Martta: 1. Haalmanska

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Martta 1. Haalmanska.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
2. Jylhämäki


”No hyvänen aika, tuolla tulee Herralan armo meille, koska ajoi pihaan ja kuuluu kysyvän Haalmanskaa, enkä vielä ole joutunut korjaamaan päivällistä pöydästä. Severi, joudu pian, vie nämät ruoat takakammariin; saisin edes pöydän pyyhityksi. Kas niin, tulkoon nyt vain!”

Herralan paronitar astui sisään.

”Hyvää päivää, Haalmanska!”

”Jumal’ antakoon! Armo on hyvä ja istuu keinutuoliin. Severi laittoi sen minulle. – ’Äidillä, jolla aina käy hienoja vieraita’, sanoi hän, ’täytyy olla hyvä tuoli’, ja mukavasti siinä istuukin; armo on hyvä ja koettaa.”

”Tässähän varsin mainiosti keinuu.”

”Niin minustakin. Äijäni on timpermanni, eikä joudu tuollaisia tekemään, mutta Severi poikani, hän kyllä puusta irti saa vaikka mitä.”

”Mutta, Haalmanska hyvä, minä nyt taas tahtoisin teitä toimittamaan minulle taitavaa kyökkipiikaa.”

”Jaa, niin kai; kyllähän niitä päästötodistuksia minulla on, jos ne sitte vain muuten ovat sopivia; ruvetaan niitä tarkastamaan. Tässä nyt on yksi, Viinu Aaltosen. – Hän palveli toissa vuonna everstillä ja viime vuonna herasyörinkillä ja tänä vuonna pappilassa.”

”Ai, hän on muuttanut joka vuosi, en häntä uskalla ottaa.”

”No kun ei passaa, niin tässä on toinen – Henriika Simoliin, hän on Puupakan kartanossa palvellut ja osaa olla sisällä ja kyökissä; ehkä minä annan armolle hänen, kyllä minä olin päättänyt pitää häntä everstinnaa varten, sillä heiltä menee köksa pois, kun tuli vääpelin kanssa naimisiin. – Severi kuules!”

”Hää”.

”Tule tänne, poikani.”

Severi, pitkä, kaunis mies, jonka kähäräiset hiukset olivat keltaiset kuin Längelmäen pellavat, tuli nyt sisälle ja kumarsi, kysyen: ”Mitä, äiti, tahdotte?”

”Onko se Riikan-Kallu jo vääpeli, joka everstin Marin nai?”

”On”.

”No saat mennä sitten, pane myöskin ovi kiinni perääsi, minä en kärsi, että lapset kuulevat, mitä näin kahdenkesken puhutaan.”

Severi meni tottelevaisesti kuin lapsi ja Haalmanska lisäsi: ”Kyllä minä sen oikein muistin.” –

”Minä nyt siis otan tämän päästötodistuksen, mutta milloinka minä saan tyttöä puhutella?”

”Kyllä hän pyhänä tulee armon luo, ennen hän ei pääse. Minun täytyy nyt hankkia everstinnalle toinen, tulee sovittaa aina sillä tapaa, kuin parahiten sopii.”

”Kiitoksia vain, Haalmanska toimittaa nyt sitten, että tyttö tulee. 100 markkaa hän saa vuosipalkaksi.”

”Niin, sama määrä hänellä on ennenkin ollut.”

”Hyvästi!”

Paronitar meni, vaan samassa toinen rouva astui sisään.

”Hyvää päivää, snälla madam Haalman.”

”Jumal’ antakoon! Kapteenska Plomroos on hyvä ja istuu. Kapteenska varmaankin tarvitsee palvelustyttöä.”

”Joo, minä tarvitse, oikein snälli flikka. Minä tarvitse huusa, snygi, luotettava ja puhdasmuotoinen. Ei saa springa ulkona yöllä, täytyy olla hyvä, auttaa aina, kun minä tahto. Minä maksa sata – sata ja kymmenenkin markka, mutta pitää olla sievä, nätti, kiltti tyttö. Söta madam, toimitta nyt.”

”Kyllä herasyörinkillä on oikein kelpo tyttö, jahka minä käyn kysymässä, vieläkö hän sinne jää. Herrasväki pitää paljon hänestä, mutta kun he eivät anna niin suurta palkkaa kuin kapteenska, niin ehkäpä tyttö lähtee; tuleehan minun sitten taas toimittaa toinen heille, mutta mitäs sillä väliä on, koska olen tämän toimen työkseni ottanut. Juosta sitä täytyy tässä virassa kovasti, mutta enhän minä vaivojani lue.”

