Merimies G. Lundströmin muistelmia/12

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 11 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 13
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 17.4.1875, nro 16, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Seitsemäs Luku.

Jo ennen Kolossien sotaa oli vaimoni mi­nulle synnyttänyt poian, josta mieleni oli sangen iloinen, Muuten oli koti-elämämme hillalleen vierynyt eteenpäin, ilman merkit­tävimpiä tapauksia. Vaan nyt, kun laivan rakennus-työtkin olivat loppuneet, heräsi mi­nussa taas entinen intoni päästä merille. Tä­män haluni kerroin ala-katteini Bensiman’ille joka juuri oli laivoineen lähtemäisillään toi­sille saarille viemään ruoka-tavaroita. Si­oitus-paikkoja oli kaikkiaan kolmekymmentä. Katteini kohta kehoitti minua tulemaan lai­vaansa, johon myös olin valmis.

Lähdettiin siis matkalle, johon päämieskin meitä seurasi. Miten jo kerroin, oli päämies kovin arka Kolosseja kohtaan, vaan vieläkin arempi näytti hän olevan merimiehenä. Kun kuljettiin saarien ja karien välitse, vapisi hän pelvosta, eikä antanut katteinille pahaakan rauhaa. Jok’ainoata kiveä nähdessään huusi hänaina katteinille:

”Katsokaa katteini, tuo kivi tulee päälle!”

”Ei kivi tule meidän päällemme, ell’emme mene kiven päälle,” vastasi katteini viimein närkästyneenä ja meni kajuttiinsa, josta ei hyvään aikaan tullut ylös.

Mtta vaikeata todella olikin näillä seu­duilla purjehtia, sillä alituisesti oli sumuinen ilma ja lisäksi vielä kävi kaikille puolill-e kova meri-virta, jonka tähden ei tahtonut millään keinon saada matkan kulusta selkoa. Usein täytyi lauasta tykki ja samalla katsoa kelloon, kuinka kauan aikaa ääni viipyi en­enkuin kaikuna palasi saaresta takaisin, ja sen mukaan sitten määrättiin saaren etäisyys. Mutta ell’ei ääni palannut, oli saari niin kaukana, ettei laukaseminen sinne kuulunut­kaan.

Nyt purjehdettiin ”Paul” nimistä saarta kohden. Kun tätä lähenimme sen verran, että jo hiukan haamoitti taivaan rannalla, alkoi sieltä kuulua kauhea mörinä, joka mö­rinä kävi aina hirmuisemmaksi, kuta lähemmä saarta tulimme. Ihmetellen kysyin syytä tä­hän mörinaan, jolloin sain tietää saarella löytyvän niinkutsutuita ”merikissoja,” jotka pitivät tänlaista ääntä. Rannalle tultua en kylläksi voinut ihmetellä näiden merikissojen paljoutla, sillä pitkin saaren sivua, niin pit­källe kuin silmä kannatti, oli niitä täpösten täyteen. Varmaankin löytyi niitä siellä mil­joonia.

Päästään olivat nämä eläimet aivan koti­kissan muotoisia. Edessä oli niillä kaksi lyh­käistä jalkaa ja takana lyhkäinen kova häntä, joten maalla kulkeminenkin kävi niiltä koko lailla. Kooltaan olivat isommat noin kolme kyynärää pitkät. Nuoremmilla oli kahveen ruuni karva, mutta vanhemmilla hopeanhar­maa. Ihmisiä eivät peljänneet lainkaan.

Saarella oli parast’aikaa miehiä niitä pyy­tämässä. Näiltä kuulustelin tarkemmin me­rikissan tapoja ja kertoivat he siitä seuraa­vaa:

Kesällä, sikiöimisen aikana, tulevat meri­kissat maalle, vaan ainoastaan tälle saarelle, ja viipymät siellä kaksi kuukautta. Tällä ajalla eivät koirakset käy lainkaan meressä, vaan ainoastaan naarakset. Ne elävät mo­niavioisuudessa ja välistä tulee koiraksien kesken semmoinen riita naaraksista, että ka­hakassa moni menettää henkensä. Kun ne sikiöimis-aikansa ovat olleet maalla, menevät ne jälleen mereen ja väli ajalla niistä ei näe rahtuakaan. Pyytäessä ei niitä pyssyllä am­muta, vaan ajetaan seipäillä sopivasta pai­kasta joku kymmenkunta erilleen toiseen paik­kaan, jossa ne sitte tapetaan ja nyljetään. Rasva keitetään öljyksi ja raadot korjataan pois, sillä jos eläimet huomaisivat heitä ta­pettavan, karkamustuisivat ehkä tykkenään koko saarelta. Ne ovat yhtä rasvaisia kuin hylki, jonka heimoa myös ovatkin. Hopean­harmaa karvaista oli tällä kertaa noin nel­jäänkymmeneen tuhanteen, jotka kaikki otet­tiin laivaan.

