Siirry sisältöön

Millä lailla tulin ryöväriksi/5

Wikiaineistosta
Millä lailla tulin ryöväriksi/4 Millä lailla tulin ryöwäriksi
Erään vangin kertomus
Kirjoittanut Anonyymi
Millä lailla tulin ryöväriksi/6
Lähde: Tapio, 30.4.1881, nro 34, s. 2–3. Artikkelin verkkoversio.


Millä lailla tulin ryöväriksi
Erään vangin kertomus.
(Jatkoa 29 n:oon.)

Nyt minä kysyn : Mitä olivat ihmiset tehneet minun hyväkseni estääksi joutumasta turmioon; mitä oli maan arvossa pidettävät lait tehneet estääksi pahoista töistä; mitä oli maan hallitus tehnyt etten enää uudelleen joutuisi lankeemukseen? — Ihmi set tuomitsivat minun isäni pahoista teoista ja kielsivät minulta kaikki kunnialliset toimeentulon ehdot; laki pidätti minua yli kaksi vuotta kiinni voidakseen ulosjuurittaa taiken mahdollisen hyvän tunnon; hallitus kiusasi nälällä ja vaati kumminkin ilman palkatta työtä niinkun hyvältä työmieheltä; vihdoin ajoi ulos maailmaan suomatta minkäänlaista kunniallisen elämän ehtoa ja kielsi yksin tilaisuuden sotarivissä kunnialla taistella isänmaan hyväksi. —

Aivan kun tuulen ajelemana tietymättömänä mihin mennä tai mitä tehdä, kuljeskelin seuraavan yön tässä oudossa seudussa ja nälästä väsyneenä heittäysin makaamaan muutamaan aitaukseen. Seuraavana aamuna täydyin tyydyttää kauheaa nälkääni moiliais-nauriilla, joita nyhdin lähellä olevan kartanon pellolta. Tämä ravinto teki niin pahaa vatsalleni että olin henkeni heittää tuskasta ja heikkoudesta. Mutta tässä ristityssä maassa, jossa niin palion puhutaan armeliaisuudesta, tuli tämänkin ravinto, joka oli tuottaa kuoleman, minulta kielletyksi; minulle ei sallittu tyydyttää nälkääni edes eläväin ruoalla. Talon pehtoori huomasi minun syömässä moiliaisia, tuli ja otti minun heti kiinni moiliaisten varkaana ja kuleksivana rosvona ja lähetti heti ruununmiehen käsiin. Hän kysyi heti miksi olin mennyt varastamaan toisen nauriita? Minä selitin hänelle että olin ollut syömättä toista vuorokautta ja että nälkäni pakoitti minun siihen. ”Ohoo, vai nälkä, minä maksaisin viisi ruplaa saada tietää miltä nälkä tuntuu, mutta te roistot talonpojat syötte nauriita huviksenne eikä nälän vuoksi,” ärjäsi herra vallesmanni. Minä vakuutin häntä että puhuin totta. ”No, miksi et tee työtä,” kysyi hän. ”Sitä tahdon aivan mielelläni tehdä jos te vaan olette hyvä ja toimitatte minulle työtä,” vastasin minä. — ”Vai minä toimittaisin semmoiselle roistolle työtä kun sinä olet; semmoisesta väestä en tahdo tietää mitään vaikka tekisivät ilmaiseksi,” reuhui tämä siveä kansan virkamies. — ”Mutta missä olet viettänyt yösi?” ”Muutamassa aituuksessa.” vastasin minä. ”Jaahah, niin minäkin sitä luuloo,” reuhasi hän. ”Rosvo, maankuleksia, löysä, kelmi ja mikä lienetkään; se on selvä kun päivä, sinä siedät hyvin päästä kuritushuoneesen, ”ja tämä esimerkiksi kelpaava lainpalvelia toimitti minun seuraavana aamuna läänin kuvernöörin tutkintoon, jossa tuomittiin taas puoleksi vuodeksi kuritustyöhön siitä syystä että olin varastanut moniaita moiliaisia ja etsiskelin työtä elatuksekseni. — Viikon kuluessa irti pääsystäni olin taas vanhain tuttavain seurassa.

Minun aikainen takasin tuloni herätti yleistä kummastusta ja laitoksen päällikkö sai käskyn panna minut mitä ilkeimpään pimeään luolaan, toimituttaa minulle kaikkein pahimmat työt ja antaa ainoasti puolen tavallista ruokaveroa. — Minä olin ollut osallisena salakuljetuksessa, ruumisten varastuksissa ja ollut jo tätä ennen yli kaksi vuotta kuritustyössä, mutta en kumminkaan tullut niin paatuneeksi että olisin menettänyt toivon paremmasta elämästä, vaan tämä uusi kiusaus täytti mitan, lopetti toivon enää koskaan tulla kunnialliseksi ihmiseksi ja teki paatumuksen aivan täydelliseksi. — Entiset toivoni tulla hyväksi ja kunnialliseksi ihmiseksi, pidin nyt hulluutena, nauroin semmoiselle kirotulle tyhmyydelle että koskaan olin päättänyt ja koettanut elää kunniallisesti; minä vannoin kaikkein helvetin voimain kautta ruveta väsymättömäksi ja voimalliseksi aseeksi siinä toimessa johon nyt olin joutunut. Minua akkoi oikein puistattaa jos juohtui jonkun kerran mieleeni entiset hyvät toivoni ja kuullessani jotakin hyvää inhoitti jo nimikin mitä katkerimmin. Näin minä mietiskelin ja odotin vapautuspäivääni palavalla, puolihulluuteen asti kiihoitetulla helvetillisellä ilolla. Se päivä koitti vihdoinkin. Minut ajettiin ulos samoin kun ennenkin ilman kopeekkaakaan rahaa tai leivän palaa evääksi. Tämä tilaisuus yksinään poltti otsaani merkin: ”Kelmi, ”maankulkia,” ”rosvo,” ”roisto” j. n. e.

Millä tavoin olisi nyt enää ollut mahdollisuus pysyä kunniallisena jos siihen olisi ollut haluakin, kosta en millään keinoin voinut saada työtä kunniallisten ihmisten tykönä, ei ollut kopeekkaakaan rahaa ei palaakaan leipää, ei vaatteita ruumiin verhoksi eikä kattoa suojaksi? Te, jotka laaditte lakia, ajatelkaa vähänkin tätä! — Te laaditte lakia ja ajattelette silloin täyttäneenne velvollisuutenne kun olette keksineet keinoja millä tavoin mukavimmin rangaista ihmisten rikoksia, mutta vähemmin ajattelette millä keinoin voitaisiin poistaa rikosten syyt ja mahdollisuudet sekä niihin joutumiset. — Kumminkaan en nyt enää ajatellut palion näitä seikkoja enkä pitänyt mitään lukua totuudesta, vaan jätin vankilan aivan varmalla päätöksellä ryhtyä mitä suurimpiin pahoihin töihin. Niinkun sanottu, minulla ei ollut kopeekkaakaan rahaa, ei omaatuntoa, ei pelkoa eikä toivoa, ei rakkautta eikä ystävyyttä ei halua mihinkään; sanalla sanoin, kaikki hienommat tunteet olivat minusta paenneet; — minun sieluni oli kiedottu helvetilliseen pimeyteen.

(Jatk.)