Martta: 3. Palvelustyttö
| 2. Jylhämäki | 3. Palvelustyttö. Martta Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson |
4. Kasvatustuumia |
Kirkontornin-kello pamahutti jo kymmenen, kun Jylhämäen tyttäret ennättivät Hämeenlinnaan. He ajoivat ”kuusiston kulmalle”, jossa heidän tätinsä asui eräässä talossa. Lumiräntää oli satanut koko illan, joten tytöt aivan märkinä ja viluisina perille pääsivät. Haalmannilla olivat jo kaikki muut levolla, paitsi Haalmanska, joka vielä myöhään illalla oli ollut ohjaamassa muutamia palvelustyttöjä palveluspaikkoihinsa. Hän kuuli nyt, että hevonen tuli pihaan. Kuu pilkoitti pilvien välistä ja sen himmeässä valossa näki Haalmanska, että joku kuorma oli pihassa sekä sen vieressä kaksi tyttöä, ja arvasi oitis, että Martta oli tullut. Hän raotti toisen huoneen ovea ja huusi: ”Severi hoi! Jylhämäen likat ovat varmaankin pihassa, meneppäs ovea aukasemaan.”
Severi puki kiireesti yllensä ja lähti ulos. Täällä tytöt katselivat ympärilleen, epätietoisina mitä ovea koputtaisivat, kun eivät varmaan tietäneet, mistä portaasta tätinsä asuntoon menisivät.
”No terveeksi Mitä Jylhämäestä kuuluu?” kysyi Severi.
”Terveeksi vain, ei mitään erin-omaista, kaikki siellä on vanhaan tapaan ja vanhoilla paikoillaan; – hevoset tallissa, lehmät navetassa, lampaat karsinassa ja vieläpä Maukekin nokisena uunin päällä, kehrää”, sanoi Martta.
”Eläähän Kailukin vielä!”
”Kyllä, ja hyvissä voimissa onkin”, kehui Miina, jonka hoitama Kailu olikin.
”Kaikki on kuin ennen, paitsi ett’ei sinun soittotorvesi ääntä koko kesänä kuulunut lammelta”.
”Hyvänen aika! Mitä ajattelette, kun siellä kylmässä olette”, huudahti Haalmanska. ”Severi, etkö ymmärrä käskeä likkoja sisälle lämpöseen! Vie hevonen vajaan ja tuo porstuaan, mitä lukon taka pannaan.”
”Hyvää iltaa, täti! Terveisiä äidiltä”, sanoivat tytöt, kun ensin olivat kuunnelleet loppuun asti Haalmanskan kiireistä sanatulvaa.
”Kiitoksia, tulkaa sisälle nyt.”
Tytöt, jotka ihan unohtivat kylmän, kun tapasivat entisen kasvattiveljensä, menivät nyt sisälle. Pudistettuaan lumen päältänsä, ottivat he päällysvaatteet yltään sekä rupesivat konttaantuneita käsiänsä uunin edessä lämmittämään.
”Kuinka sisareni jaksaa ja mitenkä Kontiossa voidaan? Elääkö Ulla emäntä vielä, ja ovatko lapset kotosalla?” kysyi Haalmanska.
”Kyllä he hyvin voivat sekä Kontiossa että meillä”, vastasi Miina, ”ja kotona ovat Kontion nuoret kaikki.”
”Niin ovat vielä, –” sanoi Martta myhähtäen.
”Vai vielä, mitä tarkoitat?”
”Tule, Martta, kantamaan kapineitamme porstuaan”, keskeytti Miina puhetta, sillä hän pelkäsi Martan rupeavan pitkiin selityksiin. He lähtivät toimeen, mutta Severi olikin jo kantanut jyväsäkit sekä lampaat ja vieläpä arkunkin porstuaan, muutamia kääröjä ja myttyjä rattahilla kuitenkin oli jäljellä, joita tytöt menivät noutamaan.
