Maamme kirja: 62. Lappalaisen poro

62. Lappalaisen poro.
Maamme kirja
Kirjoittanut Zacharias Topelius

Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät koskaan erkane toisistaan. Kun peuranvarsa on nuori, leikittelee se Lappalaisen lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään hänen vilkasta, vallatonta luontoaan. Poro syöpi ruohoja, lehtiä, puolanvarsia ja muuramia (hilloja), mutta varsinkin etsii hän tarkalla vainullaan poronjäkälän lumen alta. Kun jäkälä on loppunut yhdestä paikasta, täytyy Lappalaisen muuttaa karjoineen; ja siksi muuttaa hän alinomaa.

Kesällä ovat Lappalaisen porot öillä syömässä, kun heitä vähimmän vaivaavat helle ja sääsket. Aamulla ajavat koirat heidät varvuista tehtyyn aituukseen ja siinä lypsetään vaatimet. Mutta tämäpä ei tapahdukaan mielisuosiolla; ne täytyy heittää kiini suopungilla (nuoralla), joka tarttuu sarviin tahi jalkoihin, ja sitte sidotaan ne hiihnalla sarvista tahi päästä kiini puihin. Illalla ajetaan ne taas ulos laitumelle yöksi. Silloin pitää koirain ja paimenten olla varusalla, sillä susi seuraa porojen jälkiä ja vaanii pensaassa.

Jos Lappalaisella ei olisi poroja, ei hän voisi elää erämaissa. Poron nahkasta tekee hän piamite kaikki vaatteensa. Poronmaito, poronjuusto, poronliha on hänen ruokansa. Kun hän haluaa ostaa jauhoja, myypi hän poroja Norjassa, tahi ajaa niitä aina Ouluun. Silloin ovat ne kauniit eläimet siellä salvattuina johonkuhun kartanoon ja kyyneleet vuotavat heiltä silmistä nähdessä kumppaniensa kuolemata.

Poro on Lappalaisen hevonen ja valjastetaan pienen re’en eteen, joka kutsutaan pulkaksi eli ahkioksi ja on keskeä poikki sahatun veneen näköinen, jossa on seläntaus. Vetohiihna menee pulkan terävästä keulasta poron vatsan alatse kaulan ja rinnan ympärillä olevaan käsätteesen eli poronkoivista tehtyihin länkiin, joiden molemmat päät pannaan vetohiihnan päässä olevaan silmukkaan kiini. Pulkan perässä istuu Lappalainen päältäpäin saralla tahi hylkeennahkalla katetussa pulkassaan peskiinsä vaatettuna ja ajaa poroaan ajohiihnalla, joka on kiini päitsissä vasemmalla puolen ja ajoon lähteissä nakataan oikialle puolelle selän päälle. Ajohiihnan pää on solmettu pieneen kalikkaan, jonka lappalainen pitää kädessään ja jossa kalisee irtaalla olevia rantarenkaita. Ajaminen vaatii suurta tottumista ja taitoa; siksi ajaa usein pitkä rivi perätysten, ja taitavin on aina etunenässä. Silloin saapi katsoa eteensä eikä pelätä, kun mennään täyttä vauhtia vuorien, mäkien ja kinosten ylitse. Juonikasta ja rajupäistä poroa, jonka kaulassa on heleä-ääninen kello, ei saa pysähtymään: milloin se vierähtää ylen-alaisin, ja tästä ei poro huoli vähääkään. Hän rientää lentävällä vauhdilla eteenpäin, ja katsokoon matkustaja itseään, kuinka hän jälleen pääsee siitä selville. Mutta se on jotakin ominaista ja kummaa, ettei poro mielellään juokse etelään päin: se on juurikuin hänen mielensä pitäisi aina pohjaa kohta: hän juoksee aina mieluisimmin pohjaan päin.

Poro on heikko eläin hevosen rinnalla: kolme poroa tarvitaan vetämään yhtä paljon kuin yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja, ja mahdollisesti pieni lapsi lisänä. Yksi matkustaja tarvitsee kolme poroa: yhden itselleen, yhden kyytimiehelleen ja yhden kaluilleen. Kun joku Lappalais perhekunta muuttaa, hiihtää opas edellä suksilla ja taluttaa poroa, jolla on kulkusia kaulassa. Häntä seuraavat irtanaiset porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeksi tulevat kuormaporot, jotka vetävät telttaa, talonkaluja, lapsia, sairaita ja vanhoja. Silloin on virkeä liike siellä autioilla tuntureilla; kulkuset soivat, koirat haukkuvat, Lappalaiset hoputtavat karjaansa kovasti huutaen, ja poroin sorkat napsahtavat valkeassa lumessa.