtiin siinä taas toisia oppineita. Ne olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä Franskasta näin kauas ylös mittaamaan auringon juoksua ja siitä keksimään maan muodon pohjaisnavan ympärillä.
Mikä Aavansaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se ominaisuus, ettei tarvitse matkustaa etemmä pohjaan päin näkemään aurinkoa kello 12 aikana juhannusyönä. Siksi kokoupi tänne joka kesä päivän-seisaus-aikana useita matkustajia sekä Suomesta että muista maista näkemään yösydämen aurinkoa, Ja monta niistä on hakannut nimensä kallioon muistoksi, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan täynnä nimiä.
Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivän-seisauksella ja että matkustajat näkevät toivonsa raukeavan turhaan. Niin epäkohteliaan sanotaan auringon olleen kerran kuningastakin, nimittäin Karl XI:sta vastaan, kun hän oli Tornioon matkustanut. Mutta tavallisesti on kuitenkin joku kolmesta päivänseisausyöstä selvä. Silloin kokouvat matkustajat vuoren kukkulalle sekä odottavat halulla ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pallon hiljoilleen laskeuvan alas taivaan rannalle suoraan pohjasta. Siinä se ei painu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa, se näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaisuus on vuorella ja metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Ruusunpunainen hohde leimuaa vuorien ja laksojen pääööä, virran kiiltelevästä lomasta ja puiden latvoista. Sitte nähdään sen suuren punaisen pallon hiljoilleen vierivän eteenpäin juurikuin pyörän pitkin taivaan rantaa. Se alkaa kohota raskaasti, hiljoilleen, juhlallisesti ylös punastuneesta taivaan rannasta, joka yhtäkkiä näyttää olevan säteitä täynnä. Yö on voitettu; se ei ole voinut saada vangiksi ja pitää kiini taivaan suurta ruhtinatarta. Tämä nousee jälleen majesteetillisena ylös taivaalle, ja kaikissa laksoissa, kaikilla oksilla rupeaa lintuin iloinen viserrys, ynnä aamu-auringon kanssa, ylistämään Luojan kaikkivaltaa.