Martta: 6. Maalle muutto

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
5. Rehellisyys maan perii 6. Maalle muutto.
Martta
Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson
7. Kirkkomatkalla


Toukokuu oli jo loppumaisillaan ja Viirisen neidet rupesivat muuttoa valmistamaan Impelään. Kuningunda neiti täytti arkkua ja Agaata kapsäkkiä. Martta kantoi tavaroita. ”Kunigunda, oletko pannut kultakukilliset kahvikupit mukaan?” kysyi Agaata.

”Mitä niillä teemme maalla?”

”Kyllä ne ovat hyvät olemassa. Jos kapteeni ja hänen sisarensa tulevat meille niin –.”

”Eihän kapteeni ennenkään ole ollut ja nyt kun hän on leskenä, niin –.”

”Se nyt on sama, mutta pane kuitenkin kupit mukaan. Martta, mene tuomaan kultakukilliset kupit Kunigunda röökinälle. – Kapteeni ei ole ollut, sanoit sinä, mutta hänen sisarensa on tuttu meille ja hän on nyt veljensä luona.”

”Jaa, Miila on hänen luonansa. Mutta Agaata, oletko kapsäkkiin pannut pöytälampun purpuranpunaisen silkkihunnun?”

”Mitä sillä tekisimme? Kesähän nyt on.”

”On niin, mutta syksypuoleen tarvitsee jo sytyttää lamppua ja silloin on erittäin hauskaa istua tuossa purppurahohteessa, jota lampunhuntu levittää huoneeseen.”

”Jaa, todellakin. – Martta, tuo piironkini ylimmäisestä laatikosta se punainen lampunhuntu, joka siellä on oikeanpuolisessa etunurkassa.”

Martta riensi taas ja Inkeri perässä, ikään kuin hänelläkin olisi ollut kova kiire.

Hetken perästä tuli Martta takaisin ja sanoi, että Severi ja Impelän toiset rengit olivat tulleet kuormia ottamaan. Hevoset olivat jo pihassa.

”Vai ovat, no hyvä, Kunigundan arkku näkyykin jo kohta olevan täysi. Kysy Taavalta, onko hän muistanut panna munkki- ja lättypannut mukaan. Ai, lääkepotit myöskin vielä ovat paperiin käärittävät. Kunigunda, mitä lääkkeitä me otamme mukaamme?”

”Koinruohon ja Tiilemannin tippoja. Jos Inkerin vatsa kipeäksi tulisi, niin kyllä niitä tarvitaan. – Mutta oletko pannut vaksinahkaa mukaan kylmiä kääreitä varten?”

”En ole. Martta, piironkini vasemmanpuolisessa laatikossa on vaksinahka-käärö, tuo se tänne. – Älä vielä mene, kuule, siellä on myöskin isävainajani pitkä harmaa sukka, tuo sekin tänne.”

Tuokion kuluttua toi Martta sekä nahkakäärön että sukan.

”Kas niin, nyt minä menen panemaan potit tähän sukkaan,” sanoi Kunigunda. ”Mitä siihen nyt panisinkaan? Täytyy kirjoittaa lapulle ensin, että muistan kaikki.”

”Saahan niitä jäljestäpäinkin, jos unohtuisi jotakin, mutta Kiinan pulveria kuitenkin täytyy ottaa ja puhdistettua tärpättiä sekä terveydensuolaa”, tuumi Agaata.

”Prinssintippoja myöskin tarvitaan; jos Inkeri sattuisi peljästymään, niin silloin ne ovat suuresta tarpeesta.”

”Niin, ja Valleriaana tippoja täytyy myöskin ottaa – jos sattuisi saamaan kohtausta, niin 15 tahi 20 tippaa tekisi hyvän vaikutuksen ensi hädässä.”

Kunigunda neiti rupesi nyt etsimään apteekistansa kaikkia näitä mukaan otettavia potteja ja kun hän oli ne paperiin käärinyt ja pistänyt sukkaan, oli siinä vieläkin hyvää tilaa.

”Vielä tähän mahtuu muutama pullo Maria Farinaa. Tuo, Martta, ne ovat piironkini päällä ja Amykos-potti myöskin.”

”Mutta välttämättömästi täytyy Martan sitte mennä apteekiin tuomaan lyijyvedellä sekotettua ruusuvettä; sattuu usein maalla olemaan vetoa, että silmät tulevat kipeiksi, mutta tuollaisella ruusuvedellä kun hautoo, niin tulevat terveiksi.”

”Niin, lähde vain oitis apteekiin, että tämä sukka saadaan täyteen ja sitte kiinni”, sanoi Kunigunda.

