Merimies G. Lundströmin muistelmia/3
| Osa 2 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 4 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 13.2.1875, nro 7, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Päivät kuluivat, vuodet vierivät. Kesät olin minkä missäkin merimiehenä, talvet oleskelin joutilaana niinkauan ainakin kun rahoja kesti, vaan kun ne loppuivat, koetin halon hakkuulla henkeäni elättää. Elämäni ei toki antanut mitäkään tyydytystä ja alituisia tunnon vaitvoja koetin aina hetkeksi tukahduttaa —viinalla. Tämän lääkkeen kehnouden kyllä jokainen tuntee.
Olinpa niin eräänä talvena joutunut Pietariin ja tapasin täällä vanhan tuttavan merimiehen, joka miten minäkin oli jäänyt joutilaaksi. Kaikenlaisia juteltuamme syntyi seuraava keskustelu välillämme:
”Etkö lähde kanssani kanssani Amerikaan?” kysyi tuttavani.
”Nytkö talvella?”
”No niin!”
Tästä minulle pitkät tuumat, mutta sanoinpa viimein: ”Vie Jumala minne viet, kun et vaan kotia vie. Tähän elämään olen niin tuskaantunut että siitä kernaasti luovun. Ehkä paranee tuo siellä.”
”No hyvä!” vastasi toverini ”huomena lähdetään kaupan tekoon ja sitte parin päiwän perästä matkalle.[”]
Seuraavana aamuna läksimme ilmoittamaan itsiämme niille herroille, jotka pestasivat miehiä Venäjän siirtomaahan Sitkassa. Toverini, joka osasi Venäjän kieltä, toimitti minunkin asiani, ja käski vaan tulemaan pöydän tykö, sekä kirjottamaan nimeni erään kirjotuksen alle. Tämän kun olin tehnyt, annettiin minulle 5 ruplaa rahaa ja toverini ilmoitti kahden päivän perästä lähdettävän matkalle.
Nyt oli siis tullut päivä,jolloin vanhat olot oli jätettävät, selkä käännettävä sivistyneelle maailmalle ja pyrittävä eteenpäin tuntemattomaan maahan, tietymöttömiin oloihin, kamppailtawa ennen aavisamattom[ien] hankaluuksien kanssa. Matkalle lähtiessä annettiin jokaiselle suuri turkki ja isot saappaat. Meitä oli kolmekymmentä kuusi siirtolaista ja kolme päällikköä, jotka hoitivatjärjestystä. Huolimatonta joukkoa kun oltiinkin, olivat kunnolliset johtajat välteettömän tarpeen ja juuri senlaiset osaantuivat johtajamme olemaankin. Eivät he säikähtäneet ihmisen ikää eikä kokoa, vaan antoivat keppiä tottelemattomalle, niin kuin siihen aikaan vielä oli tapana tehdä.
Siihen aikaan ei Venäjällä vielä ollut rautateitä, jonka vuoksi meidän tuli matkata hevosella. Kolme miestä pantiin kuhunkin rekeen ja reen eteen kaksi hevoista. Seuramme oli parhaasta päästä[ ]mitä huonointa. Useimmat olivat suurimpia pahantekiöitä, jotka kehuen kertoivat urotöitään. Eräs Markoff niminen mies oli toki kaikista julmin. Näkönsäkin jo kamoksutti ja peloitti arkaluontoista. Suureen ja vahvaan vartaloonsa liittyi karkea, jylisevä ääni ja hirvittävän rumat kasvot, joiden kolkkoutta suuret arvet huulissa eivät suinkaan vähentäneet. Kerran kysyi joku häneltä, missä hän oli huulensa turvottanut.
”Jumalata minä siitä kiitän,” vastasi Markoff.
”Kuinka sinä häntä siitä kiität, kuinka hän sinulle on pahaa tehnyt?”
”Kukin saa ansionsa jälkeen. Antoipa hän kerran minulle tavallisesti rahaakin.”