”Jaa, kyllä minä maksa madami, ei minä tahto vaivata ilman palkka.”

”Kyllä minä sen tiedän, en minä sitä tarkoittanut, mutta en minä mitään maksua ota, ennenkuin kauppa tehty on; sitten vasta saan kapteenskalta markan ja tytöltä toisen. Sellaisen taksan olen pitänyt.”

”Niin, madam Haalman toimitta kaikki hyvin! Minun täytyy nyt mennä. Adjö. Adjö, snälla madam!”

Kapteenska meni ja Haalmanska rupesi kiireesti pukemaan yllensä, mennäksensä tapaamaan herasyörinkin palvelustyttöä. Hän oli jo valmis lähtemään, mutta huusi vielä miehellensä: ”Santeri, kuules, pane avain porstuan akkunan päälle, kun ulos menet, ja Severin täytyy nyt oitis lähteä vettä tuomaan rannasta.”

”Kyllä häntä huolta pidetään avaimesta”, vastasi Haalmanni, ja hänen muijansa aikoi juuri lähteä ulos, kun ovi kävi ja sisään astui neiti Wiirinen.

”No hyvänen aika! Juuri olin menemäisilläni pois; olipa onni, ett’en ehtinyt. Röökinä on hyvä ja istuu.”

”Kiitoksia! Tulin taas pyytämään teitä hankkimaan meille palkollisia; sisareni ja minä olemme kovin tyytyväisiä Taavaan. Hänpä jo on pari vuotta meillä palvellut.”

”Sepä on varsin hauskaa, kyllä Taava onkin enemmän vakaanpuolinen tyttö, ei häntä koskaan asevollien rinnalla näe kävelemässä. Minä koetan aina sen mukaan heitä sovittaa kuhunkin paikkaan, kuten parahiten luulen heidän tulevan toimeen. Kapteenska Plomroosi meni tästä juuri vast’ikään ja hän sanoi: ’Sööta madam, toimittakaa nyt minulle oikein snälli tyttö’, ja minun nyt tietysti hänellekkin tulee hankkia hyvä palvelia. Hän on kovin hyvä ihminen, tuo kapteenska, erinomaisen heveli – ’söta snälla madam’, hän aina sanoo minulle. Mutta mihinkä virkaan röökinä nyt tarvitsisi palveliaa, kyökkiin vaiko sisälle?”

”Minä tahtoisin tallirengin Impelään. Agaata sisareni kanssa tuumasimme, että teidän poikanne, joka osaa vähän kaikkia, olisi erinomaisen sopiva maalla. Eihän siellä aina saa kaikellaisia ammattimiehiä käsiinsä, ja sitä paitsi hän kuuluu olevan viinaan menemätön. On erittäin tärkeä, että sinne saamme kelvollista väkeä, kun itsekkin talvella olemme kaupungissa.”

”No niin, kyllähän Severi täälläkin työtä saa, mutta onhan se työ siellä hakematta. Mitä röökinä palkkaa maksaa?”

”Sataviisikymmentä markkaa. Mutta onko poikanne hevosia tottunut hoitamaan?”

”No ei vaan, hevosten hännässähän se on juossut pienestä vesasta – näkeekö röökinä, kun lapset meillä olivat melkein liikaakin karttusia ja pojat varsinkin, niin nuorempi sisareni, joka on naituna kototorppaamme, Jylhämäkeen, otti Severin sinne jo pienenä. Heillekkin sitte myöhemmin tuli noita Jumalan lahjoja; kaksi tytärtä on jo aikahista ja kolmas kahdentoista-vuotias. Meiltä Herra on korjannut, ett’ei ole jäänyt muuta kuin kolme poikaa eloon.”

”Vanhako Severi on?”

”Niin hän nyt on, että on asevelvollisuutensa suorittanut. Janne poikani, joka on suutarin opissa, on tulevana kesänä toista vuotta reservissä. Kallu on aivan kaukana renkipoikana eräällä herasyörinkillä. Severi hoi, tule tänne.” Severi tuli ja hänen äitinsä tuskin antoi hänen kumartaa, ennenkuin sanoi: ”Viirisen röökinät tahtoisivat sinua tallirengiksi Impelään. Saat oitis pestin, jos; menet. Sataviisikymmentä markkaa on vuosipalkkasi.”