Haalmanska oli sisarensa tyttärille keittänyt maitokeitosta ja kantoi nyt tuota höyryävää ruokaa kivi-astiassa pöydälle, ajatellen sillä välin: ”Vielä”, sanoi Martta, mitä lienee tarkoittanut? – Miinakin kesken vei hänen pois, ett’en saanut vastausta. – Täytyy kysyä likalta tarkemmin. – Martta näkyy olevan paljon puhuvaisempaa laatua kuin Miina. Lieneekö heillä minulle pellavasykyrää? – Olisihan sopinut tuliaiseksi tuoda.” Haalmanska raotti ovea ja huusi: ”Tytöt hoi! Tulkaa illalliselle, ruoka on nyt kuumana.”
Severi ja tytöt tulivat Haalmanskan lämpöiseen suojaan ja tytöt rupesivat illalliselle, mutta heidän tätinsä jatkoi kysymyksiänsä:
”Onko teillä pellavat lihdattuna?”
”On kyllä ja häkylöittynäkin. Äiti lähetti tädillekkin muutaman sykyrän.”
”Mitä se nyt olisi tarpeellista ollut, mutta kiitoksia vain, eipä niitä pellavia täällä helposti saa. Suutari, jolla nuorin poikamme oppia käy, on aina ostanut naskoolankansa minulta, mutta nyt olen aivan ollut pellavien puutteessa, ett’en ole saattanut kehrätä.”
Kun tytöt olivat päässeet ruoalta, meni Miina tuomaan tädillensä mytyn, jossa oli pellavia ja villoja. ”Tässä, täti hyvä, on äidin lähettämät tuliaiset,”
”No kiitoksia vain, eihän sillä kiirettä olisi ollut; kyllä huomennakin nämät olisin ennättänyt saada. – Sitä Mantaa, kun on lähettänyt villojakin! Mutta kello on jo yksitoista, pankaa maata, kyllä maar väsyksissä olette.”
”Olemme kyllä. Kai täti sitten huomen-iltana tulee minua saattamaan Impelän röökinäin luo?”
”Kyllä, tietysti!”
”Hyvää yötä likat”, sanoi Severi, ”Miina kai torille aamulla menee?”
”Niin menen, ja oikein aikaselta, että ennättäisin kotia asti illalla.”
Severi meni viereiseen kammariin ja Haalmanska sanoi: ”Kyllä paras onkin aikaiselta olla liikkeellä, paremmin joutuu asiansa toimittamaan ja saamme huoneenkin siivottua siksi, kun miehet nousevat. Meillä on kaksi miestä korttierissa tuolla kammarissa. He kävivät keväällä arpaa nostamassa ja nyt ovat tulleet väkeen. Huomenna menevät kasarmille jo.”
”Kuules Martta, ovatkohan ne samat, jotka meitä pilkkasivat?”
”Miten he teitä pilkkasivat?”
”Sanoivat meidän ajavan lehmällä ja mitä kaikkia puhuivat.”
”Mitä vielä”, vastasi Martta, ”kyllä niitä muitakin väkeen menee. Nythän ne kaikki kaupunkiin tulevat, jotka keväällä arpaa olivat nostamassa.”
”Ehkä ne ovat samat”, sanoi Haalmanska, ”sillä vähää ennen teitä he tulivat. Mutta ei nyt enää puhuta, mennään nyt jo maata.”
Haalmanska, joka tavan takaa muistutti, että kello oli paljon ja siis nukkumisen aika jo käsissä, kyseli taas jotakin asiaa, mikä mieleen johtui, mutta vihdoin he kuitenkin unen helmoihin väsyneenä vaipuivat.
Seuraavana aamuna kaikki olivat liikkeellä hyvin aikaiselta, ”väkeen” menevätkin astuivat ulos kammarista ja toinen heistä oitis sanoi Martalle:
”Kas vain, hyvää huomenta! Jopa Kailu on teidän perille tuonut.”
”Jo, ja aivan yhtä hyvin kuin teidän vikurinne on teitä tuonut. Vieläpä samaan paikkaankin.”
”No entä jos rupeaisimme nyt kauppaa tekemään?”
”Ei teidän raukkojen sovi kauppoja tehdä, te olette komennon alla. Laittakaa vain, että ajoissa ehditte kasarmille”, vastasi Martta.
