Martta: 9. Vihkiäiset
| 8. Rakkaita vieraita | 9. Vihkiäiset. Martta Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson |
10. Martan kodissa |
Syksy oli tullut ja Viirisen röökinätkin jo olivat muuttaneet kaupunkiin maalta. Kaikki hilloja marjanmehu-pullot ja pöntöt olivat täysinäisinä, talvenvaraksi varustettuina kellarissa. Martta oli ollut neitien ahkerana apulaisena noitten säälimisessä, nyt hän taas pesi, paikkasi ja parsi, jotta kaikki kunnossa jättäisi toisen käteen talosta lähtiessään.
Näitä toimia tehdessään Martan iloinen luonto oli käynyt vähän alakuloiseksi. Tulevaisuus oli hämäränä, tietämättömänä hänen edessään, – no niinhän se ainakin oli ollut, mutta ennen ei hän sitä ajatellutkaan – päivä tuli ja meni ja hän otti sen vastaan raittiilla mielellä semmoisenaan, kuin se oli. Nyt hänen tuli tuumia monta asiaa, joista ei hänellä ennen ollut mitään huolta ja elämä muuttui paljon vakaammaksi. Jospa Severi olisi jäänyt maalle, mutta kun tahtoi kaupunkiin ja se kaupungin elämä oli aivan outoa Martalle, ei hän tietänyt, miten köyhät alkavaiset kaupungissa toimeen tulevat. Äitiään hän kovin kaipasi, äiti olisi tietänyt antaa monta hyvää neuvoa. Mutta ei nyt kotiinkaan sopinut lähteä, sillä se olisi maksanut liian paljon. Martan vähät varat kyllä tarvittiin kodin perustamiseen. Martta meni etsimään Inkerin vaatteita pestäksensä niitä sadevedellä, jota hän äsken oli koonnut, kun satoi. Puuvajan eteen hän sitte asetti pesin-astian ja rupesi vaatteita siinä huuhtomaan. Inkeri juoksenteli pihalla ja huusi: ”Martta!”
”Täällä olen”, vastasi Martta.
”Mitä Martta tekee? Pesetkö sinä?”
”Pesen minä Inkerin vaatteet puhtaiksi.”
”Minä autan Marttaa”, sanoi Inkeri ja pyysi astiaa, missä saisi vaatteita huuhtoa. Lapsi tietysti häiritsi Marttaa, mutta tämä hyväsydämminen tyttö ymmärsi lapsen hyvän tarkoituksen ja riensi hakemaan hänelle sopivaa astiaa ja asetti vyöliinan hänen eteensä sekä saippuaa hänen käteensä ja nytkös Inkerin oli hauska pulikoida käsillään vedessä.
Hilma, joka sattui kadulla kulkemaan, näki Martan vaatteita hieromassa ja pistäysi pihaan häntä tervehtimään.
”Vieläkö sinä nyt vaatteita peset täällä, vaikka jo lauantaina pois lähdet, viitsis häntä nyt enään touhua toisen työssä. Olisi sitä itselleenkin laittamista.”
”Tietysti tahdon jättää puhtaana kaikki, kun lähden.”
”Kyllä lapset aina uudestaan likaiseksi saa, peskööt nyt muut vain.”
”Mutta minä autan kanssa Marttaa, ei hänen tarvitse niin kovin paljon tehdä”, vakuutti pikku Inkeri.
”Kutsu vain minuakin häihisi tanssimaan.”
”Ei minun häissäni tanssita, emmekä me häitä pidäkkään, tädin luona vain vihitään.”
”Kuules, Hilma, minä autan Marttaa, kuules, etkö näe, minä niin kovasti pesen puhtaaksi”, puhui Inkeri ja nyki Hilmaa hänen äsken silitetystä hameestansa, joten siihen tuli suuri märkä paikka hänen saippuaisista käsistään.
”Soo, soo; no hyi kuinka se Inkeri klottaa, hameeni ihan pilaantuu”, harmitteli Hilma.
”Inkeri niin pesee puhtaaksi”, toisti tyttö vain, eikä hänkään vuorostaan taas kuunnellut Hilman äkäistä puhetta, toimessaan kun oli.
”Etkö sinä sitten koreillakaan anna itseäsi?” kysyi Hilma taas vähän ivallisesti.
”Tietysti, Kunigunda röökinä on luvannut minua vaatettaa.”
”Kyllä te vain joutavan tyystät olette, kun ette häissänne tanssia anna. Vaikka rahat lainaisin, niin tanssittaman sitä pitäisi. Ethän sinä sitäpaitsi mikään köyhä ole, torpan tyttö.”
