Maamme kirja: 85. Kaksi runoseppää
| 84. Savolaisista | 85. Kaksi runoseppää. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
86. Hämäläisistä |
Kansankielessä puhutaan runojen sepittämisestä. Niinkuin seppä takoo tulikuumaa rautaa tarpeelliseksi kaluiksi, niin sepittää lauluja palavia ajatuksiaan sanoiksi ja soitannoksi.
Savonmaa on uusien runoseppien oikea kotopaikka. Vanhojen kansalaulujen siassa, jotka alinomaa jäävät unohuksiin, laulaa nyt kansa uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita, mutta usein älykkäitä ja somia. Tässä puhumme kahdesta uudemmasta runoniekasta.
Paavo Korhonen oli nuori talonpojan poika Rautalammin pitäjäässä, kun hän otti tehdäkseen älykkään herjauslaulun eräästä nimismiehestä, joka otti lahjoja talonpojilta ja antoi niiden keittää luvattomasti paloviinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti monta. Korhonen noudettiin häihin ja muihin pitoihin, välistä pitkien matkojen päähän, laulamaan vieraille. Ja hän lauloi sukkelalla kielellä, hän lauloi välistä päiväkaudet, välistä pitkältä öitäkin, milloin surullisia, milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta ylenkatsotusta Suomenkielestä ja vielä monesta muusta, jota kansa ymmärsi ja joka meni sen sydämeen. Jälkeenpäin sattui, että hän kirjoitti ylös mitä hän oli laulanut, tahi kirjoittivat muut hänen laulunsa muistista, ja monta kopiata niistä leveni maakuntiin. Korhonen itse ei tietänyt kuinka monta laulua hän oli sepittänyt, hän arveli vaan että niistä kyllä täytyis isokin kirstu. Itse sanoi hän miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä metsämatkoilla ja kalassa kulkeissansa, ja silloin kirjoitti hän välistä kotiin tultuaan mitä hän oli sepittänyt. Monta laulua ei tullut kirjoitetuksi, toiset hävisivät kopioineen, ja ainoastaan pienempi osa on niistä painettu.
Paavon isän kuoltua peri hän maatilan, mutta hänestä oli mieluisempi vapaa kulku-elämä, ja hän jätti maan nuorimmalle veljelleen. Hänen vanha äitinsä suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta hän rakasti hyvin äitiänsä ja antoi hänelle kaikki rahat, jotka hän ansaitsi. Kuolleesta sisarestaan kirjoitti hän kauniin jälkimuiston.
Vielä vanhanakin miehenä olleessan kulki Paavo Korhonen mielellään yksinään järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hän kuolleena veneessään ei kaukana kotirannastaan. Hän oli silloin 65 vuoden vanha; rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.
Suonenjoen pitäjäässä asui kestikievari nimeltä Pentti Lyytinen. Niinkuin Korhonenkin, oli myös Lyytinen alhainen, oppimaton mies, joka löysi hupansa lukemisessa ja omin päin hankki itselleen oppeja. Mutta niinkuin Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei Lyytinenkään kelvannut kestikievariksi, vaikka hän oli siinä toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaista kulkea ympäriinsä ja ennen haastella kaikkien matkustavien kanssa, kuin hoitaa hevoisia ja kyytejä. Hänkin lauloi monta mielestä laulua, jotka hän sitte kirjoitti ylös ja jotka kopioina kulkivat kansan sekaan. Hän lauloi kirkosta ja taloista, pelloista, ajan pikaisesta juoksusta, työmiehen kunniasta ja laiskan hullutuksista. Ja niin tuli hänestä vanha ja harmaapäinen ukko, kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan suussa. Helmikuussa vuonna 1871 lopetti hän elämänsä, 88 vuoden vanhana.
Maalari Ekman on kuvannut tuvan Savossa, jonka tässä näemme. Sinä on iso takka, jossa talon tytär keittää puuroa puolipäiväiseksi. Siinä on luuta, vesisaavi, sänky esiriippuneen, leipävartaat katossa, hylly, pöytä, seinäkaappi. Aurinko paistaa pienestä akkunasta sisälle. Pentti Lyytinen istuu pöydän päässä ja laulaa laulun, jonka hän on muistosta kirjoittanut. Talon isäntä ja emäntä kuuntelevat laulua, itse nuori vaimokin lieden luona kääntyy sinnepäin, ja ainoastaan pieni lapsi on nukkunut mummon syliin.