”Kuules vain, Aleksi; mutta kyllä me heistä vielä hyviä ystäviä saamme, jahka harmaa takki päälle pannaan, niistähän tytöt niin heikkarin lailla tykkäävät.”
”Mutta kun lähdemme maalle, niin emme olekkaan teidän, ettekä te meidän tykättävissämme”, tokaisi Miina.
”Äläpäs huoli, kyllä tiedän, Severi kertoi Matille, että toinen teistä jää kaupunkiin palvelemaan.”
”Mutta kumpika?”
”Kyllä se nähdään.”
”Martta, mennäänpä nyt torille.”
Miina ja Martta menivät ja sillä aikaa sotilaaksi aikovatkin läksivät pois.
Miinan ei kauan tarvinnut torilla olla, sillä hänen tavaransa meni hyvin kaupaksi. Hän riensi korttieriinsa taas. Martta olikin jo ennen sinne mennyt.
”Pianpa torilta pääsit”, sanoi Haalmanska, kun Miina palasi.
”Pian kyllä. Ruusunperi vei lampaat oitis ja eräs nihdin vaimo rukiit. Nyt pääsen lähtemään hyvään aikaan.”
”Olet kotona jo silloin, kun minä palveluspaikkaani lähden”, sanoi Martta, ja näytti tavallista vakaisemmalta. ”Sinun ei tarvitse kodostasi mennä, vaan omasta tahdostanihan minäkin lähdin, ei minua kukaan ole pakottanut.”
”Niinpä sitä ihmislasten täytyy lähteä sinne tänne maailmaan”, huokasi Haalmanska, ”kukapa tietää, mihinkä Miinakin vielä joutuu.”
”Kyllä Miina Kontion Kallun kanssa kotikuusen juurelle asumaan jää”, sanoi Martta, jonka suu jo taas hymyili.
”Onko Miina kihloissa? Sitä jo kerran tässä aijoin kysyä, mutta siinä tulikin muuta väliin, ett’en muistanut.”
”On kyllä, kihloissa ja kahleissa.”
”Ei minusta kihlat kahleilta tunnu. Mutta tässä vain puhun, enkä muista syksypäivän lyhyyttä; kyllä minun jo täytyy lähteä, että kotia joudun.”
Miina pisti kättä sisarelleen sekä kaikille huoneessa oleville, eikä siinä sen pitempiä puheita pidetty. Vähän Martan silmät kävivät kosteiksi, kun hän äidillensä ja Maalulle terveiset lähetti. Kailuakin vielä kerran täytyi silittää ja sitten hän hetkisen katseli portilla, kunnes Miina ja Kailu eräässä kadun kulmassa joutuivat näkyvistä.
Hiljakseen Martta palasi takaisin tätinsä huoneeseen ja istui ääneti tuolille.
”Älä yhtään ikävöitse”, sanoi Haalmanska, ”kerranko kodista lähdetään.”
Severi otti soittotorvensa seinästä ja soitti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: ”Saa nähdä, joudunko soittamaan enään, kun palvelukseen menen – pyhinä kuitenkin ja illoin ehkä.”
”Niin, eihän muulloin, ei röökinät soittajaa tarvitse”, tokasi Haalmanska. ”Kun nyt isäkin ennättäisi kotia tulla, ennenkuin lähdet.”
”Missä setä on?” kysyi Martta.
”Hän on tuolla, tuolla noin Lönnin talossa timpermannin työssä.”
”Jaksaako setä vielä tehdä salvumiehen työtä?”
”Kyllä, mutta aikasemmin syksyllä hän oli puistossa puutarhurin kanssa puita istuttamassa monta päivää.”
”Saako sinne puistoon meikäläisetkin mennä?” kysyi Martta.
”Saa, tulevana kesänä minä sinun sinne saatan”, sanoi Severi.
”Siitä lupauksestasi jäät pitkään velkaan.”
”Kyllä kesä pian tulee, johan syksy loppuu ja kun talvessa ollaan, silloin sitä jo kevättä odotetaan.”
”Hm. – Pian sinä vuoden läpi pääset”, sanoi Martta, joka juuri oli tuuminut, että aika ehkä kuitenkin pitkäksi kävisi vieraalla.