Täältä menimme Beringin salmelle jossa myöskin löytyi yksi sioitus-paikka. Siellä tapasin erään miehen, jonka kanssa olimme samassa seurassa tulleet Sitkaan. Häneltä kysyin Markunnoff’in nykyistä olinpaikkaa, vaan sain vastaukseksi, ett’ei tämä enään kuu­lunutkaan elävitten joukkoon. Vuosi taka­perin olivat villit kerran yöllä hyökänneet täkäläiseen sioitus-paikkaan, leikkasimat veit­sellä Markunoff’ilta, — joka nukkuneena ma­kasi vuoteellaan, — vatsan halki ja heittivät suolet akkunasta ulos.

”Koiralla oli koiran kuolema,” lisäsi mies; mutta minä ajattelin: ”Markunoff parka! toisissa suhteissa ja toisissa elämän vaiheissa olisivat etevät luonnon lahjasi tehneet sinut ehkä suureksi mieheksi, nyt ne sinut tekivät ainoastaan sitä suuremmaksi roistoksi.”

Otettuamme täältä useampia lajia nah­koja, läksimme tulemaan Sitkaa kohden. Lai­vasillalla oli eräs tuttavani vastassa, joka kohta minulle kertoi odottamattoman uutisen. Sanoi nimittäin vaimoni sillä aikaa olleen minulle uskottoman. Tämä sana välähti kuin veitsellä sydämeeni, enkä tietänyt, mitä oli ajatteleminen. Koetin kuitenki rauhoittaa mieltäni ja läksin kotia. Vaimoni otti san­gen kylmästi minut vastaan. En monta hetkeä kotona ollutkaan, ennenkuin sattumalta löysin paperi-palasen, johon oli venäjän kie­lellä ja tuntemattomalla käsialalla jotakin kirjoitettu. Kun epäluuloni jo oli herännyt, enkä itse venäjän kirjoitusta ymmärtänyt, kysyin vaimoltani tämän sisältöä.

—Hän ei mitään ja vastannut. —

Kysyin uudelleen ääneni jo vapisi tus­kallisesta harmista.

— Ei sittekään vastausta. —

Panin paperin taskuuni ja läksi erään tut­tavani luo, joka osasi venäjän kieltä lukea. Hän ilmoitti kirjeen sisältävän kutsumuksen erääsen salaiseen paikkaan saman päivän il­tana. Kun tuttavani näki mieleni muuttu­van kovin synkeäksi, neuvoi hän minua me­nemään kirjeen kanssa parttavoin eli ylimäi­sen työ-johtajan tykö.

Tein työtä käskettyä.

Parttavoi katseli kirjettä, nosteli olkapäi­tään ja kysyi viimein:

”Tahdotko vaimosi tästä johonkin rangais­tukseen?”

”Mitäs semmoista voisi olla?” kysyin tuskissani.

”Voitaisiin lähettää hänet kalasaarvllv sii­voomaan kaloja joksikin aiaksi.”

”Taitaa olla turhaa, mutta tehdään tuo kuitenkin koetteeksi.”

Aikomukseni oli jättää lapsi kotia, mutta tätä ei myönnettykään. Kun vaimoni oli muutaman viikon ollut poissa, sanoi partta­voi minun taas täytyvän muuttaa kasar­miin, sillä asuntoa ei pidetä yksinäisen miehen kaytettävänä. Tämä sana kolautti pahasti mieltäni, jonka vuoksi sanoin:

”Tulkoon ennen vaimoni kotiae, en minä enään kasarmiin muuta.”

Pian tulikin mainioni takasin; mutta ta­pojansa hän ei ollut parantanut. Koetin neuvoa häntä hyvällä, niinkuin parhaiten voin, vaan apua ei ollut mistään. Halvek­sin kovuutta käyttää, vakuutettu kuin olin senkin turhuudesta.


(Jatk.)