”Voi, voi, Hilma, sinun puheitasi! Vaikka meillä varojakin olisi, en minä sittenkään tanssista huolisi, kun ei se ole minua milloinkaan huvittanut, mutta vallan hurjaahan olisi lainata, saadaksensa tanssia.”
”Jotakin sitä kumppaniensakin huviksi tekee – eikä sinun lainata tarvitsekkaan, kai maar sinä kodistasi tavaroita saat.”
”Mitä minä sieltä saan, kyllä äitini omansa tarvitsee, niin kauan kuin hän elää, ja Miina, joka torppaan jää ja siinä työtä tekee, tarvitsee myöskin. Lehmän ja porsaan Miina meille tuo, kun hän tulee tänne.”
”Tulee kai nyt häihinne.”
”Tulee. Äitiäni olisin tahtonut nähdä, mutta hän on jo niin vanha, ei hän enään liikkeelle lähde.”
”Aiotko sinä lehmää pitää kaupungissa?”
”Aion, sen olen itse vasikasta kasvattanut. Etpä usko, miten hauska elukka se on. Kun vain huusin: Herttike hoi! niin oikein juoksemalla se tuli luokseni. Raukka saa vain kulkea pitkän matkan.”
”Martta, väsyykö se Herttike kovasti? Eikö se saa maata ollenkaan?” kysyi Inkeri.
”Kyllä se maata saa.”
”Miksi Martta sitten sanoi, että se on raukka?”
”No kun sillä sentään on koko matka kulkea, ennenkuin pääsee tänne, ennenkuin pääsee Marttaa katsomaan.” Inkeri tuli lohdutetuksi, mutta Hilma kysyi vielä kerran, eikö sentään tanssittaisi Martan häissä, mutta kun Martta varsin varmasti vakuutti, ett’ei sitä tehdä, sanoi Hilma: ”Minäkin tässä suotta taas aikaani kulutan, täytyy tästä mennä. Hyvästi nyt!”
Inkeri oli vettä puolikoidessaan kastanut itsensä niin läpimäräksi, että Martan täytyi viedä hänen sisälle sekä pukea kuivat vaatteet hänen yllensä. Sen tehtyä jätti hän tytön neitien huostaan ja aikoi lähteä pesoansa jatkamaan, mutta Inkeri huusi hänen peräänsä:
”Koska Herttike tulee?”
”Tuota lasta”, Martta hymyili, ”lauantaina varmaan.” Hän lähti taas työhönsä.
Loppuviikko Martalta kului kaikenlaisissa toimissa.
Lauantai-aamuna tuli Taava torilta ja sanoi Martalle: ”Luulen, että Jylhämäestä tultiin kaupunkiin, sillä kaksi naishenkilöä ajoi Kailulla Haalmanskan portista sisään ja kyllä se vain oli teidän Kaihinne.”
”Kaksi naishenkilöä? – Kulkiko ratasten perässä lehmä?”
”Kulki niinkin.”
”Mutta kuka se toinen nainen oli? Entä jos Maalu? – Kentiesi Kontiosta joku?” –
”Vanha muija siinä istui rattahilla nuoremman rinnalla.”
”Vanhako? – Hyvänen aika, entä jos äiti sentään olisi tullut! – Tekisipä mieleni juosta katsomaan. Täytyy mennä röökinöiltä kysymään, saanko mennä tätini luo.”
Martta riensi Agaata neideltä pyytämään lupaa mennäksensä katsomaan, oliko hänen omaisiaan Haalmanskalla.
”Kyllä saat mennä”, sanoi Agaata. ”Kai se olisi hyvin hauskaa, jos äitisi olisi tullut!”
”Olisi oikein kovasti. Kuitenkin pelkään sitä vähän, kun ajattelen, että hän on jo vanha ja saattaisi matkasta rasittua liiaksi, mutta voi toki, kuinka hauskaa sentään olisi häntä nähdä!”
Ja Martan silmistä loisti iloinen toivo. Hän läksi nyt menemään Haalmanskalle, joka ei kaukana asunutkaan. Sielläpä tallinkujassa Kailu kaikessa rauhassa apettaan pureskeli sekä näytti niin tutulta ja hyvältä, että Martan oikein teki mieli mennä sitä hyväilemään, mutta ei, sitä ei hän nyt joutanut, sillä mahdollistapa oli, että äiti, rakas vanha äiti istui Haalmanskalla, ja häntä Martta nyt hartaasti toivoi näkevänsä. Tyttö siis vain kiirehti eikä hän toivossaan pettynytkään. Äiti, Jylhämäen vanha muori, istui Haalmanskan huoneessa ja joi kahvia par’aikaa. Kun hän tyttärensä Martan näki, rupesi tassilta kahvi maahan läikkymään ja hänen täytyi laskea se pöydälle. Sitte pisti hän kättä tyttärelleen sanoen: ”Terveisiä Maalulta”, mutta hihaansa pyyhki hän silmistään kyyneleitä, joita ei hän voinut estää vierimästä. Martta vuoron itki ja nauroi ilosta tavatessaan omaisiansa sekä kysyi, miten äiti oli jaksanut tulla tuon pitkän matkan Jylhämäestä tänne. ”Eikö teitä nyt kovin väsytä?”