Päivä kului ja Severin täytyi lähteä, ennättääksensä Impelään ennen iltaa. Hänestä ei muutto ensinkään ikävältä tuntunut, sillä eipä Impelä ollut kaukana Hämeenlinnasta ja olihan Viirisen röökinäin aina tarvis ajella maatalonsa ja kaupungin väliä; siis Severi tiesi pian jälleen näkevänsä omaisiaan. Äiti kuitenkin antoi hänelle muutamia varoituksia evääksi ja sitten poika lähti.
Illalla meni Haalmanska saattamaan Marttaa Viirisen neitien luo, issikalla ajoivat, kun arkkukin oli vietävä. Erittäin mukavalta tuntui tuo keikkuminen ajurin vaunuissa ja pian päästiin röökinäin talon kohdalle. Uih, miten komealta se talo näytti! Marttaa oikein vilutti, kun ajatteli, että hänen, maalaistytön, tuli elää ja olla tuossa suuressa, valaistussa talossa. Mutta nyt oltiin pihassa, eikä ollut aikaa miettimisiin. Martta maksoi ajurin, nosti arkkunsa porstuaan sekä meni sitten tätinsä perässä kyökkiin. Siellä seisoi yksi palvelustytöistä takan vieressä ja toinen tuli sisähuoneista, jossa hän oli ollut illallispöytää kattamassa.
”Onko tuo röökinä?” kysyi Martta hiljaa tädiltään.
”Ei ikään, lapsi parka, huusa se on”, sanoi Haalmanska aivan ääneen ja lisäsi vielä: ”Luuli sinua röökinäksi, mitä ne maantollikot ymmärtää, eikä sentään kummakaan – erehtyis siinä kokeneemmatkin. Hilma onkin käynyt kovin pulskaksi.”
Tyttö hymyili mielihyvissään ja meni röökinöille ilmoittamaan, että uusi lapsen-tyttö oli tullut sekä että Haalmanska oli hänen muassaan.
”Hyvä, käske heitä sisälle.” Palvelustyttö meni ja Kunigunda neiti sanoi sisarelleen: ”Hupaista on nähdä, minkälainen hän on, lieneekö sopiva?”
”Niin, saapa nähdä. Meidän täytyy vain oitis alkaa hänen kasvattamistansa”, vastasi Agaata.
Haalmanska ja Martta astuivat sisään. Ensin mainittu sanoi: ”Tässä tämä Martta nyt on. Tulin häntä saattamaan, kun ei tyttö olisi löytänyt muuten, vaan kyllä vosikkakin hänet tänne olisi ohjannut, mutta tyttö tuli sentään turvallisemmin tädin suojassa”.
”Tervetultua, Martta!” sanoi Kunigunda neiti, ”toivon, että olet kelpo tyttö, joten huolella teet, mitä sinua tekemään tahdomme.” Sisarelleen lausui hän ruotsiksi puoli-ääneensä ja vähän nenäänsä puhuen, jotta Haalmanska ei ymmärtäisi: ”Flickan är rätt bra till det yttre, bara hon nu hinner hyfsa sig.”
Haalmanska, jonka tarkka korva kuitenkin sai selkoa neiden nenä-äänistäkin, vastasi heidän hämmästyksekseen: ”Joo, nu pliir ten praa, vast ten int ä så kunni kunni.”
Martta istui ääneti, kun häntä arvosteltiin, mutta samassa pieni kolmivuotias tyttö juoksi Agaata neiden luo itkeä nyyhkyttäen ja näyttäen suurta nukkea, jonka käsivarsi oli mennyt poikki: ”Molla kipee!” valitti tyttö ja näytti poikki mennyttä käsivartta.
”Ai, onko Inkeri rikkonut? Sillä tavalla käy, kun ei pitele varovaisesti”, neuvoi neiti Agaata hyvin opettavalla tavalla pienokaista.
Martta katseli tyttöä hetkisen ja sanoi sitten: ”Inkeri tuo nuken tänne, minä panen käden kiinni”.
