Merimies G. Lundströmin muistelmia/6

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa 5 Merimies G. Lundströmin muistelmia

Kirjoittanut T. A.
Osa 7
Julkaistu alun perin: Keski-Suomi, 6.3.1875, nro 10, s. 3. Artikkelin verkkoversio.


Merimies G. Lundströmin muistelmia.
(Jatkoa viime numeroon.)


Aloinpa tuumia jos jotakin keinoa pääs­täkseni tästä kasarmin perki kehnosta elä­mästä. Mutta keinoja ei löytynyt tähän muita, paitsi naiminen, sillä ainoastaan nai­neet miehet saivat erikseen oman asuntonsa. Tosin moni oli nainut Kolossien venäjän uskoon kastettuja tyttäriä, mutta minusta oli tuo kovin raakaa ja heidän elämänsä näytti niin varsin kurjalta, että minulla ei ainakaan ollut halua seurata näiden esimerk­kiä. Naisväkeä sitä paitsi oli täällä sangen vähän, ja nämäkin senlaisia, etteivät suin­kaan voineet miellyttää sitä, jonka mielessä vielä asui Suomen puhtaat ja siveät nei­dot.

Näin oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun eräs kohtalo kuitenkin sai naimistuumani eleille. Niinkuin edellä jo mainitsin, täytyi kaikki veistotyö alituisten sateisten ilmojen täh[d]en tehtämän katoksien alla. Tänlainen katos, jossa minäkin työskentelin sattui ole[-] maan aivan tyttökoulun kohdalla. Siellä nimittäin löytyi sekä tyttö- että poika koulu, joissa opetettiin Kolossien ynnä Aleuttien lapsia. Tyttökoulussa oli johtajana eräs leski-rouva Suomesta ja oppilaita koulussa tähän aikaan oli noin seitsemänkymmentä. Kerran loin silmäni ylös akkunaan, joka oli aivan kohdallani, ja kuinka voin selvittää suurta ihastustani, kun näin siellä tytön, joka muotonsa puolesta tykkenäään erkani tämän puolen mustaverisestä vaimoväestä, ja jonka siniset silmät ja vaaleat hiukset merkillisesti muistuttivat Suomen suloisista neidoista. ”Hän on sinulle -luotu”, kuiskaili salainen toivo tykyttävässä sydämessäni. Tästä läh­tien tuskin voin silmiäni kääntää akkunasta, jossa onnetar usein soikin nähdäkseni toivo­seni esineen. Mustasukkaisesti koin nämä tuumani salata kaikilta, sillä pelkäsin heidän, kerran vaan huomattuaan tuon valko-tukkai­sen naisen, kilvassa rientävän minulta häntä riistämään. Tämä pelko oli kuitenkin turha, sillä tyttö oli saavuttamatoin sekä minulta että muilta. Koulusta ei ketään tyttöä las­kettu naimiseen, ei myös koskaan saanut ti­laisuutta tavata yhtäkään heistä.

Päivät kuluivat, viikot vierivät, olipa jo vuosi mennyt umpeen, eikä tuumieni to­teuttamisesta sen parempia toiveita ollut. Päinvastoin olin jo menettänyt viimeisenkin toivoni, ku[u|n] työpalkkainkin oli muutettu, enkä enään saanut edes nähdäkään hempukkaani, jonka yksin nimikin oli minulta salattu. Aina tukalammalta tuntui minusta nyt kasarmin levoton elämä. Päästäkseni tästä, päätin vihdoinkin mennä naimiseen, niin pian kun siihen vaan tilaisuutta saisin. Näissä tuu­missa ollessani tuli kerran eräs suomalainen mies luokseni ja kysyi:

— ”Eikö sinulla olisi halua mennä naimi­seen, jos toimittaisin sinulle sopivan vaimon?”

— ”Kenen minulle toimittaisit?” kysyin häneltä.

— ”Erään kahdeksantoista vuotiaan, kau­niin krivalli-tytön.”

— ”Olkoon menneeksi,” vastasin minä, ”kyllä olen valmis.”

— ”No ensi sunnuntaina siis lähdemme onneamme koittaan?”

— ”Tehdään niin!”

