Martta: 10. Martan kodissa

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
9. Vihkiäiset 10. Martan kodissa.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
11. Onni vaihtelee


Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein Martan näimme; silloin näimme hänen hääpäivänänsä elämänsä käännekohdassa, ikäänkuin uutta elonrataa alkamassa. Samassa huoneessa hän asuu kuin silloinkin, huonekalutkin ovat samat: ikkunan alla kaappi, jonka päällystä muodostaa pöydän, sivulta ulos päin vedettävä sänky jonka päällä on mustan- ja punaisenkirjava peitto; vielä löytyy huoneessa piironki, muutamia tuoleja sekä yksi huonekalu, jonka kuitenkin ovat saaneet lisää; pieni soma kätky, ja sillä on jo omistajansa. Pieni poika veitikka siinä potkielee.

”Oma kultani, tui, tui!” sanoi Martta, mennessään takan luo, jossa perunapata kiehui, ja rupesi sitte laittamaan pannussa perunankastetta. Poika närähteli. ”Ole kiltti, että saan isälle ruokaa laittaa, isä tulee kohta! Tui, tui, pikku Toppo!” Lapsi vaikeni tytyväisenä, kun kuuli äitinsä äänen. Vähän aikaa tätä tyytyväisyyttä kesti, mutta kun äiti yhä vain puuhaili, alkoi lapsi uudestaan narinaansa ja Martta samati uudestaan lohdutustaan, mutta tällä välin olikin ruoka valmistunut ja vahvoja askeleita kuului porstuasta. Severi astui sisään. Hän oli iloisen ja reippaan näköinen, vaatteet olivat vähää savessa, mutta sehän oli luonnollista, sillä hän oli ollut muurarin työssä.

Kätkyessä oleva lapsi kävi malttamattomaksi ja rupesi katkerasti itkemään, osottaen sillä, ettei hän enään aikonut tyhjiin lohdutuksiin tyytyä.

”Mikäpä pikkua vaivaa? Isä ottaa lapsen”, sanoi Severi.

”Älä nyt, ennenkuin asetan hänet syliisi. Pidä häntä siksi, että saan ruoan pöytään asetetuksi Sitte otan oman poikani.”

”Eipä ole hätää isänkään sylissä.”

”Soh, nyt on ruoka pöydällä; äiti ottaa poikansa.”

Pariskunta rupesi ruoalle ja Severi kertoi, että hänelle riitti pitkäksi aikaa työtä polttimossa. ”Sinä aina pelkäsit kaupungin elämää”, sanoi hän, ”mutta kyllä täällä sentään toista on työtä tehdä kuin maalla, mitä siellä voi kokoon saada?”

”Niin, minä vain pelkäsin, että kaupungissa paremmin joutuisi kiusauksiin. Mutta ehkä niistä päästään Jumalan avulla.”

”Mitä niistä tarvitsee huolia, on heistä erillään vain. Ei täällä mitään hätää ole.”

”Kentiesi ei. ’Älä ota koskaan ensimmäistä ryyppyä,’ sanoi Kontion muori pojalleen, ja siinä hän kyllä hyvän neuvon antoikin.”

Severi punastui vähän. Muuraustyössä kun oli ollut polttimossa, oli hänelle viinaa tarjottu ja hän oli maistanut vähän vain, mutta kun tarjooja oli sanonut: ”kyllä tuollaisen miehen ruumis vain pienen lasillisen sietää”, niin täytyihän se pohjaan juoda, eikä se hullumpaa ollutkaan, oikein se lämmitti, vaikka vähän karvaalta maistui. Ei hän tästä vaimolleen sentään mitään maininnut, sanoi vain: ”Mitäpä sillä väliä on, vaikka vähän maistaisikin, kun tarjotaan, ei siihen sen vuoksi opi, kun ei itse ostamaan rupea.”

”Ei tiedä, mitä tekisit. En vain uskokkaan – makeisista sinä enemmän pidät kuin viinasta. Nisusia sinä ostit, silloin kuin muut ikäisesi poikanulikat tupakkaan rahansa panivat. Se minusta hauskaa on, kun miehet makeisista pitävät, silloin eivät karvaista huoli.”

Heidän tässä keskustellessa kuului vilkkaita askeleita ja Haalmanska astui sisälle.

”Hyvää päivää, eipä äiti ole täällä käynyt moneen aikaan, kun ette ole tullut Toppoakaan katsomaan.”

