Martta: 7. Kirkkomatkalla
| 6. Maalle muutto | 7. Kirkkomatkalla. Martta Kirjoittanut Theodolinda Hahnsson |
8. Rakkaita vieraita |
Päivä paistoi paahtavan kuumana ja taivas oli kirkas, ainoastaan muutama vaalea hattara näkyi siellä täällä sen sinisellä laella. Martta istui kangaspuissa ja kutoi, että jyskyi. Posket punottivat ja otsa hikoili, mutta samaa vauhtia sukkula yhä lenteli. Kun kuumuus kävi liian polttavaksi, aukaisi hän akkunan ja alkoi sitten taas yhä raittiimmasti työtään jatkaa. Samassa viskattiin akkunasta sisään kimppunen mustikanvarsia, jotka olivat täynnänsä kypsiä mustikoita. ”Kah, hyvänen aika, kankaani likauntuu”, huudahti Martta äänellä, joka oli nuhtelevainen olevinaan, mutta hän hymyili kuitenkin katsellessaan päin akkunaa, jonka ääressä Severi seisoi.
”Sinä vain täällä kudot, etkä ollenkaan tule niitylle! Tänään saamme hyvästi kuivia heiniä, väkeä vain tarvittaisiin lisää.”
”Kai maar teitä siellä tarpeeksi on, vaan kyllä sentään halusta tulisinkin; ulkotyö olisi taas muutteesta hyvin hauskaa.”
”Kas vain Severiä, kun olikin niin kova nälkä, että kiirehti ennen meitä ruoalle,” ivaili Matti, joka voudin ja muun heinäväen parissa meni akkunan sivutse ruokatupaan. ”Hyvästi nyt, Severi, teemme sinulle lepästä lusikan.”
Mutta nytkös Severi yhdellä hyppäyksellä astui akkunasta kammariin, josta ovi kävi ruokatupaan. Silmänräpäyksessä oli hän rientänyt pöydän ääreen ja kun Matti astui sisään, istui Severi syömässä kaikessa rauhassa, ikään kuin hän siinä olisi jo kauan istunut.
”Hyvä että kuitenkin ennätit päästä ruoalle, minun tulikin sinua jo sääli, kun noin kovasti sinua säikähytin tuolla leppäisellä lusikalla.”
”Kas vain, mikä erinomainen yhtäläisyys meissä vallitsee, minäkin niin kovin säälin sinua tuon pitkän nenäsi takia, jonka sinulle toimitin.”
Martta meni nyt myöskin ruokatupaan. Vouti loi häneen vähän veitikkamaisen katseen ja sanoi: ”Paras on, Martta, että pyydät röökinäin laskemaan sinua niitylle, että pikemmin saamme kuivat heinät kokoon, sillä nyt tulee varmaankin roska-ilma, koska kukonpojat tappelevat”.
”Eihän niitä meillä olekkaan”.
”Onpa vain, tässä kaksi hyvää veitikkaa, jotka kielillään toisiansa pieksivät. Mutta totta puhuen, mene sinä sanomaan Agaata röökinälle, että minä tahdon sinunkin niitylle. Eihän ne kangaspuut perässä kulje.”
Martta läksi Agaata neiden luo ja kysyi, pääsisikö hän heinäniitylle, kun vouti oli käskenyt.
”Kyllä, koska heinänteolla kuuluu olevan kiirettä, mutta jos vieraita tulee, pitää sinun palata kotia”.
”Niin, tietysti, kyllä sitten tulen. Odottavatko röökinät vieraita?”
”Kapteeni tässä tuonaan lupasi sisarineen kohdakkoin tulla meille, ja neiti Visaa myöskin olemme odottaneet. Mutta tuskin he tänään tulevat, mene sinä nyt vain”.
”Kiitoksia, kyllä on kovin hauskaa mennä vähän ulkotyöhönkin”. Martta lähti ulos ja hetken perästä hän harava olalla meni heinäväen parissa niitylle. Severi ja Matti kulkivat taas rinnakkain, kuten hyvät ystävät ainakin, ja Matti kehui ampumistaitoaan. ”Niin me ammuimme vain, että joka laakilta meni pilkkuun”.
”Tokkohan?”
