Martta: 2. Jylhämäki

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
1. Haalmanska 2. Jylhämäki.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
3. Palvelustyttö


Mäen rinteeseen, keskelle synkkää korpea oli Jylhämäen torppa rakennettu; sen vasemmalle puolen pohjoiseen päin kohotti Jylhävuori kanervaista harjaansa ja etelään päin oli avarat metsät, jotka monijatkoisina ulottuivat niin etäälle, että katosivat taivaanrannalle sinertävään raitaan. Torpan itäisellä puolella oli laakso, jossa siellä täällä näkyi torppia ja välkkyvä metsälampi, joka kostutti ympärillään olevia niittyjä ja peltoja. Lammen rannalla oli pari ruuhta puoleksi maalle vedettynä laiturin viereen ja nuori kahdeksantoista-vuotias tyttö seisoi laiturilla ja huuhtoeli jalkojansa. Hän oli ollut katiskoita kokemassa eikä saanut soutamalla ruuhta hyvin rantaan. Hän siis astui suorastaan veteen, ja veti niin ruuhensa maalle, mutta kun ranta oli rutainen, tulivat hänen jalkansa ihan likaisiksi, vaan tyttö oli ne nyt puhtaaksi huuhtonut. Hän otti laiturilta koppasen, jossa oli kaloja ja tarkasteli niitä ikään kuin olisi koetellut tottunein silmin niitten painoa arvata, sitten hän verkalleen lähti Jylhämäen torppaa kohti kulkemaan. Samassa varis rääkkyi, kraa, kraa; tyttö katsoi ympärilleen ja näki koko varisparven istuvan lähellä olevassa puussa. ”Hutsii, hutsii, vai siellä te rääkytte”, huudahti tyttö, ”kyllä minä teitä opetan tulemasta tänne, te pahan-ennustajat, te ohransyöjät – pois vain, täältä pois kaikki mustan-harmaat menkööt, ilolinnut, pienet sirkut kaikki tänne tulkoot – hutsii!” Tyttö lauskahutti iloisesti käsiänsä yhteen, ja varisparvi lensi peljästyksissään puusta pois sekä asettui kirkuen etäämmälle metsään. ”Kas niin vain, täytyihän teidän mennä, nyt minä vuorostani rääkyn:

Minä olen metsän kukka
Nurmikolla täällä,
Olen lintu laulavainen
Vehreen oksan päällä.
Lapsuuteni kumppani hän
Lähti kaukomaille,
Lähti pois ja jätti minun
Ystävätä vaille.
Minun jos hän unhottaisi,
Ei hän mull’ oo luotu,
Mutt’ en toista kullaks ota
Vaikka oiskin suotu.”

Nuori poika tuli metsästä päin polkua pitkin ja Martta sanoi: ”Hyvää päivää, Kustu! mitä Kontion töllistä kuuluu?”

”Päivää! Ei mitään erittäin, kävin maantietä korjaamassa. Saitko paljokin kaloja katiskoista?”

”Ei näitä paljoa ole, ehkä leiviskän verta.”

”Onko emäntä kotona?”

”Kyllä kai.”

”Toin hänelle kirjeen, sain kartanosta sen, kun kävin kuulustamassa, oliko Hämeen Sanomia tullut.”

”Kirje! Onko se äidille, kah, onhan se! Mitä lieneekään?”,

”Kas kun oikein kävit punaiseksi, luulit Severiltä sen olleen –”

”Orpanaltani? En ikään luullutkaan; vaikka saattaisihan se ollakkin – ehkä hän jotakin tädin asioista kirjoittaa äidille.”

”Niin, ja sinusta.”

”Mitäs hän minusta? – Kyllä kaupungissa tyttöjä on, ei siellä joudu muistamaan kaikkia, joita täällä Jylhämäen rotkoissa kasvaa.”

”Mutta sen minä tiedän, että jos minua vietäisiin asevollina vaikka Lappeenrantaan asti, niin en minä Jylhämäen Marttaa unhottaisi.”

”Hm, sepä on vahinko, sillä sinä olet hyvä poika, ja jota sinä muistat, sen sopisi myöskin sinua ajatella, mutta minä en sinua muista paitsi silloin, kuin sinun edessäni näen.”

”Hyvästi Martta, vie tämä kirje äidillesi.”

”Jumalan haltuun Kustu! Älä ole pahoillasi.” Martta otti kirjeen ja meni tupaan, mutta Kustu palasi jälleen Kontioon.

”Tuossahan meidän Marttakin jo tulee”, sanoi Martan äiti, ”saitko paljonkin kaloja? Näytäppäs!”

