Maamme kirja: 21. Isokyrö

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
20. Kallan-kari 21. Isokyrö.
(Pohjanmaalla).
Kirjoittanut Zacharias Topelius
22. Satakunnan rannikko


Koko Pohjanmaan lakea ala on vanhaa merenpohjaa, josta vesi on juosnut pois ja joka on maatunut meren ajamasta lietteestä. Etempänä pohjaan päin, jossa meren pohja on ollut hietainen, levenee Limingan niitty laveaksi, piamite silmän kantamattomaksi heinikko-lakeudeksi, jossa kasvaa pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaassa on meri liettänyt hedelmällisen savipohjan, ja siinä on ihmiskäsi kyntänyt Isonkyrön peltovainiot.

Metsä on jo kauan sitte hävinnyt näiltä vainioita ja ikäänkuin vetäynyt kauas taivaan rannalle. Kaikenmuotoisia ja kokoisia, mitä voi ajatella, vierinkiviä on ympärinsä lakeudella, välistä yksinänsä, välistä ladottuina toistensa päälle, vallan suurina raunioina. Maantie kiertelee peltojen, niittyjen, aitojen, lystien, hyvästi korkeain akkunain kanssa rakennettujen huoneitten välissä, eikä yhtään kukkulata ylene tällä laajalla maa-alalla. Mutta täydellisesti tasainen ei ole kuitenkaan tämän pinta, sillä keväimen ojat ovat murtaneet siihen syviä kuurnia, ja leveä joku on kaivanut juovansa sen pehmeään saviperään.

Tämä maa on siis lakea ja yksimuotoinen, mutta sen hedelmällisyys ja viljelys iloittaa matkustajan mieltä. Niin kauas kuin silmä kantaa, heiluvat heinäkuussa kesätuulessa satoisat tähkät viheriä-aaltoisena merenä. Ajatellessa kaikkia suruja ja puutoksia, joiden kanssa kansamme on taistellut monessa kohti sisämaissa, liikkuu hänen mielensä, nähtyään nämät runsat viljastot, jotka Jumala kasvattaa täällä likellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän matkustaa Suomen jyvärikkaimman vilja-aitan kynnyksellä, kotiseutua mainiolle Vaasan rukiille, jonka hyvyys ja itäväisyys maksetaan kalliisti vieraissa maissa. Ja nähdessään hyvästi rakennetut kartanot, uutteran ja hyvästi toimeen tulevan kansan, lihavat karjat, kiittää hän Luojan hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahoja erilaisille tienoille, – muutamille kauneutta, toisille varallisuutta, toisille isällistä hoitoaan ja lohduttavata armoaan.

Kenellähän olisi sydäntä hävittää niin kaunista viljelystä ja näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin on tämäkin tienoo ollut hävitettynä ja upotettuna sotain kauhistuksissa juosneesen vereen. Nämä viljakasvit ovat olleet sotahevosten kavioiden polkemina; nämä joenrannat ovat nähneet hirmuisia tappeluita ja verisiä tappioita. Vielä tänäkin päivänä tapaa usein auran kärki rauhallisessa pellossa ruostuneesen rautaiseen kuulaan tahi puoleksi mahistuneesen ihmisluuhun. Kyntäjä silmää niitä vaaria pitämättä, viskaa ne syrjään ja jatkaa vakoansa. Mitäpä hän tietää voittajain riemusta taikka voitettujen surkeudesta tällä paikalla, jossa hän kävelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän tuumaelee tulevan vuotista viljakasveista ja kylvää siemenensä entiseen sotatanteseesen, johon hänen isänsä ovat vuodattaneet vertansa.