”Meni kun menikin ja kotia päästyämme sitten laulettiin ja pidettiin hauskaa”. Muistellessaan reservi-aikaa Matti rupesi laulamaan että koko seutu kaikui:
- ”Sinisilmän lammen rannalla
- On mua kasvatettu,
- Suomen saaren vartiaksi
- Koht’ olen koulutettu”.
Mutta nyt ennätettiin niitylle, jossa sitten ahkera työ alkoi. Martta, joka oli sisätyössä koko kesän ollut, paistoi niin hohtavan valkoiselta toisten rinnalla, että oli ikäänkuin joku hienompi olento, mutta työ sujui niin hyvin, että kyllä piankin huomasi hänen ulkotyössä olevan paikallaan yhtä hyvin, kuin kangaspuissakin. Ahkeraan tehtiin työtä, ei Mattikaan joutunut laulamaan. Päivällisen jälkeen vasta pieni ruokalepo suotiin heinäväelle ja silloin Matti kiirehti Martan lähelle. Hän koetti saada kaikellaista puhetta alkuun, mutta Martta ei paljoa viitsinyt häntä kuunnella. ”Ruvetaanpa aprikoimis-arvoituksia arvottelemaan, Martta”, sanoi hän vihdoin, koettaaksensa tällä tyttöä huvitella.
”Ruvetaan vain”.
”Kuka alkaa? Martta, ala sinä”.
”En minä, mutta kyllä jatkan”.
”Entäs jos minä sen teen, mutta kuka arvaa? Jos alan k:lla, olen piikkejä täynnä, vaan jos alan M:llä, olen kaunis tyttö”.
”Se on kartta ja Martta”, sanoi Anna-Maija karjakko.
”Tiedän minä sopivammankin arvoituksen: Jos alan K:lla, olen liukas eläin, jos alan M:llä, olen viekas poika, ja sen saa Matti arvatakseen”.
”En minä vain sitä arvaa, huomaan sen liika vaikeaksi”.
”Tulenpa avuksesi sitten, se on Katti ja Matti”.
”Siinä sait Matti. Niinpä kärpänenkin siipensä polttaa, kun hän valkean ympäri lentelee”, sanoi vouti. ”Mutta arvoitukset jääkööt sikseen, tässä on nyt jo taas työhön ryhtyminen, että saamme aikoinaan heinät korjuun, kun on lauantai-ilta”.
Heinäväki, voutia totellen, ryhtyi heti ahkeraan työhön. Heinät saatiin kokoon ennen iltaa, ja väki läksi kotia. Anna-Maija pani saunan lämpiämään ja sitten heinäväki, joka päivän oli työtä tehdessä hikoillut, otti saunassa vielä aika löylyn, jonka jälkeen heidän väsyneet jäsenensä tuntuivat niin nuorteilta ja virkistyneiltä, etteivät he päivän uuvuttavaa hellettä enää muistaneetkaan.
Seuraavana päivänä eli pyhänä, pääsi Martta kirkkoon, sillä Viirisen neidet olivat molemmat kotona. Jalkaisin hän meni, koska kirkolle oli ainoastaan vähän toista virstaa. Kirkolle Severikin lähti, mutta hän meni jo aikaisemmin kuin Martta. Kotomatkalla he sentään tapasivat toisensa, vaikka oli siinä paljon muitakin, jotka kirkosta palasivat, ja pari muijaa sekä kolme lasta tuli heitä vastaan. ”Vastako nyt kirkolle aiotte?” kysyi eräs muija tulioilta.
”Emme ikään, mansikkaan vain mennään. Ajattelin että Impelässä ehkä ostaisivat. Jaa niin, siinähän Impelän kuski onkin, tunnen vielä, kun tässä tuonaan olitte meidän miehen kanssa yhdessä muurarin työssä Impelässä, ja kun vein päivällistä äijälleni, niin näin teidän siellä. Tiedättekö, ottavatko röökinät marjoja?”
”Kyllä maar”.
Eräs tyttö, joka kirkolta tuli, saapui nyt myöskin näitten puhuvien joukkoon.
”Kah, naapurin Viinu! Hyvää päivää!” sanoi marjamuija. ”Mitä kirkolta kuuluu?”
”Arttilan Santra kuulutettiin jo!”
