Maamme kirja: 86. Hämäläisistä

85. Kaksi runoseppää

86. Hämäläisistä. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius

87. Mestari-ampuja Martti Kitunen

Kaikki lauhkeus, selvyys ja vilpittömyys, jota mahdollisesti voidaan havaita Suomen luonteessa, on perintöä Karjalaisista; kaikki yksivakaisuus, hiljaisuus ja jurous kansassamme on erinomaittain Hämäläisiltä perittyä. On se varsin kummallista, että Jumala on pannut nämät kaksi erilaista kansakuntaa niin likitysten toisiaan, että toinen täyttäisi toisensa vajavuutta. Ja jos Jumala ei olisi asettanut virkeäluontoisempia ja huikentelevaisempia Karjalaisia itään Wenäjätä vastaan, kun hän asetti jurot ja jäykät Hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nyt paljo maassamme toisin.

Hämäläinen on enemmän roteva, kankea ja hartiakas, enemmän kestävä, juro ja jäykkä, kuin hänen veljensä Karjalainen. Hänellä on suorempi tukka, usein ruskea, välistä pellavan karvainen; silmät ovat pienet ja harmaat tahi vaalean siniset; muoto on leveämpi, iho harmaampi, näkö tylympi. Hämäläinen on myös enemmän hiljainen ja vakaamielinen mies, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonnossaan on paljo uskollisuutta, paljo auttavaisuutta, paljo kärsivällisyyttä. Hän ottaa hyvin ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä mielellä.

Hämäläinen on oikea kivien vääntäjä, joka on hakannut puumerkkinsä useaan kansassamme, Kestävämpää miestä ei ole helppo löytää, kun hän on kerran ryhtynyt johonkin, eikä hitaampaakaan, kun hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Jos ei hänellä olekaan mitään sitä vastaan että elää hyvästi pidoissa, tahi sunnuntaina ajaa komeasti kansansa seassa. Kesän aikana, vaatetettuna karkeaan mekkoonsa ollessaan ulkona työssä päivän koitosta myöhäiseen iltaan asti, tyytyy hän puolikypseen talkkunaansa keitetyistä ohra- ja kauta-jauhoista, joita hän sekoittaa maitoon tuohisessa. Hän asuu yhdessä suurissa kylissä, aina siitä asti, kun hänen täytyi varjella itseään vihollisten rynnistyksiä vastaan, ja on niin huolellinen pellostaan, että hän panee tunkion keskelle kartanoansa. Hän pitää hyödyllistä ja kaunista samana asiana, ja vaikka hän ei pidä lauluja ja lystillisen viulun soittoa pahana, ei ole kuitenkaan luonti tehnyt häntä laulajaksi eikä viulun soittajaksi. Samoin ovat hänestä mieluisia sadutkin ja sananlaskut, joita muut kertovat, mutta itse on hän unhottanut useimmat, joita hänen isänsä on kertonut. Hän itse on kuin vanha satu: sellainen hän nyt on, sellainen on hän ollut monta sataa vuotta.

Se on lisättävä, että se oikea vanha Hämeen luonto on nykyään jälellä ainoastaan Hämeen sisällä ja pohjaisissa osissa. Etempänä lännessä ja etelässä päin on Hämäläiskansa tullut vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä taipuvammaksi uuden ajan ja naapuriensa vaikutuksiin. Etelä-Hämeessä, pohjais-Uudessa-maassa ja Satakunnan sisällä tunnetaan vielä jotakin kansan sukuperästä; mutta Varsinais-Suomessa, länsi-rannikolla ja etelä-Pohjanmaalla on Hämäläinen niin uudestaan muodostunut, ettei hänessä ole paljoa muuta jälillä alkuluonteestaan, kuin yleiset merkit, jotka hän on painanut kansaansa.

Kuva osoittaa hämäläisen neidon Akaan pitäjästä. Hän seisoo tässä niinkuin Savonkin neito yksinkertaisessa joka-aikaisessa puvussaan kaitaisine hameineen, pitkine vyöliinoineen ja vaaleapohjaisine, veheriärantuisine pumpulihuivineen. Hän harjaa pellaviaan, kummeksien katsoessaan kaikkia vieraita, jotka tässä katselevat häntä. Hänellä ei ole aikaa keskeyttää työtään; pellavamaa on hänen peltonsa ja niittynsä, ja talvella lähetetään monta kaunista kellahtavata pellava-leiviskätä Tampereelle, siellä suuressa tehtaassa kehrättäväksi ja kudottavaksi.