Nyt alkoi Markoff kertoa seuraavaa:
”Minä olin Isakin kirkkoa rakentamassa. Meitä oli viisikymmentä miestä yhden päällikön johdannon alla. Meillä oli erittäin rahan antaja, joka meille maksoi palkan. Eräänä päivänä,kun palkkaa piti annettaman, läksin minä kahta tuntia ennen työn lakkaamista rahan antajan tykö, ottaen hyvän aseen nuttuni alle. Arvasin, näet, että hän parastaikaa jakaa rahoja joka miehelle valmiiksi. Nöyrimmästi pyysin minä anteeksi ja rukoilin saada palkkani nyt kohta, sillä äitini oli muka kuollut ja minun oli heti häntä hautaaminen. Tätä puhetta pitkittäessäni, astuin häntä likemmäksi ja kun olin tullut niin lähelle, että luulin aseeni ulottuvan, sieppasin sen silmänräpäyksessä nuttuni alta ja paukahutin häntä päähän. Hän samassa meni lattialle pitkäkseen. Minä kokosin rahat nuttuni helmaan ja läksin pois. Kun olin rahat saanut piiloon, tulin jälleen työpaikalle, josta olin ainoastaan kymmenen minuttia ollut pois. Kukaan ei ollut toimistani mitään huomannut. Kun työaika loppui, mentiin miehissä palkkaamme saamaan, vaan silloin näimmekin rahan antajan makaavan hengetöinnä lattialla. Kaikki surivat ja ihmettelivät tapausta ja minä surin ja ihmettelin myös.
Jonkun ajan olin vielä työssä, mutta sitte rupesin rahojen kanssa elämään. Niillä saikin poika herrastella kokonaisen vuoden. Kun rahat loppuivat, tuntui vaikealta ryhtyä työhön. Panimme sentähden tuumamme yhteen erään toisen miehen kanssa ja menimme ison maantien varrelle väijymään matkustavia. Täällä asettausimme eräälle autiolle kohdalle, jossa oli pitkä matka kylän mäliä. Eräänä päivänä näimme etäältä vaunut, joiden edessä oli kaksi hevoista, lähestyvän. Päätimmepä käydä näiden kimppuun. Kun vaunut joutuivat likemmäksi, näimme iloksemme niissä olevan ainoostaan kaksi miestä, joista toinen istui kuskilla, toinen vaunujen perässä. Kuomi oli alas laskettu. Vaunujen jouduttua kohdallemme juoksimme toverini kanssa esille ja pidätimme hevoiset. Toverini piti hevosia kiini ja minä menin herran tykö, joka, miten kuskikin, näytti olevan sangen tyyneellä mielellä. Kohteliaasti kysyi hän minulta, mitä oikeastaan tahtoisin, johon lyhyesti vastasin: ”rahaa.” ”Kuinka paljon?” kysyi hän. ”Jospa nyt saisin noin 50 ruplaa,” tuumin minä. Sanaakan virkkaamatta otti hän povitaskustansa kukkaron, josta antoi minulle anotun summan. Tähän sanoin hänelle nöyrän kiitoksen. Herran kanssa oltiin nyt selvillä, mutta ei kuskin. ”Koska olette noin sopusia miehiä matkustavia kohtaan,” puhui kuski, ”niin minäkin annan puolestani hyvän ryypyn.” Samalla haperoitsi hän istuimensa alta ja veti sieltä esiin rommipotun. Minä lähestyin, otin ryypyn ja annoin kiittäen potun hänelle takaisin. ”Odota hetki”, sanoi hän, niin saatpa vielä hyvän sakuskankin.” Vaan tuo veijari sieppasikin istuimensa alta suuren ruuviavaimen ja samassa silmänräpäyksessä lyödä pamautti hän minua sillä vasten suuta, niin että menin kuperikeikaa. Nyt ottivat he rahat pois ja ajoivat matkoihinsa. Kun siitä vähitellen aloin tointua, tuli toverinikin pakomatkaltansa ja ihmetteli hirmuista näköäni. Kasvoni olivat veressä, kaksi hammasta[ ]oli irroillaan suussani ja huulet kaikki palasina. Sanoin itselleni: ”ryyppy oli hyvä, mutta sakuska parempi.” Päätin nyt jättää tämän ammatin, sillä ensimmäisestä yrityksestäni jo sain kantaa ikuisen muistin. Kaksi hammasta menetin ja huuleni jäimät tänlaisitsi.”
”Sinä lurjus”, sanoivat toiset. ”Jumalatako sitte kaikesta tästä syytät?”
”Ellei Jumala sitä olisi sallinut, niin ei se niin olisi tapahtunut.”
Tästä kertomuksesta jo arvaa, minkälaista joukkoa seuramme oli, ehkä myöntää kuitenkin täytyy, että Markoff oli kaikista kolkoin. Laulua rakasti hän kumminkin suuresti ja olikin siinä erinomaisen etevä. Monta hetkeä ilahdutti hän vaivaloisella matkallamme laulunsa kauniilla säveleillä.