”Vai niin, soo, soo! Koskahan nyt häät tulee? No kylläpä se paras olikin. Mitäpä he siinä suotta nuoruuttaan olisivat kuluttaneet odottaen. Onhan nikkari-Kallu kelpo työmies, ei Anttilan yhtään tarvinnut estellä tytärtään Kallua ottamasta, kyllä siinä vain miestä on. Vai kuulutettiin nyt”.
Muija läksi seuroineen ja kirkolta tuliat jatkoivat matkaansa. Tultiin Impelään vievälle tienhaaralle, jonnekka Severi ja Martta poikkesivat. Kun kahdenkesken jäivät, sanoi Severi: ”Martta, mitäs tässä mekään suotta nuoruuttamme kulutamme”.
”Eihän se suotta kulukkaan, työhön kuin hyvin kelpaamme kumpikin”.
”Mutta kulutamme itseämme toisten työssä, kun omaammekin voisimme tehdä”.
”Siitähän palkan saamme”.
”Mutta minä haluaisin omaan olooni jo, etkö sinä suostu tulemaan kumppanikseni?”
”Kyllä kai sitten, enhän minä kestään muusta huoli kuin sinusta”.
”Ja syksyllä mennään kuulutukseen, minä aion ruveta muurariksi kaupungissa”.
”Ja minä muurarin vaimoksi. Minä autan sinua sekoittamalla vettä, savea ja soraa; siten olemme taas yhdessä työssä, kuten ennen lapsena ollessamme”.
”Niin ollaan, ja toivon että hyvin toimeen tullaan”.
”Eiköhän sentään maalla olisi parempi oltava, kaupungissa sanotaan miesten joutuvan moniin kiusauksiin”.
”Enhän ole viinaan menevä, kyllä siellä pysyn sellaisena kuin ennenkin”.
Näin jutellessaan olivat jo ennättäneet Impelään. Muutamilla yksinkertaisilla sanoilla olivat he elämäänsä koskevan tärkeän päätöksen tehneet.
Iltapäivällä Martta käveli Inkerin kanssa puutarhassa, hän oli iloinen kuten ennenkin ja jutteli lapselle kaikenmoisia kukista ja linnuista, mutta sydämmensä tuntui niin täydeltä, että hän kaipaili omaisia, joille olisi saattanut puhua kaikki. – ”Jospa Miina olisi täällä, ei, äiti – voi jos saisin nähdä äitini”, huokasi Martta, ja hän, jonka heleää ääntä ei kukaan ollut kuullut, siitä asti kuin hän palvelukseen tuli, hän nyt huojensi sydämmensä laulamalla Jylhämäessä sepitettyjä laulujansa:
- Minun jos hän unhottaisi, ei hän mull’ oo luotu.
- Mutt’ en toista kullaks ota, vaikka oiskin suotu.
”Mitä Martta huutaa?” kysyi Inkeri ihmeissään, hän kun ei koskaan ennen ollut Martan lauluääntä kuullut, eikä täditkään milloinkaan hänelle laulaneet.
”Minä vain laulan,” vastasi Martta.
”Laula vielä, Martta laulaa nyt Inkerille!”
Martta otti tytön syliinsä ja rupesi hänelle laulamaan kaikellaisia kansanlauluja, joita hän ennen oli laulanut kotilammella kalassa ollessaan. Lapsi kuunteli noita yksitoikkoisia, surunsekaisia ääniä siksi, että hän uneen vaipui. Martta nousi, viedäkseen Inkeriä sisään, ja samassa häntä jo huudettiinkin. Haalmanska ja Hilma olivat tulleet häntä katsomaan. Martta vei Inkerin sisälle ja pani vuoteelle lapsen lepäämään sekä meni sitten Haalmanskaa ja Hilmaa tapaamaan.
”Hyvää päivää, Martta,” sanoi Hilma, ”mitenkä sinä täällä maalla nyt olet voinut? Tulin Haalmanskan kanssa sinua helssaamaan. Kun Haalmanskan teki mieli poikaansa katsomaan, niin minä heti lupasin tulla mukaan, on hauskaa nähdä Severiäkin, hänpä oli aina niin kovin snälli poika, että minä oikein tykkäsin hänestä.”