”Päivää. En ole joutunut, kun on sitä työtä ja tointa aina niin yltäkylläisestä, ja kiirettä nytkin olisi ollut, kun täytyy noita likkoja asetella kullekkin sopivaan paikkaan.”

”Mitäs nyt muuten kuuluu?” kysyi Severi.

”En minä juuri mitään tiedä. – He noh, kun olin unhottamaisillani – Iitahan tulin puhumaankin, että Wiirisen Kunigunda röökinä nyt on kihloissa. Jaa, ei nyt uskos! Sanoinhan minä, että kyllä miehen ottaisivat, kun saisivat vain – ja sanoin Agaata röökinälle suoraan, ettei hänen enään tarvinnut toivoakkaan miestä, vaan Kunigunda röokinällä saattoi vielä olla toivoa, mutta kuka olisi uskonut sentään –”

”Vai niin. Kenenkä kanssa menee naimisiin?”

”No kapteenin kanssa, Ristimäen kapteenin.”

”Kyllä hän vain hyvän rouvan Kunigunda röökinästä saa, se on varma, mutta mitenkä Inkeri raasun sitte käy? Sitä lasta minun tulee saalini.”

”Kunigunda röökinä ottaa hänen luoksensa, ja sitte kun tyttö koulua rupeaa käymään, tulee hän taas Agaata röökinän luo, minä kysyin röökinältä itseltä ja kyllä hän minulle puhui kaikki meiningit.”

”Koska häitä pitävät?” kysyi Severi.

”Ennen joulua jo. Nähkääs, kapteeni tietysti jouluksi tahtoo emännän taloonsa, ja mitäpä he vanhat ihmiset odottamaan rupeaisivat? Kylläpä Kunigunda röökinällä on ollut aikaa sitten kapiot valmiina. Mukamat mitat kun sinäkin heille kudoit. Hyvä on vain, että nyt tulevat käytetyksi, etteivät murtumaan jää.”

”Katsokaa, äiti, miten Toppo osaa seisoa jo, kun vain pikkuisen sormesta kiinni pitää.”

”Kyllä siitä jo miestä paisuu, kohta rupeaa isälle kiviä kantamaan”, virkkoi Haalmanska.

”Ja tulee aina enemmän isänsä näköiseksi.”

”Ole vaiti, te äidit näette kummilla silmillä, sinun näköisesipä Toppo on, ja se onkin hyvä, sillä poika, joka tulee äitiin, on onnelliseksi tuleva.”

”Rikkaaksi, minä olen kuullut”, sanoi Martta.

”No niin, sehän sama, kun on rikas, niin on onnellinen.”

”Onkohan se niin? – Me olemme niin kovin onnellisia, vaikka emme rikkaita olekkaan. Jos meillä olisi puutetta, niin eihän silloin olisi hyvä oltava, mutta kun on terve, että jaksaa työtä tehdä, niin kyllä silloin on onnellinen.”

”Hm, tyytyväinen mieli on hyvä kyllä, enkä minäkään ole tyytymätön ollut, mutta kun vanhuus tulee ja voimat pettävät, ajattelen välistä, että rikkaat ovat toki onnellisia, joitten ei tarvitse niin paljo juosta leipää haaliakseen.”

”Emme me, Toppo parka, vain mistään rikkauksia saa, hyvä vain, kun olisi meillä aina suruti jokapäiväinen leipä”, sanoi Martta, katsellen hellästi pienokaista, joka hymyili hänelle vastaukseksi.

”Jahka tästä kesään ennätetään, pääsee Toppo isän ja äidin kanssa Jylhämäkeen, muoria katsomaan ja tätejä. Olen luvannut äidille, että silloin lähdetään.”

”Niin, olen Maalulle vielä velkaa kauniin huivin, jonka hänelle lupasin kotoa lähtiessäni; lupasin tuoda, jahka rikkaaksi tulen, ja onhan minulla nyt sentään varoja sen verta. Kovin hauskaa lähteä sinne, mutta pitkä on kesään, kun vasta syksyn lopussa ollaan. Silloin Toppo jo osaa kävellä ja puhua. Kuules Toppo, kesällä lähdetään mummoa katsomaan, ai, ai sitä poikaa, kun pääsee hummalla ajamaan pitkän matkan.”

Poika liverteli vastaukseksi jotakin ääniä, näki äidin silmäin ilosta säteilevän ja katsoi siis tarpeelliseksi, että hänkin pienellä hymyllä otti osaa äitinsä iloon.

Severi lähti jälleen polttimoon työhönsä ja Haalmanska kotiansa.