Maamme kirja: 35. Laatokka

35. Laatokka.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

Laatokka on Europan suurin järvi ja enemmän meren näköinen, kuin järven. Sen pituus on 17 1/2 peninkulmaa, sen leveys 10 1/2 peninkulmaa, sen pinta on 292 neliöpeninkulmaa. Se on suuri, hyvin syvä, aivan avonainen selkä, joka näyttää soikealta neliskulmaiselta, ulottuen luoteesta kaakkoon, on leveämpi etelä- kuin pohja-puolesta. Rannat tekevät leveitä, mutta ei syviä lahtia, joista kaksi eteläisintä ovat suurimmat. Laatokan pohjaiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomeen; ne luetaan maamme kauniimmiksi vuoritienoiksi ja ovat enemmän leikeltyjä lahtiin, kaitaisiin saarenteihin ja muutamiin saariin. Kuva osottaa meille muutamia näistä harva- ja pienimetsäisistä vuorista Laatokan suomalaisella rannikolla ja kauvimpana auringon valaiseman selän.

Venäjälle kuuluvat rannat ovat suuremmaksi osaksi lakeita, hietaisia ja myrskylle avonaisia.

Ei vähempää kuin 70 suurempaa ja pienempää virtaa juoksee tähän suureen järveen, ja suurin niistä on Vuoksi. Nämä tähän juoksevat vedet virtaavat sitte ulos Laatokan lounaisesta lahdesta leveätä Nevaa myöten Suomenlahteen. Välistä ei Neva ennätä vetää ulos ylenmääräistä vettä lumisten talvien ja sateisten kesien perästä: silloin nousee Laatokan pinta yhtenä aikana ja laskeupi taas toisena. Muutamat luulevat merkinneensä järven nousevan 4 vuotta ja laskevan 4 vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskeupi 7 vuotta perätysten.

Laatokka on kaunis järvi kirkkaine suomattomine vesineen, mutta on hyvin myrskyinen. Kun suolaton vesi on keveämpää kuin suolainen, kiikkuu se sukkelammasti tuulissa, ja tällä mahdottoman suurella selällä käyvät usein hirmuiset aallot, varsinkin etelä-tuulella. Korkeoilla Laatokan aalloilla on oma suomalainen nimensä: kare eli maininki. Tavallisesti jäätyy Laatokka lopussa tammikuuta, mutta luopi jää peitteensä jo keskivälissä helmikuuta, kun talvi ei ole ollut erinomaisen kova. Jäähän ei ole kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käypi monta virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, jossa sampi, lohi ja siika loiskaa nuotassa ja jossa omituinen hylkeen-laji, Laatokan hyle eli norppa kaappaa itselleen kalastajan saaliin.

Kun Sortavalasta Laatokan luoteisella rannikolla lasketaan itää kohti, nähdään ensin muutamia kauniita saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen perästä levittää kirkas järvi ylinäkemättömän pintansa. Maata ei enää näe oikealla eikä vasemmalla puolella, mutta suoraan edessä näkyy pienoinen musta pilkku, joka vähitellen kasvaa ja alkaa välkkyä auringon paisteessa. Tiiman perästä näkee kullatuita tornia ja kupulakia nousevan ylös yksinäisestä merestä, ja senperästä tullaan syvää lahtea Valamon luostariin. Siinä asuu enemmän kuin sata venäläis-munkkia, jotka kuuluvat greekalaiseen uskoon; saari on niiden oma, ja luostari, joka on liki yhdeksänsataa vuotta vanha, pidetään erinomattain pyhänä paikkana. Tänne matkustaa pyhiin monta ihmistä kaukaisilta tienoilta ja tuopi lahjojaa luostariin, joka täten on tullut hyvin rikkaaksi. Ja minkit palvelevat Jumalata heidän uskonsa mukaan ja ovat vierasten hoitajia, hyviä ihmisiä, jotka pitävät vieraita matkustavia hyvänä. Mutta kaikkein vierasten tulee seurata luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa kukaan metsästäjä ampua eikä kukaan hätyyttää minkäänlaista elävää. Kaikkea tätä, yksinäisiä munkkia, kauniita kirkkoja, muinaisajan luostari-elämää paastoineen, juhlakulkuineen ja pyhäin-kuvineen, on varsin kummallinen nähdä Suomessa. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa luulee olevansa eroitettuna kaikesta muusta mailmasta ja tuntee sydämmensä ylennetyksi Jumalan tykö nähdessään luonnon yksinäistä suuruutta.