Maamme kirja: 97. Mailman luomisesta

96. Kalevalasta ja Elias Lönnrotista

97. Mailman luomisesta. Maamme kirja Kirjoittanut Elias Lönnrot

98. Maanviljelyksen alku

(Kalevalan mukaan 1.)

Noin kuulin saneltavaksi,

Tiesin virttä tehtäväksi:

Yksin meillä yöt tulevat,

Yksin päivät valkenevat,

Yksin syntyi Wäinämöinen,

Ilmestyi ikirunoja.

     Ilmatar hänen emonsa,

     Tuuli taattonsa väkevä,

     Kehtonsa avarat aallot,

     Asuntonsa aava ilma.

Olipa impi ilman tyttö,

Kave Luonnotar korea,

Ilman pitkillä pihoilla.

Ikävystyi aikojansa

Aina yksin ollessansa,

Laskeusi lainehille.

Tuli itätuulenpuuska,

Tuuli neittä tuuitteli,

Aalto impeä ajeli

Lakkipäillä lainehilla.

     Vuotta seitsemän satoa,

Yhdeksän yrön ikeä

Vieri impi ve’en emona

Selvällä meren selällä,

Uipi iät, uipi lännet,

Tuskaksi tulevi uinti,

Ulapalla aukealla;

Sanan virkki, noin nimesi:

Oi, Ukko ylijumala,

Auta mua armotonta!

     Kului aikoa vähäisen,

     Tuli sotka suora lintu,

     Lenteä lekuttelevi

     Etsien pesän sioa,

     Ei löydä tiloa tuota.

     Teenkö tuulehen tupani,

     Aalloille asunsijani,

     Tuuli kaatavi tupasen,

     Aalto vie asunsijani.

Niin silloin veen emonen,

Veen emonen, ilman impi,

Nosti povea merestä.

Lapaluuta lainehista

Sotkalle pesänsijaksi.

Tuli sotka sorja lintu,

Luuli heinämättähäksi,

Tuoreheksi turpeheksi,

Siihen laativi pesänsä,

Muni kultaset munansa,

Kuusi kultaista munoa,

Rautamunan seitsemännen.

     Ween emonen, ilman impi

     Tuntevi tulistuvaksi,

     Hipiänsä hiiltyväksi,

     Vavahutti polveansa,

     Munat vierähti vetehen,

     Karskahtivat kappaleiksi.

Ei munat mutahan jou’a,

Muuttuivat munat hyviksi:

Munasen alainen puoli

Alaiseksi maa-emäksi,

Munasen yläinen puoli

Yläiseksi taivahaksi,

Yläpuoli valkeaista

Se kuuksi kumottamahan;

Mi munassa kirjavaista,

Ne tähiksi taivahalle,

Mi munassa mustukaista,

Nepä ilman pilvilöiksi.

     Ajat eellehen menevät,

     Vuoet tuota tuonnemmaksi;

     Veen emonen, ilman impi,

     Vielä vienoilla vesillä

     Uipi utulainehilla,

     Eessänsä vesi vetelä,

     Takanansa taivas selvä.

Kymmenentenä kesänä

Nosti päätänsä merestä,

Alkoi luoda luomiansa.

Kussa kättä käännähytti,

Siihen niemet siivoeli;

Kussa pohjasi jalalla,

Kalahauat kaivaeli;

Kussa ilman kuplistihe,

Siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe,

Siihen loi lohiapajat;

Päin kun päätyi maata vasten,

Siihen laitteli lahelmat;

Luopi luotoja merehen,

Kasvatti salakaria

Laivan laskemasijaksi,

Merimiesten pään menoksi.

Jo on luotoset meressä,

Ilman pielet pistettynä,

Maat ja vuoret jo sanottu;

Viel’ ei synny Wäinämöinen,

Ilmau ikirunoja.

     Vihdoin syntyi viimmeiseksi

     Vaka, viisas Wäinämöinen,

     Pää jo harmaana hänellä

     Tuulen tuuiteltaessa.

Aalto alla kätkyenä,

Allon vaahto päänalaisna.

Hänt’ ei kuu kerittänynnä,

Eikä päivä päästänynnä,

Itse syntyi Wäinämöinen,

Itse ilmahan osasi,

Omin voimin äitistänsä.

Viruipa kah’eksan vuotta

Uros aaltojen varassa,

Seisattui selälle viimmein,

Niemelle nimettömälle.

Polvin maata ponnistihe,

Nousi kuuta katsomahan,

Päiveä tähyämähän,

Otavaista oppimahan.

     Näin on mailma rakettu,

     Maan on muoto muovaeltu,

     Näinpä syntyi Wäinämöinen,

     Runoja ijän ikuinen.