”Missä Severi on? Vieläkö tänne jäätte?” kysyi Haalmanska.
”En tiedä, minnekkä lienee mennyt”, vastasi Martta, ja jätti viimeisen kysymyksen ilman vastausta. ”Ehkä on mennyt levolle tallinparveen.”
”Ai, häntä täytyy herättää. Mennään ulos häntä hakemaan.” Mutta ulos kun tulivat, näkivätkin Severin voudin keralla istuvan tallin kynnyksellä. ”Päivää, Severi, nyt minä tulin tänne teitä helssaamaan, mutta tulevana pyhänä täytyy teidän tulla vastavuoroa Hämeenlinnaan” siellä tulee kovasti hauskaa. Prankoori pitää silloin juhlaa parkissa. Sinne laitetaan lava, jossa tanssitaan ja prankoorin oma musiikki soittaa. Tulkaa oikein varmaan.”
”Tokkohan sopii päästäkkään; en nyt vielä tiedä,” vastasi Severi.
”Juu, juu, kyllä maar, sanokaa vain, että tahdotte mennä. Minua luokseni teidän sopii tulla kortteeriin ja sitte pidetään oikein hauskaa.”
”Kiitos vain, mutta äidin luo me kortteeriin menisimme.”
”Tietysti, mitähän everstin herrasväki siitä sanoisi, jos me heidän kyökkiinsä tulisimme,” sanoi Martta.
”En minä enään everstillä olekkaan, olen omassa olossani. Tykkäsin että oma priiheeti sentään on parempi, kuin vieraita palvella.”
”Miten sinä nyt toimeen tulet?” kysyi Martta.
Vouti, joka ääneti oli kuunnellut Hilman puhetta, sanoi nyt varsin vakavasti: ”No näes, se priiheeti kai niitä kaupungin likkoja elättää.”
Hilma ei ollut tuota kuulevinaan, vaan vastasi: ”Minä stryykään ja ompelen.”
”Mennään nyt sisälle, täti jo odottaa”, sanoi Martta.
”Onko äiti täällä?”
”On hän. Hyvänen aika, emmekö siitä puhuneetkaan!” huudahti Martta.
”Ette ikään, menkää nyt sitte edellä, minä tulen kohta.”
Kun tytöt olivat menneet, sanoi vouti: ”Tuo Hilma on aika tytön kekkuli, kyllä hänen näin ennen, kun hän röökinöillä palveli; keikkui ja kieppui, että harmitti. Varo itseäsi vain, Severi, nyt hän sinua mielittelee.”
”Ei ole hätää.”
”No niin – kyllä ymmärrän, pysy sinä vain paremmassa kiinni.”
Severi meni äitiänsä tervehtimään. Hilma oli neitien luona ja Martta keitti kahvia vieraillensa.
”Mitä nyt tuumaatte, jäättekö tänne tulevaksi vuodeksi?” kysyi Haalmanska.
”Emme”, vastasi Severi. ”Ajattelin juuri, että osui hyvin, kun tänne nyt tulitte, sillä pyytäisin teitä katselemaan minulle sopivaa huonetta tulevaksi vuotta, minä kun aion omaan olooni ruveta, aion kaupunkiin muurariksi.”
”Mikähän sinun päähäsi nyt on pistänyt, täytyy kai sinulle sitten katsoa muijaakin, et suinkaan sinä itse rupea keittämään?”
”Se on katsottuna jo.”
”Ethän vain tuota Hilma häiläkkää aikone ottaa?”
”Hui hai, arvatkaa paremmin vain.”
”Täti, kelpaanko minä miniäksenne?” sanoi Martta ja tarttui ystävällisesti tätinsä käteen.
”Hyvä lapsi, kyllähän se käy päinsä näinkin, vaikka olettekin sisarusten lapsia. – Olisittehan saattaneet mennä suvusta edemmäksi, – mutta onpa niitä ennenkin tapahtunut liittoja orpanien välillä. Hm – vai niin, te ette siis enään jää tänne, enkä teitä muuallekaan saa toimittaa. Röökinäthän tarvitsevat nyt toiset palkolliset teidän sijaanne. Jahka nyt Hilma tulee pois tuolta sisältä, niin minun täytyy mennä asiasta puhumaan röökinöille. Se on varsin välttämätöntä, sillä parhaat palkolliset jo ottavat paikat itselleen. Tietävätkö täällä jo liitostanne?”