”Ei sentään, täytyihän minun tulla teitä katsomaan, ei tiedä olisiko toisten enään ollut voimia senkään vertaa, mitä nyt on.”
”Mitenkä Severi jaksaa?” kysyi Miina.
”Hyvin vain, hän meni jo eilen uuteen kotiimme, mutta täällä tädin luona hän sentään on syömässä käynyt. Meidän kammarin muurissa on pieni hella, joten mukavasti saatamme siinä keittää.”
”Miina, tuo se säkki tänne, jonka Martalle toimme.” Miina läksi konttoorista tuomaan säkin, joka oli niin täynnä, että tuskin sen suu siteessä pysyi.
”Mitä kaikkia siinä nyt sitten on?” uteli Martta.
”Tässä on 40 kyynärää palttinaa, jota Maalu kehräsi ja kutoi itseänsä varten, mutta kun kuuli sinun naimisiin meneväsi, päätti hän antaa tämän sinulle morsiuslahjaksi”, sanoi Miina, ”ja tässä”, lisäsi hän ”on puolivillainen hamekangas, jonka olen sinulle kutonut; saat itse viedä sen värjärille rassattavaksi. Nämät loput ovat äidin antamia: kuusi täysvarttista raitia sekä peitto, jonka äiti ompelutti räätälin Annilla, ja tässä on vaippa sekä patjojen päällisiä, saat itse täyttää ne heinillä tahi oljilla. Pohjalla on vielä puulusikoita ja kauhoja sekä voipytty.”
”Toinen säkki on vielä, johon panin kaikellaista ruokatavaraa, jotta teillä olisi vähän, millä alatte,” sanoi äiti.
”Kiitoksia paljon, enhän nyt tyhjänä pesääni mene. Sitä äitiä, kun muisti puulusikatkin, kyllä täällä vain kaikki hyvästä tarpeesta on. En yhtään olisi muistanut, että niitäkin puuttui. Miinan ei tarvinnutkaan tuollaisia ajatella naimisiin mennessään, hänellä kun oli kaikkia kotona.”
”Siksipä minun täytyi tulla katsomaan tänne, millä lailla sinä, joka et mitään mukaasi vienyt, alkaisit pesääsi rakentaa”, sanoi äiti. ”Rupesimme kokoon haalimaan kukin, mitä mielestämme tärkeintä oli, jotta alkuun pääsisitte.”
”Maalukin jo on osannut noin kaunista palttinaa valmistaa.”
”Maalu saa aikaan jo mitä hyvään”, kerskaili Miina.
”Vanhako se tyttö nyt on?” kysyi Haalmanska.
”Täyttää Anttina 14 vuotta”, sanoi Jylhämäen muori.
”Niin, silloin kuin Martta kotoa lähti, oli hän kahdentoista”, lisäsi Miina, ”täytti sitte Anttina kolmetoista, nyt olet sinä vuoden ollut poissa ja hän siis tulee nyt taas Anttina neljäntoista vanhaksi. – Mutta ei uskos, kuinka suureksi se likka on kasvanut, ei Martta mihinkään hänen rinnallaan riitä, ja oikein on lihonutkin niin pulskaksi että oikein, aivan on täysi ihminen, hyvin minun mittaiseni.”
”Voi, voi, kuinka hauskaa olisi nähdä häntäkin, vaan enhän minä sentään mitään tahdo toivoa, kun sain äidinkin tänne, olihan se jo aivan odottamaton ilo.”
”Kuules, lapsi parka, eikö sinun jo tarvitse mennä kotia?” muistutti äiti.
”Oi täytyy kyllä mennä ja huomenna tulen sitte valmiiksi puettuna tänne. Kunigunda neiti on luvannut minua koreilla.”
”Kirkosta kai pappi tulee teidät vihkimään?”
”Niin, kirkosta tulee. Hyvästi nyt sitte.”
Martta lähti kotia.