Inkeri ujosteli vähän aikaa Marttaa, vaan meni sitten hänen luoksensa, kysyen: ”Taidatko parantaa Mollan kättä?
”Kyllä, Inkeri antaa vain nuken minulle”.
”Ei se ole nukke, se on Molla”, oikasi tyttö. ”Parannatko nyt oitis?”
”Huomiseksi parannan, kun Inkeri herää, on tyttö terve.”
”Ei se ole tyttö, se on Molla vain, ja sen täytyy oitis tulla terveeksi”.
”No, no, Inkeri ei saa näristä”, sanoi Agaata.
”Älä lasta toru, hän pitää nukestansa ja tietysti tahtoo sitä eheäksi mitä pikemmin”.
”Molla terveeksi mitä pikemmin”, matki Inkeri nyyhkyttäen.
”Jos Inkeri panee kiltisti maata illalla, niin Molla sanoo aamulla terveenä hyvää huomenta, mutta muuten en saata ollenkaan sitä parantaa”, sanoi Martta. ”Pienen hiiren minä Inkerille laitan.” Ja nyt hän nenäliinastaan valmisti hiiren, sekä hyppyytti sitä niin, että Inkeri nauroi oikein sydämmestään, ja unhotti koko Mollansa.
Haalmanska läksi sitten pois ja Martta jäi pikku Inkerin hoitajaksi. Jo ensi iltana hän tuolla hilpeällä ja kuitenkin lujalla luonnollaan pääsi lapsen suosioon ja sai hänen aivan helposti tottelemaan. Kun Inkeri oli nukkunut, otti Martta koivunhalosta tuohen palasen, poltti sitä ja kokosi siitä hiukkasen tuohentervaa, jolla hän sitten aivan sievästi paransi Mollan käsivarren. Pieni musta raita näkyi nyt siinä paikassa, mistä se oli poikki ollut. Tuolla tavalla hän jo kotona Jylhämäessä monta haljennutta porsliini-astiaa oli kiinni pannut. Agaata neiti tuli Martan luo sanoen:
”Inkeri oli yksipäinen; älä huoli laittaa hänen nukkeansa, hänen täytyy saada joku rangaistus ja se on sopivinta, ettei hän saa nukkeansa eheäksi. Sitä paitsi hän vast’edes muistaa paremmin hoitaa leikkikalujansa”.
”Ajatelkaa, röökinä hyvä, muuta rangaistusta. Minä lupasin laittaa sen, enkä siis saata olla sitä tekemättä”.
”Hm. – Mitä minä määrään, sitä sopii sinun tehdä.”
”Agaata hyvä”, sanoi Kunigunda. – ”Inkerin täytyy saada nukkensa, lapsi on niin helläsydämminen, hän luulee, että Molla on sairas ja tahtoo sitä terveeksi. Jos nyt Inkeri olisi sairas, niin mekin hakisimme hänelle lääkäriä. Laita vain, Martta, tuo nukke eheäksi.”
”Sinä, Kunigunda, hemmottelet liiaksi Inkeriä”, sanoi Agaata ja läksi pois, mutta Martta oli jo ennen sisarien kiistaa parantanut tuohentervalla Mollan käsivarren ja vei nyt Kunigundan luvalla nuken Inkerin viereen, jotta lapsi aamulla herätessään iloksensa heti näkisi lemmikkinsä. Tällä työllään hän kyllä olikin voittava lapsen sydämmen puoleensa, sillä lapsi on tarkka huomaamaan, keneenkä hän voi luottaa.
Martta meni levolle; hän oli ensi kerran poissa kodistaan ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Toiset palvelustytöt nukkuivat piankin, mutta Martta ajatteli kotiansa. Hän muisti äitiä, siskoja, – hiljainen lammen pintakin ikään kuin välkkyi hänen silmiensä edessä. Näin muisteli hän tuota köyhää kotiansa, joka nyt, hänen siitä etäällä ollessaan, tuntui vielä entistä herttaisemmalta. Hän johdatti muistiinsa vähäpätöisimmätkin esineet siksi, että katulyhdyn tuikkaava valo jo sammui. Silloin Martankin silmät vähitellen uneen vaipuivat.