Maamme kirja: 78. Suomalainen kansanrunous

78. Suomalainen kansanrunous.
Maamme kirja
Kirjoittanut Elias Lönnrot

Laulu ja soitto ovat ihmiselle juurikuin toinen pyhempi kieli, jolla hän mielellään ilmoittaa surua ja iloa, kaipausta ja toivoa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut laulantoa, runoa, joka kansalla on joko lauluna, loihturunona, opettavana tahi kertovana lauluna. Sellaisiin runoihin ei lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taiteellisesti tehtyjä lauluja, joita herrasväki laulaa. Kansantieteellisesti erkanee näistä viimeksi mainituista yksinkertaisuudellaan ja elävällä luonnollisuudellaan, juurikuin metsä erkanee keinotekoisesta puistosta.

Vanhassa suomalaisessa kansalaulussa on älykäs, harrasmielinen sana pää-asiana ja nuotti on hyvin yksinkertainen, aivanpa niin yksimuotoinen, että kaikkein useimmilla on sama kahdeksantavuinen runopuku ja ne lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runonsäveleellä. Vanha laulu ei myös tiedä mitään tavallisesta loppuvasteesta, mutta sen siassa on sillä puustavi-sointu, sillä tavalla että sanat samassa värsyrivissä tavallisesti alkavat samalla puustavilla. Uusilla lauluilla ovat taas vaihettelevaiset värsyinmuodot ja nuotit, mutta sanat eivät ole niin älyiset, niin yksinkertaiset tahi niin harrasmieliset, kuin vanhoissa runoissa. Ainoastaan Karjalassa saadaan välistä vielä kuulla vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat suusta suuhun kulkeneet perintönä suvusta sukuhun, ja nämä runot kuolevat pois kuolemistaan. Koko muussa maassa kuulee ainoastaan uudemman aikuisia lauluja, muutamia ruotsista ja saksasta suomennettuja, mutta useammat kansan seassa syntyneitä. Sillä kansan mieli on kuin juokseva lähde, sen täytyy alinomaa lähettää syvyyden suonia päivän valoon.

Suomen kansanrunous juoksee kahdesta syvästä lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa asuu ihmisiä, usein kauas eroitettuina toisistaan, ja siksi etsivät he ystäviä ja seuraa luonnossa. He kuvailevat mielessään, että kaikissa kappaleissa luonnossa on henki, tunto ja puheenlahja. Jos joku tulee vieraasen maahan, ovat aurinko ja tuuli hänen vanhat tuttunsa, Kun nuori morsian muuttaa pois kodistaan ja suree, että kaikki siellä hänen unhottavat, tietää hän, että ainakin aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän tulee takasin. Neito sanoo yksinäisyydessään ilman linnulle:

Tule tänne, pieni lintu,

Lennä tänne, linturukka,

Haastele halusi mulle,

Ikäväsi ilmoittele;

Mie sanon sinulle jällen,

Haastan mielihaikiani.

Sitte vaihamme vajoja,

Kahdenkesken kaihojamme.

Sitte uskoo hän surunsa metsälleki:

Menen metsähän mäelle,

Puhelen Jumalan puille,

Haastan haavan lehtisille,

Pakajan pajun vesoille.

Tietäähän hän sen, että ne kaikki ottavat osaa hänen tilastansa:

Tuota saarikin naseli,

Saaren rannat raukotteli,

Tuot’ itki ihanat nurmet,

Ahot armahat valitti,

Nuoret heinät hellitteli,

Kuikutti kukat kanervan

Emontuoman turmelusta.

Eräs onnetoin mies rukoilee korpin kantamaan pois huolensa ja lampihin hukuttamaan, mutta ei kuitenkaan vesihin, joissa kaloja on, sillä:

Kalat kaikki huolestuisi,

Ahvenet alas menisi,

Suuret hau’it halkiaisi,

Sären lillit liukeneisi;

Saisit siikaset surua,

Kaikki mustuisi mujehet

Murehista mustan mielen.

Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset neidot käskevät käen kukkua itselleen hopeata ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet ilmoittavat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut kansan paras laulunopettaja. Siksi sanoo myös vähään tyytyvä laulaja:

Omat on virret oppimani,

Omat saamani sanaset,

Tiepuolista tempomani,

Risukoista riipomani,

Kanervista katkomani,

Vesoista vetelemäni,

Kun olin piennä paimenessa,

Lassa lammasten keralla,

Metisillä mättähillä,

Kultasilla kunnahilla.

Tuuli toi sata sanoa,

Tuhat ilma tuuvitteli,

Virret aaltoina ajeli,

Lausehet vetenä vieri.

Lapsilla ovat omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa, vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aineita. Suomen kansa on, kaikessa vakamielisyydessään, hyvin taipuva laskemaan leikkiä omastaan ja muiden huonoudesta, ja senvuoksi on myöskin pilkka-runoja, jotka tekevät viat ja hullutukset naurettaviksi. Monien laulujen seassa on virsiruno vanhin, sitä likinnä on loihturuno. Nuorin on kertomaruno. Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat kulkeneet vuosituhansien läpitse. Monet laulavat, mutta eivät itse tee laulujaan. Koitareen järven rannalla eli monta vuotta takasi kahdeksankymmenen vuotias, muinoin mainio laulajatar nimeltä Mateli Kuivolatar. Kun minä kerran kuin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut ylös muilla tienoilla kaukana tästä, sanoi vanha Mateli: ”Kuka lauloi noita lauluja teille? Vieläkö niitä muistetaan maassa? Minä ne tein nuorena tyttönä ollessani”. – Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta sukuhun.

Monta viisasta miestä, Suomestakin ulkona, ylistää suomalaista kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauniimmaksi maan päällä. Muut kansat saattavat laulaa palavammalla tunteella, suurellisemmalla, uskaliaammalla ja voimakkaammalla ihastuksella. Mutta harrasmielisemmästi sydämmen pohjasta ei laula mikään kansa. Ja se yksinkertainen, suloinen suomalainen laulu liikuttavassa ihanuudessaan on helmi kaikkien kansanlaulujen seassa.

E. Lönnrotin mukaan.