Martta läksi. Pihalla seisoi Severi kuormien vieressä, mutta Martan oli niin kiire, ett’ei hän orpanaansa huomannutkaan.

”Hei kuinka ylpeä”, sanoi Severi, ”eikö enään hyvää huomentakaan mainita maalaiselle?”

”Hyvää päivää, en huomannutkaan sinua, kun on kova kiire apteekiin. Kyllä sitten maalla sanon sinulle vaikka hyvää päivää ja iltaa, kun sinne vain kerran taas pääsisin.” Martta kiirehti apteekiin eikä kauan siellä viipynytkään.

Raitis kevättuuli suhahteli ilmassa ja kaupungin puutarhoissa linnut livertelivät. – ”Oi, miten kaunista on kaikkialla!” ajatteli Martta. Hän muisti kotilampea, jossa hän näin keväällä oli käynyt verkkoja laskemassa, kotirantaa, jossa hän monesti oli jalkojansa huuhdellut. – Paljon muistoja johtui hänen mieleensä, mutta kiire, kiire oli, ei Martta joutunut uneksimaan. ”Olen toisen palkkalainen, täytyy kiirehtiä kotia,” tuumi hän. Hetkeksi nousi raskas tunne Martan sydämmeen, vaan samassa tämä raitismielinen tyttö taas ajatteli: ”Kukapa ei ole toisen palkkalainen? – sitähän kaikki ihmiset ovat – sekä ylhäiset että alhaiset, ja kaikilla on velvollisuuksia täytettävänä; mitäpä minä nureksisin.” Impelän miehet ja kyökki-Taava olivat sillä aikaa saaneet kuormat valmiiksi ja Severi ajoi Impelän vaunut esiin.

”Joko nyt lähdette? Odottakaa vähän, että kuulen, mihinkä minä asetun”, sanoi Martta.

”Vaunuissa sinä menet, kuten röökinä vain”, pilkkasi Taava.

”Jahka kysyn; olisihan hauskaa kerran koettaa, millaiselta vaunuissa ajaminen tuntuu.” Martta meni sisälle ja Kunigunda neiti otti häneltä pullon, joka vielä sai tilansa tuohon pitkään sukkaan.

”Menenkö minä kuormien muassa, miehet ovat jo lähdössä?”

”Et, sinä istut kuskipenkille Severin kanssa, ja Inkerin me pidämme sylissämme. Rupea nyt vain panemaan vaatteita tytön päälle, sillä nyt mennään.”

”Nyt mennään”, huudahti Inkeri ja hyppi iloissaan niin, että Martan oli vaikea saada päällysvaatteita hänen yllensä.

”Inkeri pääsee maalle”, sanoi Martta, ”ja siellä Impelässä on suuri, suuri piha, jossa Inkeri saa juosta niin paljo kuin haluttaa.”

”Niinkö kovaa, että oikein? Eikö Martan yhtään tarvitse huutaa, että Inkeri lankee?”

”Ei yhtään.”

”Kovasti on lystiä!”

Martta sai vaatteet lapsen ylle, ja sitte mentiin ulos. Kaikki istuivat he jo vaunuissa. Severi tarttui ohjin, Martta hyppäsi kuskipenkille Severin rinnalle ja sitte lähdettiin kaupungista.

Nyt Martastakin tuntui hauskalta, kun kaupungista maalle ajettiin, vasta nyt hän oikein tiesi, että kesä tuloaan teki, sillä niityt ja pellot olivat vehmasta kasvia täynnänsä, ja leivot liitelivät livertäen ilmassa. Hänen ajatuksensa lentelivät kotia ja hän kysyi Severiltä: ”Muistatko tuota Jylhämäen vuorenloukeroa, jota me kammarina pidimme lapsena ollessamme?”

”Muistan minä, mutta lammella minusta hauskinta oli.”

”Niin, kun kalassa oltiin. Ovatkohan Miina ja Maalu nyt saaneet kaloja? Mitähän siellä nyt tehnevät?”

”Eikö ole heistä mitään tietoja ollut?”

”Ei ole. Eivät käy kaupungissa, kun on pitkä matka. Mutta katso, tuolla tulee kyyti, kun ajaa noin kovasti, väistyppäs aikoinaan.”

”Kyllä sitä vielä ennättää, ei ole kiirettä”, vastasi Severi.

Vastaantulia ajoi aika vauhtia, ja juuri kuin Severi aikoi väistää, ajoi hän niin läheltä tuliaa, että vaunun pyörät sattuivat vastaantulian rattaisiin.

”Hyvää päivää, Miila”, sanoi Kunigunda.