”Saahan tästä mennä, kyllä minä rupean.”

Kauppa siis tehtiin ja pesti annettiin.

”Mutta minä tahtoisin vielä nuoren tytön myöskin”, sanoi neiti Wiirinen, ”vaan en täältä kaupungista, ne ovat tähän aikaan kovin huonoja, maalta me tahtoisimme siivon ja puhtaan tytön. Ei hänessä saa olla mitään nyppyä eikä näppyä, sillä me tarvitsemme häntä lapsenhoitajaksi.”

”Hei, mistähän röökinät nyt ovat lapsen saaneet?”

”Veljemme, joka kuoli, jätti hoidettavaksemme pienen orpotytön. Lapsen äiti on jo pari vuotta ollut kuolleena.”

”Onhan niitä piikatyttöjä täällä, mutta kuten röökinä sanoo, ovat ne enemmiten huikentelevaisia. Mutta Lindgrenin hantelsmannilla on hiljan maalta tullut tyttö, hän on sievä ja osaa, luulen, vähän vaatetten silitystäkin, ei hän klanssia osaa, mutta tavallisia tärkkivaatteita varmaankin luulen hänen osaavan silittää.”

”Ei, ei, me tahdomme suorastaan maalta, jotta itse, saatamme opettaa häntä mielemme mukaan. Pää-asia se, että hänellä on hyvät tavat, sekä että hän on virkku heräämään.”

”No mutta Manta sisareni, hän nyt aina oli, kuin kukko, niin aikainen aamusin, jos tyttärensä tulevat häneen, niin kylläpä heidän pitäisi heräämän. Tietysti he eivät ole niin taitavan taitavia, kuin täällä moni tyttö on, mutta kyllä he vikkeliä ovat sormistaan olleet. Severi, kummanko luulet paremmin passaavan, Miinanko vai Martan?”

Severi punastui kovin, mutta vastasi kuitenkin, silmät maahan luotuina: ”kyllä Martta paremmin sopii palvelukseen menemään; täti tarvitsee Miinaa kotona, hän on tottunut kaikellaisiin miehenkin töihin, mutta Martta on sukkelampi naisväen toimissa.”

”Paras on siis, että kirjoitatte Martalle. Koska luulette vastausta saavanne?”

”Kyllä siihen vähän pitkästi aikaa kuluu, sillä tästä on koko seitsemän penikuormaa Jylhämäkeen.”

”Saa sieltä vain parissa viikossakin tiedon”, vakuutti Severi.

”Toimittakaa siis tyttö meille.”

”Kyllä, kun nyt muuten vain hyvin lykästäisi. Severin luulen ainakin toimeen tulevan, sillä hän osaa mitä tahtoo: hän muuraa, maalaa ja tekee joka sorttia, vieläpä soittaakin. Asevelvollisena hän oli musiikissa.”

”No niin, asia on siis päätetty. Minun on kiire kotia. Agaata sisareni varmaankin ihmettelee, missä näin kauan olen viipynyt. Hyvästi, Haalmanska!”

Neiti Wiirinen meni.

”Hohoh, vai ovat he nyt saaneet lapsen hoidettavakseen – mutta jos sattuisivat miehen saamaan ja omia kakaroita, – ei taitaisi orvolle syntyä hyviä päiviä. Kyllä he hyviä ovat, mutta tokkohan sopinevat lapsia kasvattamaan; kaiken pitää käymän tahdin mukaan kuin lukkarin veisu.”

Haalmanni, joka oli tullut takakammarista sisälle, otti piippu-nysän suustaan, sylkäsi ja sanoi: ”Agaata röökinä on jo hyvän matkaa neljännelläkymmenellä ja Kunigunda röökinä – onhan tuo vähän nuorempi, mutta mitäpä he enään naimisiin menisivät.”

”Severi, kirjoita nyt Martalle, minulta se käy niin kankeasti, ett’ei siitä tule mitään, kun en ole kansakouluja käynyt kuten sinä.”

”En minä, äiti kirjoittaa vain, en minä niitä kaikkia muista, josta äidille puhuttiin.”

”Täytyy kai minun sitten.” Ja Haalmanska meni sisarentyttärelleen kirjoittamaan kirjettä.