”Tässä!” Martta kurkotti kirjettä äidillensä.

”Hm. – Onko tämä kala? Etkö kaloja saanutkaan?”

”Niin kaloja, onhan niitä leiviskän verta. Tässä ne ovat.” Martta toi nyt kopan äidillensä.

”Onpa sinulla koko joukko. Mene nyt Maalun kanssa niitä perkaamaan, Miinalla on muuta työtä. Mikäpä sinunkin hajamieliseksi teki, en sinussa sitä vikaa ennen ole havainnut.”

”Ajattelin, että mitä tuossa kirjeessä lienee?”

”Jaa niin, kirje, lueppas se ensin, en minä näekkään hyvin, lasini ovat tulleet kovin epäselviksi.”

Maalu tuli peräkammarista, uteliaasti kysyen: ”Mitähän siinä kirjeessä on?” Kun sitä nyt oli kaikin puolin tarkastettu, repäsi Martta sen auki ja luki:

Rakas sisareni!

Terveisiä paljon meiltä teille. Kaikin voimme hyvin ja toivomme teille sitä samaa. Ja että minä nyt sinulle kirjoitan, vaikka kiire on päällä, kun on se tyttöjen pestaus-aika, niin on se siihen syynä, että Impelän röökinä kävi minun luonani ja pyysi minua toimittamaan heille lapsenhoitajaa – heillä tietysti ei itsellään ole lapsia, mutta heillä on veljentyttö, ja he sanoivat, että lapsenhoitajan tulisi olla hyvä ja virkku heräämään, eikä sillä saa olla nyppyä eikä näppyä, ett’ei lapseen mitään tarttuisi. Minä oitis muistin, että sinä olet aamuvirkku kuten minäkin ja arvelin, että tyttäresi luultavasti tulee äitiinsä ja senhän Severikin todisti. Severikin menee rengiksi Impelään, mutta Martta tulisi olemaan kaupungissa talven, vaan kesällä maalla. Hänen, näes, tulisi aina herrasväkeä seurata. Anna tytön tulla palvelukseen, maailmalla sitä sentään oppii yhtä ja toista ja jos hän Herrassa kiinni pysyy, niin ei hänen missään hätää ole. Pian kyllä Miinakin naimiseen menee ja väki lisääntyy torpassa ja ken tietää, onko sitten semmoista paikkaa tarjolla Martalle, kuin nyt. Halusta tulisin joskus vielä kotipaikkoja katsomaan, mutta eipä sitä liikaa rahoja koskaan ole, joita sopisi maantielle ajaa. Lähettäkää vastaus niin pian kuin saatatte ja jääkää Jumalan haltuun.

Kaisa Haalmanni.

”Kaisa Haalmanni! Kas niin, oikein siinä seisoo allepiirrettynä Kaisa Haalmanni – kyllä se kirje sisareltani on. Mutta Martta, mitäpä nyt vastataan?”

”Paras että lähden, ei liiasta väestä tavaraa kartu.”

”Älä, Martta kulta, meitä jätä!” huudahti Maalu.

”Kyllä aika sentään sinultakin kuluu, vaikka lähdenkin”, vastasi Martta, ”työ ajanhupia antaa. Tule Maalu, mennään nyt kaloja perkaamaan.”

”Mennään vain; vielähän saamme yhdessä työtä tehdä.” Maalu itkeä nyyhkytti ja Marttakin pyyhkieli silmiään.

Tyttöjen lähdettyä tuli Miina sisälle ja äiti kertoi mitä täti oli kirjoittanut. ”Mitä Martta tuumasi?” kysyi Miina.

”Oli vain valmis menemään.”

”No niin, Kontion Kallu tahtoo, että me ennen Köyriä menisimme kuulutukseen ja sittehän Kallu tulee tänne; eihän Marttaa silloin enään tarvita. Maalu kohta jo jaksaa tehdä mitä Marttakin.”

”Mutta entä jos Marita vietäisiin Kontioon? – Olen huomannut, että vanhempi veli on Marttaan silmänsä iskenyt. Kustu on kelpo poika.” –

”On niinkin, mutta Kustu sai rukkaset Martalta tänäpäivänä. Tapasin äsken Kallun, joka kertoi, että Kustu itse oli puhunut hänelle asiasta sekä sanonut: ’kyllä melkein tiesin näin käyvän, mutta koettaa täytyi kuitenkin.’ Ei Martta koskaan ole kahdella päällä siitä, mitä hänen tehdä tulee.”

