Maamme kirja: 97. Mailman luomisesta

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista 97. Mailman luomisesta.
(Kalevalan mukaan 1.)
Kirjoittanut Elias Lönnrot
98. Maanviljelyksen alku


Noin kuulin saneltavaksi,
Tiesin virttä tehtäväksi:
Yksin meillä yöt tulevat,
Yksin päivät valkenevat,
Yksin syntyi Wäinämöinen,
Ilmestyi ikirunoja.
     Ilmatar hänen emonsa,
     Tuuli taattonsa väkevä,
     Kehtonsa avarat aallot,
     Asuntonsa aava ilma.
Olipa impi ilman tyttö,
Kave Luonnotar korea,
Ilman pitkillä pihoilla.
Ikävystyi aikojansa
Aina yksin ollessansa,
Laskeusi lainehille.
Tuli itätuulenpuuska,
Tuuli neittä tuuitteli,
Aalto impeä ajeli
Lakkipäillä lainehilla.
     Vuotta seitsemän satoa,
Yhdeksän yrön ikeä
Vieri impi ve’en emona
Selvällä meren selällä,
Uipi iät, uipi lännet,
Tuskaksi tulevi uinti,
Ulapalla aukealla;
Sanan virkki, noin nimesi:
Oi, Ukko ylijumala,
Auta mua armotonta!
     Kului aikoa vähäisen,
     Tuli sotka suora lintu,
     Lenteä lekuttelevi
     Etsien pesän sioa,
     Ei löydä tiloa tuota.
     Teenkö tuulehen tupani,
     Aalloille asunsijani,
     Tuuli kaatavi tupasen,
     Aalto vie asunsijani.
Niin silloin veen emonen,
Veen emonen, ilman impi,
Nosti povea merestä.
Lapaluuta lainehista
Sotkalle pesänsijaksi.
Tuli sotka sorja lintu,
Luuli heinämättähäksi,
Tuoreheksi turpeheksi,
Siihen laativi pesänsä,
Muni kultaset munansa,
Kuusi kultaista munoa,
Rautamunan seitsemännen.
     Ween emonen, ilman impi
     Tuntevi tulistuvaksi,
     Hipiänsä hiiltyväksi,
     Vavahutti polveansa,
     Munat vierähti vetehen,
     Karskahtivat kappaleiksi.
Ei munat mutahan jou’a,
Muuttuivat munat hyviksi:
Munasen alainen puoli
Alaiseksi maa-emäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi,
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähiksi taivahalle,
Mi munassa mustukaista,
Nepä ilman pilvilöiksi.
     Ajat eellehen menevät,
     Vuoet tuota tuonnemmaksi;
     Veen emonen, ilman impi,
     Vielä vienoilla vesillä
     Uipi utulainehilla,
     Eessänsä vesi vetelä,
     Takanansa taivas selvä.
Kymmenentenä kesänä
Nosti päätänsä merestä,
Alkoi luoda luomiansa.
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe,
Siihen loi lohiapajat;
Päin kun päätyi maata vasten,
Siihen laitteli lahelmat;
Luopi luotoja merehen,
Kasvatti salakaria
Laivan laskemasijaksi,
Merimiesten pään menoksi.
Jo on luotoset meressä,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja vuoret jo sanottu;
Viel’ ei synny Wäinämöinen,
Ilmau ikirunoja.
     Vihdoin syntyi viimmeiseksi
     Vaka, viisas Wäinämöinen,
     Pää jo harmaana hänellä
     Tuulen tuuiteltaessa.
Aalto alla kätkyenä,
Allon vaahto päänalaisna.
Hänt’ ei kuu kerittänynnä,
Eikä päivä päästänynnä,
Itse syntyi Wäinämöinen,
Itse ilmahan osasi,
Omin voimin äitistänsä.
Viruipa kah’eksan vuotta
Uros aaltojen varassa,
Seisattui selälle viimmein,
Niemelle nimettömälle.
Polvin maata ponnistihe,
Nousi kuuta katsomahan,
Päiveä tähyämähän,
Otavaista oppimahan.
     Näin on mailma rakettu,
     Maan on muoto muovaeltu,
     Näinpä syntyi Wäinämöinen,
     Runoja ijän ikuinen.