”Ei kukaan,” vastasi Severi, vasta tänään se tapahtuikin.”
”Vai niin, antakaas kun minä sitten puhun röökinöille.”
”Juokaa nyt ensin kahvia ja menkää sitten vasta.”
”No niin, paras ehkä on, sopiihan minun käskeä Hilmaa sitten tänne kahvia juomaan, niin saan röökinäin kanssa kahdenkesken jutella.”
Haalmanska joi kahvinsa ja meni sitten Viirisen neitien luo kammariin. ”Suokaa anteeksi, että tulin näin rohkeasti oikoiseen tänne vain, vaikka olen tämmöinen ämmän-kakkula kuin olenkin – mutta röökinäthän aina ovat olleet niin erinomaisen heveliä minulle. Hilma, mene sinä kyökkiin, Martta odottaa sinua kahvia juomaan.” Hilma meni ja Haalmanska jatkoi: ”Niin maar, niin maar, on se kumma, miten kaikki ihmiset ovat hyviä, kapteenska Plomroosikin aina minulle sanoo: ’sööta snälla madam’, niin hän sanoo.”
”Istukaa, Haalmanska,” kehotti Agaata neiti.
”Kiitoksia, hyvää se tekeekin, istuminen, kun on kulkenut pitkän matkan. Tulin kuulemaan, kuinka täällä poikani on toimeen tullut. Ajattelin, että ottaisin samalla selkoa, vieläkö herrasväki pitää häntä, mutta kuulin tuolla kyökissä, että poika paha ei enään aiokkaan palvella.”
”Eikö, siitä ei meillä ole ollut aavistustakaan. Mitä hän aikoo?”
”Hm – hankkii kaupunkiin omaan oloonsa, on näette oman pesän toimeenpano tullut mieleen; poika on Martan kihlannut, heidän on ollut hyvä väli jo lapsuudesta.”
”Martan!” huudahti Kunigunda, ”no enpä minä halusta olisi Marttaa antanut pois. – Vai vie Severi Martan meiltä!”
”Kai maar sitten, koska käski minun toimittaa huonetta kaupungista itselleen. Hän aikoo muurariksi ruveta.”
Inkeri, joka tätinsä huudahdukseen oli herännyt ja kuullut, kun täti sanoi, että Severi vie Martan, seisoi nyt aivan suorana vuoteellaan ja kysyi pelästyneen näköisenä: ”Mihinkä Severi Martan vie?”
Tädit joutuivat vähän hämilleen, eivätkä tietäneet heti, mitä vastata, mutta Haalmanska sanoi aivan iloisesti: ”Severi vie syksyllä Martan omaan kotiinsa kaupunkiin ja pikku Inkeri tulee sitten häntä katsomaan.”
”Ei saa viedä,” sanoi lapsi ja juoksi oikopäätä kyökkiin. Siellä kun näki Severin, meni hänen eteensä ja löi jalkaansa lattiaan, huutaen: ”Ei Severi saa! Ei Severi saa!”
”Mitä en saa? Enkö saa juoda kahvia?” kysyi Severi, joka juuri joi Martan tarjoamaa kahvia.
”Ei saa viedä Marttaa,” sanoi lapsi, jonka silmistä kyyneleet rupesivat tipahtelemaan.
Severi ja Martta punastuivat, mutta Hilma rupesi nauramaan ja kysyi:
”Kuka niin on sanonut, että Severi Martan vie?”
”Ämmä sanoi,” nyyhkytti Inkeri.
”Vai niin, katsoppas vain! Kratulus sitten,” lausui Hilma.
”Niitä lapsia,” sanoi Martta itsekseen, vaan samassa osui hän katsomaan ulos ja huudahti:
”Vieraita tulee, Inkeri menee röökinöille sanomaan.”
Inkeri juoksi, unhottaen surunsa, tätiensä luo ilmoittamaan, että vieraita tulee.
”Ai, vai tulee, minunkin täytyy mennä kyökkiin sitten,” sanoi Haalmanska ja lähti, mutta neidet riensivät vieraitansa vastaan.