”Tyttö raiska, menköön sitte sinne, jonne haluaa.”

Jylhämäen torpassa tehtiin nyt ahkerasti työtä koko syksy; pienet olivat tilukset, mutta työntekijöitä oli myöskin sen mukaan. Naapuritorpasta, Kontiosta, tuli kuitenkin miesväkeä apuun silloin, kuin niitä tarvittiin ja Jylhämäen tyttäret menivät taas vuorostaan Kontioon. Näin oli aina tapahtunut siitä asti, kuin Jylhämäen isäntä kuoli ja nyt varsinkin, sitte kuin naapurien ystävyys oli muuttunut hellemmäksi, kun Kontion Kallu oli kihlannut Jylhämäen Miinan. Pian syksy meni Martankin mielestä, melkeinpä liiankin nopeasti. Jokaista uutta työtä tehdessä hän aina ajatteli: ’viimeisen kerran tätä nyt kodissani teen’, ja sitten työ kävi hänelle niin rakkaaksi, että olisi toivonut sen kauemminkin kestävän – raskaalta ei se ensinkään tuntunut. Koti, oma koti! – Onnellinen se, joka sen lämpimässä suojassa olla saa! Martta sen kyllä tunsi, ja halasi kuitenkin sieltä pois maailmaa koettelemaan.

Viimeinen syystyö oli nyt tehty, pellavat olivat lihdattuna ja Martta pani saunan lämpenemään. Tomuisen työn perästä sauna on kuin rasva narisevan oven saranoissa. Sitten Martta kantoi Maalun kanssa vettä lammesta. Tyttö itkeä nyyhkytti, sanoen: ”Viimeisen kerran sinun kanssasi vettä kannan, voi voi! Kovin tulee ikävä, en saata katsella, kun huomenna lähdet, metsään minä menen siksi aikaa.” ”Älä ole ikävissäsi, jahka rikastun, tulen oikein kaupungin vuurmanilla tänne teitä katsomaan, ja tuon sitte sinulle kauniin huivin.”

”Niin kai, koska sinä sitte rikkaaksi pääset?”

”No kun olen saanut palkastani säästöä.”

Ajatellessaan sitä koreata huivia, jonka Martta lupasi vuosien perästä hänelle tuoda, kävi Maalu tyytyväisemmäksi ja muitten muassa hän oikein iloiten illalla nautti saunan suloista lämpöä, ja lämmintä sitä kyllä riitti, kun Martta viimeisen kerran kodissa kylpöi; niin, silloinhan varsinkin täytyi olla löylyä, niin että vettä viskattaissa kivet kiukaassa paukkuivat.

”Vihdo nyt, vihdo”, sanoi Maalu, itku kurkussa, ”et suinkaan kaupungissa tämmöistä löylyä saa.” Ja siinä sitten vihdottiin ja hikoiltiin.

Seuraavana päivänä Miina lähti Marttaa saattamaan. Ruistynnyri ja pari teurastettua lammasta pantiin mukaan kaupunkiin myytäväksi eikä kuorman lisäksi ollutkaan sitte muuta, kuin pieni arkkunen, jossa Martan vähäiset vaatevarat säilyivät sekä eväskoppanen, matta kuitenkin tytöt joka mäessä kävelivät, säästääksensä Kailua, joka näkyi olevan hyvissä voimissa.

Eräässä mäessä ajoi kaksi nuorta miestä tyttöjen ohitse; toinen heistä hyvin tyhmän näköisenä huusi: ”Katsokaas ämmiä, kun ajavat kirjavalla härällä.”

”Ohoh noin heikkosilmäisiä poikia”, vastasi Martta. ”Ei ole tytöt ämmiä eikä hevoset härkiä.”

”Kas vain, ei Kailu perässään hullumpia tyttöjä vetelekkään”, miehet sanoivat, ”ehkä kun rupeaisimme kauppaa tekemään.”

Miina oli ääneti, mutta Martta vastasi: ”Emme ole hevoshuijareita, emmekä rupea hevoskauppoihin.”

”He ei, mutta naimiskauppaan.”

Tytöt eivät olleet kuulevinaan koko puhetta ja toinen miehistä rupesi laulaa hyräilemään:

”Istuta kultani akkunas alle se kasvava tikkenperi.
Näitten poikain taskussa naksaa Saksan silinteri.”

Näin laulaessaan ennättivät he jo mäen päälle. Nyt läimähyttivät he hevostansa sekä lähtivät ajamaan, jättäen tytöt ja Kailun rauhassa jatkamaan hiljaista kulkuansa.