Sydämeni tykytti nämä päivät kummalli­sella tavalla; —ennustikohan onnea tahi on­nettomuutta? Sunnuntai tuli, tuo toivottu päivä valkeni ja hyvissä toiveissa, ehkäpä hiukan levottomana odottelin minä määrättyä lähtö-hetkeä. Mutta tuntia ennen lähtö-aikaa tuli odottamaton este. Kasarmissa syntyi ni­mittäin taaskin onnetoin kahakka ja ehkä kuinka­kin aina olin kokenut välttää näitä tappeluita, veti minut tällä kertaa kuitenkin kova on­neni siihen sekaantumaan. Sain siinä muun muassa semmoisen kolauksen silmäkulmaani, että toinen silmäni tykkenään meni umpeen. Tuopas nyt vasta oli kova kohtalo! Juuri piti miehen lähtemän kosimaan ja nyt oli toinen silmä tappeluksesta varsin tukossa. Tämä kävi hirveästi vihakseni, olipa to­della sappeni vähällä haljeta. Puhemies tosin kehotti minua siitä huolimatta vaan lähtemään, sanoen: ”ei täällä vaimoväki noin pienistä erhetyksistä milläänkään ole, tule vaan pois”. Arvoni ei kuitenkaan myön­tänyt näyttäidä aiotulle morsiamelleni tän­laisessa tilassa — olinhan muka olevinani muita parempi, — ja jätin siis kosimis­retkeni vastaiseksi. Sama tyttö kuulutettiin seuraavana sunnuntaina jo toisen miehen kanssa, jonka tähden naimis-tuumani taaskin raukenivat tyhjään.

Jälleen oli aikaa kulunut jo toista vuotta, kun sain tuulla, että eräälle muurarille oli annettu lupa mennä naimiseen tyttö koulun oppilaan kanssa. Tämä riipasi pahasti sy­däntäni, sillä luulinpa varmasti hänen val­loittaneen valko-tukkaisen hempukkani. Mie­lenliikutuksesta käännyin sairaaksi ja makasin muutamia päiviä vuoteen omana suuressa sydämen ahdistuksessa. Kun tästä toinnuin, kiiruhdin heti mainitun muurarin luotse tie­dustelemaan, oliko hänen morsiamellaan musta eli vaalea tukka. ”Musta on!” sanoi muu­rari naurahtaen tuskallisille katsannolleni. Tämä sana tietysti rauhoitti sydämeni ja nyt aloin tiedustella lemmittyni nimeä ja sukuperää. Vihdoinkin sain hänestä muuta­mia tietoja. Hän oli Alenttien sukua, ni­mensä oli Varvara ja sisarensa naimisessa koloniassa erään venäläisen sepän kanssa. Näiden luokse riensin nyt asiastani puhumaan. Sekä seppä että vaimonsa mieltyivät tuu­miini viime-mainittu läksi joutuisasti kou­luun, toimittamaan asiatani sisarelleen. Kou­lukartanoon, näet, ei koskaan päästetty mies­väkeä, jonka vuoksi en sinne itse voinut mennä. Varvara oli myöntyväinen, ja nyt täyttyi sydämeni toivolla ja ilolla.

Kuitenkin oli vielä paha pula edessä. Nai­miseen täytyi nimittäin hankkia päämiehen lupa. Eräänä iltana päätimme aiotun suo­verini kanssa lähteä päämiehen tykö aiko­mustani ilmoittamaan. Sydämeni tykytti epäilyksen ja toivon välillä, jalkani horjui­vat mielen levottomuudesta, käydessämme päämiehen kortteeriin. ”Kuinka voinkaan sei­soa silmänräpäyksen”, ajattelin itsekseni ”jona odotan vastausta päämiehen suusta! Jos hän kieltää, niin sydämeni varmaankin pakahtuu surusta, jos taas myöntää, niin tekee se ilosta samoin.” Kun astuimme etu­huoneesen, meni palvelia ilmoittamaan tu­lomme päämiehelle. Päämies oli venäläinen, nimeltä Tipinkoff. Hetken kuluttua, kuului vakavat askeleet lähestyvän likeisessä huo­neessa, ovi aukeni ja päämies seisoi edes­sämme. Suoverini esitteli asiani päämiehelle sillä tänlaisessa kohdassa en vielä osannut tarpeeksi venäjän kieltä. Tällä kertaa olikin tämä puutos minulle vaan onneksi, sillä sy­dämeni tykytti, että hammasta täytyi purra, en varmaankaan olisi sanaakan suustani saa­nut. Päämies astui hetken aikaa tuumien edestakaisin huoneessa, seisahtui viimein eteemme ja sanoi:

— ”Olet käyttänyt itsesi täälly hyvin, — sentähden en voi muuta kun myöntyä ano­mukseesi.”

— Minä kumarsin tyytyväisenä ja läk­simme pois. Nyt horjuivat jalkani ilosta, sillä koko elämästsäni ei mielestäni vielä ollut niin suloista hetkeä ollut, kun mikä nyt oli tulossa. Seuraavana sunnuntaina jo kuulu­tettiin ensi kerran, — mutta morsiantani en vieläkään nähdä saanut.


(Jatk.)