Maamme kirja: 98. Maanviljelyksen alku
| 97. Mailman luomisesta | 98. Maanviljelyksen alku. Maamme kirja Kirjoittanut Zacharias Topelius |
99. Tulen synty |
(Kalev. 2.)
Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autio ja hedelmätön; puutakaan ei kasvanut, ei yhtään lintua laulanut avaroissa erämaissa.
Sitte mietti Väinämöinen kuka siementäisi maan. Pellon nuori poika, Sampsa Pellervoinen meni ulos kylvämään. Hän kylvi männyt mäkihin, kuuset kumpuihin, kanervat kankaihin, lehtipuut notkomaihin. Väinämöinen meni katselemaan Sampsan työtä, ja katso, kaikki kasvoivat kauniisti, mutta jumalain pyhä puu, tammi, ei tahtonutkaan kasvaa joen rannalla.
Viikon perästä nousi viisi veden nuorta neittä rannalle ja alkoi niittää heinää utuisella niemellä. Sitte nousi merestä jättiläinen Tursas, sytytti tulen neitojen heiniin ja pani tuhkaan lemmen lehden, tammen terhon. Tästä kasvoi tammi, kohosi sukkelaan taivaalle latvoineen, esti oksillaan pilvien juoksun ja varjotti auringon ja kuun, niin etteivät ne enää paistaneet maan päälle.
Siitä tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä tuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas että olisi voinut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi ruoilla äitiään Ilmatarta lähettämään veden väkeä avuksi. Meren syvyydestä nousi pieni mies. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: mies oli peukalon pituinen, vaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä, vyö ja kirves olivat myös vaskesta. Väinämöisestä näytti mies kyllä miehevältä, vaan melkein pieneltä. ”Mi sie lienet miehiäsi, kun kurja urohiasi?” kysyi hän.
– ”Olen mie mokoma miesi”, vastasi mies pienoinen ja kasvoi samassa sellaiseksi jättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän nosti kirkkaan kirveensä, josta hakatessa tuiskui tulta, ja jo kolmannella lyönnillä kaatoi tammen. Joka nyt otti oksan jumalain pyhästä puusta, sai sen kanssa ikuisen onnen. Sen latvasta saatiin ikuiset taika-aineet, lehvistä ikuinen suosiva lempi, ja lastut tulivat laivoiksi merelle.
Nyt paistoi taas aurinko ja kuu, pilvet juoksivat ja satoivat, puut ja ruohot kasvoivat, linnut laulelivat, ja kukat kultaiset kaunistivat ketoja. Ohra yksin jäi maasta nousematta.
Miettien käveli Väinämöinen meren rantaa ja löysi siinä seitsemän erilaista siementä. Nämät pani hän oravan nahkaan ja lähti maata kylvämään. Silloin tirskui tiainen puusta: kaada metsää, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura.
Väinämöinen kaatoi kasken suuren, mutta jätti yhden ainoan koivun kaatamatta. Tulipa kokko ilman lintu lentäen. Miksi on jätetty koivu kaatamatta? – Lintujen lepeämäksi, kokon ilman istuimeksi. – Hyvinpä sinä teit, sanoi kokko. Sitte lainasi hän ukkoselta tulta ja sytytti kasken. Väinämöinen kylvi poroon ne seitsemän siementä ja rukoili niille maan voimaa ja taivaan sadetta. Ukko kuuli hänen rukouksensa, ensimmäinen halme kasvoi kauniit tähkät, ja kevät-lintu, käki, kutsuttiin yksinäiseen koivuun kukkumaan rikkautta Suomelle.