Maamme kirja: 38. Kesäyön kirkkaus

Wikiaineistosta
37. Kirkkaalla jäällä 38. Kesäyön kirkkaus.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius
39. Joutsen


Sinä (Jumala) puetat itses
valkeudella kuin vaatteella.
Ps. 104: 2.

Maalarit ovat koettaneet taululle kuvata ihanimpia valoja. He ovat maalanneet auringon ja kuun kaikkiin asemiin taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä voinut saada kuvaa kesäyön ihmeellisestä kirkkaudesta pohjolassa.

Auringon ja kuun valo levenee yhdestä kohdasta kaikkiin kappaleihin, jotka valossa ovat, kun toiset kappaleet ovat varjossa. Mutta kesäyön kirkkaudessa paistaa koko taivas, varsinkin pohjassa, ja itse ilma näyttää välkkyvän lempeässä, suloisessa valossa. Kun taivas pohjassa on pilvessä, ei näe mitään varjoa, kun valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän kappaleista itsestään. Kun aurinko on laskeunut vähä-aikaiseen lepoonsa, saapi koko luonto omituisen uneilevan olo-alan. Paisteen antaja on poissa, useammat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit odottavat yötä, ja yö – ei tulekaan. Sen sijaan levenee himmeä, välkkyvä valo rantojen, vesien ja metsien ylitse. Se ei ole auringon-valo, eikä kuunvalo, ei tähtienvalo, eikä hämärä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, juurikuin ijankaikkinen ilo mailman katoovassa keväimessä.

Minä etsin muita kuvia elämästä verratakseni tähän, vaan en löydä yhtään, jonka voisin sanoa yhdellaiseksi tämän kirkastetun yön kanssa, ellen illan hohdetta akkunoissa autiohuoneessa, jossa rakkaita ystäviä on muinoin asunut, tahi välkettä rakastavissa silmissä, jotka sanomattoman lemmin kyyneleissä katsovat meitä.

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, joka kummastuttaa. Silmät eivät hiukene, sydän lyöpi rauhallisesti; kaikki näyttää olevan entisellään, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa, kaikki on niin lienteätä, niin selkeätä, niin hiljaisesti miettivätä. Ruoho on hienoimman sametin laista; kaikki lehdet näyttävät läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin kappaleet, niinkuin aita, lato, laitumella syöpä hevonen, näyttävät omituisen, kummallisen valon kaunistamilta. Jos kävelen metsässä, näyttävät minusta kovat petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos soudan järvellä, on kuin eivät rannat koskaan olisi olleet niin viehättävän kauniita. Sen lisäksi on hiljaisuus joka paikassa, jonka murtaa ainoastaan laulurastaan sulosointuinen laulu ja yksinäisyyden tunto, joka on yön muassa. Kaikki tämä juurikuin valuisi katsojan sieluun. Hän tuntee itsessään salaisen yhdistys-siteen luonnon ja elävien olentojen välillä. Se on juurikuin yön kirkkaus muutettaisiin ihmisen silmään.

Lintu tietää aikansa: hän nukkuu kaikkein vähimmän. Tiiman tahi kaksi piilottaa hän päätänsä siiven alla, ja sitte alkaa hän taas visertää. Maakansa tietää sen myös: moni nukkuu talvella kymmenen tahi kaksitoista tiimaa vuorokaudessa, mutta kesällä kolme tahi neljä. Ainoastaan herrasväessä on niitä, jotka kääntävät luonnon järjestyksen ylenalaisin. Pitkät talviyöt saattavat he valvoa lamppujen ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valosat yöt he nukkuvat akkunoiden eteen laskettujen kartiinien takana. Ja onhan se kuitenki vahinko, että näin menettää mitä kauniinta on luonnossa.