”Aih, kah, kapteeni ja Miila!” huudahti Agaata.

”Nöyrin palvelianne!”

”Hyvää päivää! Menikö mitään rikki?”

”Ei vaaraa mitään. Polleni pysähtyi kuin naulattu. Tuo kuski lurjus ei osannut väistyä aikoinaan.”

”Jaa, se oli aivan hänen syynsä”” myönsi Kunigunda.

Muutamia sanoja vaihetettiin ja sitte sanottiin hyvästi. Agaata vielä huusi, että Miila vain kaikella muotoa pian kävisi Impelässä. Sitten he taas ajoivat kukin eri suunnallensa, ja olivat pian ehtineet toistensa näkyvistä.

”Miksikä ei Severi väistynyt aikoinaan, kun Martta juuri huomautti?” kysyi Agaata vähän terävästi.

”Mitä hekin ajoivat niin hurjasti”, vastasi Severi aivan levollisesti.

”Parempi on aikoinaan varoa, ett’ei vaaraan joudu, se on paras kaikissa asioissa”, neuvoi Agaata. ”Severi panee vain sen toistaiseksi mieleensä. Hyvä, ettei sentään mitään vahinkoa tullut.”

He ajoivat eteenpäin ilman mitään muuta tapahtumaa ja puolen tunnin kuluttua joutuivat Impelään.

Tämän kartanon asuinrakennus oli puusta ja vanhan-aikuinen. Sen ylikerrassa oli kaksi kammaria ja näitten akkunoista oli näkö-ala erittäin kaunis: saarikas järvi, jota koivujen ja kuusien koristamat niemekkeet ympäröivät, tekivät sen mitä viehättävimmäksi. Alikerrasta ei näkö-ala ollut yhtä kaunis, sillä puutarha oli niin tuuhea, että esti järveä näkymästä. Puutarhan käytävät olivat, kuten vanhaan aikaan oli tapana, suorat, ja niitten molemmilla puolin kasvoi kaikellaisia harvinaisia, vanhoja lehtipuita, joittenka latvakset muodostivat katoksia noihin käytäviin. Piha oli tasainen ja ruohokas, siellä oli ainoastaan yksi puu, vanha lehmus, mutta se oli niin suuri, että lukuisakin seura sen alla olisi mahtunut istumaan. Tämän suojassa Viirisen neidet tavallisesti istuivatkin kahvia juomassa sekä yksin ollessaan että vieraittensa seurassa.

Martan mielestä Impelä oli niin kaunis paikka, että hän sanoi: ”Mitä sitten taivaassa, kun täälläkin jo on näin ihanaa.” Ja vaikea on sanoa, kumpika täällä oli onnellisempi, Inkerikö vai hänen hoitajansa.

Talon rengit ja piiat katselivat uteliaasti uutta tulokasta ja kylläpä Marttaa sopi katsella, ei suinkaan muodossa eikä käytöksessä ollut moitteen sijaa. Renki Matti, kun päivälliselle tuli, sanoi: ”Ai sentään, kun toimme tänne nätin tytön, sitä nyt taas kelpaa tämän kesän katsella.”

”Hm, kaupungin tyttö, tietäneekö paremmin kuin Kiven Eeva, kasvaako ’nakriit puussa vai maassa,’” ivaili vouti.

”Kyllä se tyttö tietääkin vähän enemmän, kuin moni muu,” vakuutti Severi.

”Muutenko Severinkin on aina tehnyt mieli kaupunkiin, kun vain vähänkin asiaa on ollut,” sanoi Impelän karjakko, Anna-Maija.

”Mitäpä muuten,” sanoi Severi. ”Ehkä et muista, että kotini on kaupungissa.”

”No kyllä sinne vain Martankin vuoksi sopii mennä,” vakuutti Matti, ”se on niin heikkarin sievä tyttö, että voi veikkonen sentään. Ruvetaanpa tytöstä kilpailemaan, Severi!”

”Kaikki räppänät tässä, tuskin reserviin kelpasit.”

”Mutta kun kelpasin hyvinkin, sitte kun kerran sinne otettiin, ja ampuminen kävi kuin pästä pojilta vain.”

”Kas noin, kyllä Matti itseänsä kiittää osaa.”

”Totta kai, eihän sitä muutkaan tee”, vastasi Matti ja nousi ruoalta sekä läksi iloisena taas ulos toimiinsa. Mutta Martta asetteli Viirisen neitojen kanssa kapineita paikoilleen eikä tietänyt ensinkään, minkä leikkipuheen esineenä hän ruokatuvassa oli.