Seuraavana päivänä eli Pyhäinmiesten päivänä puki Kunigunda neiti Marttaa morsiuspukuun. Tyttö oli ihmeen sievän ja suloisen näköinen; muotonsa oli tavallista vakavampi, juhlallinen tyyneys vallitsi koko hänen olennossaan. Pikku Inkeri katseli häntä tarkasti koko pukemisen aikana, vaan kun Martta oli täydessä morsiushankkinassaan, niin Inkeri ihastuneena huudahti: ”Martta on kovasti kaunis nyt! Täti, puetko Inkerinkin yhtä kauniiksi morsiameksi, kun tulen isoksi?”
”Mutta joll’ei Inkeri tulekkaan morsiameksi”, sanoi Kunigunda.
”Tulen minä vissiin, kun täti vain pukee.”
”No kyllä puen.”
”Ja sitte Inkeri syö paljo konvehtia ja Martta saa myöskin.”
”Saako Marttakin? Kiitoksia vain, mutta ei minulla olekkaan antaa Inkerille konvehtia.”
”Eikö ole? Syökö Martta itse kaikki?”
”Ei minulla ole ollenkaan konvehtia. Martta on köyhä tyttö vain, eikä sellaisten häissä sokerileivoksia syödä.”
”Ja Martta syö itse koko rasiallisen.”
”Minkä rasiallisen?” –
”Täti sanoi, että ne ovat Martan, ne konvehdit tuolla rasiassa, tuolla pöydällä.”
”No niitä lapsia! Me ostimme sinulle vähän hääkonvehtia,” sanoi Agaata, ”ja aioimme lähettää ne Haalmanskalle tietämättäsi, mutta Inkeri sai niistä vihiä ja ilmoitti taas koko asian; vaan samahan se on.”
”Hyvänen aika, kiitoksia paljon! Röökinät ovat kovin hyviä, mutta antakaa nyt Inkerillekkin.”
Lapsi sai toivottuja makoisiansa ja oli sitte tyytyväinen taas.
Taava tuli ilmoittamaan, että Severi oli tullut morsiantansa noutamaan issikalla, ja Martta kiiruhti sanomaan hyvästi. Oikein sydämmellisesti hän haltijoitansa kiittikin, sillä heidän ja hänen välinsä oli ollut erittäin hyvä, mutta pikku Inkerin hän syliinsä sulki ja näyttipä hänen olevan oikein ikävä erota tuosta lapsesta, joka vuoden kuluessa oli käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Vaan hetket riensivät ja Martan täytyi lähteä. Severikin oli oikein siistinnäköinen mustissa vaatteissaan. Martta pani päällystakin ylleen, mutta päässä ei ollut mitään muuta, paitsi ruunu huntuineen. Melkein kohta sen jälkeen, kuin Haalmannille olivat joutuneet, oli kirkonmenot loppuneet ja pappi tuli heitä vihkimään. Juhlallisilta vihkisanat kuuluivat. Jylhämäen muori pyyhkieli silmiään, siinä kun seisoi ikkunan pielessä kädet ristissä. Haalmanska kutsui vihkimiseen jälkeen häävieraat päivälliselle. Sitten kun päivällistä oli syöty, annettiin kahvia ja sitte konvehtia. Vihkiäiset olivat nyt päättyneet ja vieraat läksivät pois. Näitten joukossa oli Hilmakin, mutta ei hän sellaisista juhlallisista häistä pitänyt. Nyt olivat vain sukulaiset yhdessä ja he menivät kaikin saattamaan Severiä ja Marttaa heidän omaan kotiinsa.
”Jumala huoneenne siunatkoon”, lausui Martan äiti sisään tullessaan. Haalmanska oli tavallista äänettömämpi, mutta puuhasi ja toimieli sitä enemmän. Ei vieraat monta hetkeä ennättäneet olla Severin ja Martan kodissa, ennenkuin iloinen tuli paloi pesässä ja kahvi kiehua porisi, ja se oli Haalmanska, joka tätä toimitti. Pian siinä tuo mieluisa neste olikin valmista ja sitte juotiin tervetuliaiskahvia taas. Hauskasti kului ilta, mutta täytyihän senkin loppua. Jylhämäen muori sanoi Martalle hyvästijättäessään, kun Martta itki:
”Lapsi, tee aina velvollisuutesi ja pysy nöyränä Jumalassa.”
Seuraavana aamuna Jylhämäkeläiset lähtivät kotia. Martta katseli portilla siksi, että Kailu ennätti kadun ristiykseen. Silloin äitikin vielä kerran katsoi taaksensa, vaan sitte he poikkesivat toiselle kadulle ja joutuivat näkyvistä, jättäen Martan ja Severin oman onnensa nojaan, koettelemaan elämän monivaiheellisuutta!