Merimies G. Lundströmin muistelmia/5
| Osa 4 | Merimies G. Lundströmin muistelmia Kirjoittanut T. A. |
Osa 6 |
| Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 27.2.1875, nro 9, s. 3. Artikkelin verkkoversio. |
Ochotskassa saimme odottaa viikkokausia ennenkuin Sitkasta joutui laiva, joka oli meidät viepä meren toiselle puolelle, Amerikan tantereelle. Tässä laivassa oli katteinina eräs herra Bartram, joka oli Venäjän kruunun palveluksessa ja vapaehtoisesti lähtenyt Sitkaan, jossa hän oli oleskellut jo kolme vuotta. Suureksi ihmeekseni ja ilokseni puhui katteini sekä suomen että ruotsin kieltä. Kyselin häneltä yhtä ja toista Sitkan oloista, tutustuakseni hieman uuden elämäni kanssa. Muun muassa sain häneltä kuulla, että vasta tulleet pantaisi puun hakkuusen eli, sikäli kun olivat tottuneet kirvestä käyttämään, laivojen korjauksiin ja veneitten parantamiseen. Tätä kuullessani alkoivat ajatukseni kiireesti lentää entisen ja nykyisen elämäni väliä. Kun viimeinkin sain ne seisahtumaan, päättyivät siihen, että minusta väkisen tehdään kirves-mies. ”Siihen tyytyä täytyy, kun ei parantaa voi,” arvelin itsekseni, ”ehkäpä onnistun paremminkin siinä, kun en kerran muussa, ammatissa ole voinut itseäni ihmisiksi käyttää.” Vihdoin viimeinkin päästiin perille, Sitkan satamaan. ”Kasarat,” niinkuin meitä vastatulleita nimitettiin, vietiin heti päämiehen tykö. Tämä huusi kirjasta jokaisen nimet ja kysyi mitä ammattia kulin kykeni tekemään. Tulipa niin minunkin vuoroni. ”Osaan kirveen kanssa työskennellä,” sokelsin minä murtavalla venäjän kielellä. Tämän perästä sai itsekukin viedä tavaransa kasarmiin, joka tuli asunnoksemme. Täälläkös oli elämää ja melua, kun kappale toista sataa miestä oli yhdessä!
Seuraavana aamuna lähdettiin työhön. Ensimmäinen työ oli sahalautojen kanto. Senjälkeen pantiin meidät vetämään maalle hirsiä, jotka olivat suuria kun uhka mastopuu. Puun latvaan sirottiin kiinni paksu köysi, johon viisikymmentä miestä tarttui käsin ja Markunoff alkoi vetolaulun, johon onnistuikin saada niin sointuman säveleen, että in[n]ostutti yksin parttavoinkin eli työn johtajan. Jokainen värsy loppui näin: ”siloonojaa sommapajat uraa!” ja kun tämä miimeinen sana läksi laulajan suusta, niin silloin joka mies alkoi täysin voimin vetää. Tällä tavoin vedimme suurimmatkin puut aivan helposti ylös merestä ja tulinpa huomaamaan, että kuta parempi laulaja oli sitä köykäsempi oli myös puu nousemaan. Kun joitakuita puita oli vedetty maalle, niin pantiin miehet muuhun työhön, mikä minnekin, kuka kunnekin. Satamassa oli yksi laiva otettu maalle korjattavaksi. Siihen oli pantavana uusi täkki ja uudet mastot. Tänne vietiin meidän joukostamme kaksi miestä, jotka, miten minäkin, olivat sanoneet osaavansa kirvestä käyttää. Mutta tuskin olivat siellä olleet puolta tuntia, ennenkuin jo ajettiin pois, ja mestari samalla viittasi minua tulemaan. Sydämeni säpsähti, sillä pelkäsin minulle käyvän samoin, kun olin edellisiä paljon huonompi kirvesmies. Läksin kuitenkin onneni päälle. Mestari osoitti erästä täkkilankkua, joka oli pantava paikalle. Rohkeasti tartuin laukkuun ja onnistuinkin saada sen mukavaan paikkaan. Mutta tässakös rupesi sydämeni nyt tykyttämään taitamattomuudesta ja pelvosta, oikeenpa kävi vihakseni. Kun nyt olin saanut lankun paikalleen, niin kaappasin äkkiä vinkkelin ja kynän, jolla merkitsin, mistä paikasta tuli pois ottaa. Tämän nähtyään meni mestari pois tyköäni ja sanoi toisille: ”hän näkyy olevan vanha laivantekiä.” Sen koomin ei minua enempatä tarkastettu, ehkä usein meni hyvinkin väärään. Tällä tavoin sain oppia koko lailla kirvestä käyttämään ja pahin hankaluuteni oli vaan, kun en ensimmältä osannut venäjän kieltä, että vähän päästä täytyi tulkkia käyttää.
Jonkun päivän kuluttua annettiin meille jokaiselle pyssyt ynnä muut sotatalut ja tästä alkaen harjoitettiin meitä yksi tunti päivässa ampumisessa. Ensimmältä meitä äköilti tämä sotilaan ammatti, mutta eipä monta aikaa kulunutkaan, ennenkuin jo huomasimme tarpeellisuuden. Muan alkuperäiset asujamet, Kolossit, nostivat, näet, alituisia rauhattomuuksia ja hyökkäsivät päälle aina vähän väliä. Varovaisuutta vaadittiin. Kolonian ja Kolossien rajalla seisoi aina kolme vahtia joilla itsekullakin oli suuri soitto-kello, jota aina paukuttivat, kun Kolossit näyttivät rauhattomuutta. Kasarmin luona seisoi samoin aina vahti. Kun nyt yhden eli toisen kellon ääni kuului, niin silloin kaikki vahdit alkoivat paukuttaa kellojansa ja joka miehen täytyi samassa hankkimatta olla valmiina sotaan. Varsinaisia sotilaita oli meillä noin kahteen sataan mieheen, jotka väliajoilla tekivät työtä, miten mekin, kasarmin edessä.
Tämä alinomainen rauhattomuus oli meille tietysti ensimmältä varsinkin sangen tukalata ja outoa. Hankaluutta ei myöskään alinomaiset pahat ilmat lieventäneet, sillä, paitsi talviaikaa, jota kesti noin kaksi kuukautta, satoi melkeen aina. Sitä varten oli täytynyt tehtä suuret katokset, joiden alla tehtiin kaikki veistotyöt.
Kurjinta kaikista oli kuitenkin miesten huono elämä kasarmissa. Siellä juotiin ja tapeltiin, siellä rähistiin ja mellastettiin, ett'ei koskaan ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Viinaputelli maksoi 25 ruplaa pankkoossa, mutta nimipäivänään sai itsekukin olla vapaana ja annettiin vielä kaksi putellia viinaa varsin helpolla hinnalla, nimittäin 3 ruplalla kappale. Siellä näet luettiin pankkoluvun jälkeen, ja käytettiin nahkarahaa, 10 kopeekkaa oli pienin ja 25 ruplaa isoin raha. Näin suuressa joukossa tietysti oli nimipäiviä lähes joka päivä, välistä monta yhtenä päivänä ja silloin aina oli elämä mitä julminta.
(Jatk.)