Millä lailla tulin ryöväriksi

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Millä lailla tulin ryöväriksi
Erään vangin ketomus
Kirjoittanut Anonyymi


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Lähetetty.

Millä lailla tulin ryöväriksi.
Erään vangin ketomus.

”Minä synnyin kolmekymmentä kahdeksan vuotta sitte Valmarin kylässä läntisellä Uudellamaalla. Vanhempani asuivat meren rannalla pienessä kojussa eli hökkelissä, joka oli tehty enimmälseen meren ajamista laivain jäännöksistä. Heidän elinkeinonansa oli olevinaan kalastus, vaan pääasiallisesti oli se kumminkin salakuljetus ja kuolleiden varasteleminen. Salakuljetukseen eli tullipetokseen houkutteli heitä etenkin kylän rikkaimpain asukasten kehoitukset, sillä nämä ylimykset ostivat mielellään heidän kuljettamiaan tavaroita niinkun silkkiä, hanskoja, hajuvesiä, leninkikankaita y. m. s. Seurakunnan pastori ja hänen rouvansa olivat meidän parhaita kauppa ystäviämme ja heidän usein tapahtuneen käyntinsä vuoksi alkoivat he pitää paljon minusta. Pastori vaati että minun piti käydä säännöllisesti joka pyhä sunnuntaikoulussa ja kun olin täyttänyt yhdeksän vuotta otti hän minun palvelukseensa kirkastamaan pöytäveitsiä, kiilloittamaan saappaita, puhdistamaan vaatteita j. n. e. Minun suurin huvitukseni tänä aikana oli lukeminen ja kaikki joutohetkeni vietin tavallisesti kirjain ääressä, joita hän salli minun lottaa kirjastostansa. Tätä kesti siksi kun tulin kahdentoista vanhaksi, kun eräänä aamuna tuli sanoma että isäni oli vangittu salakuljetuksesta ja viety Viaporin-linnaan. Tämä oli herättävinään koko kylän suuren kummastuksen, että mies jota koko kylä piti oivallisena kansalaisena jopa ystävänä, huomattiin nyt olevan tuommoinen suuri rosvo. Herrasmiehet, jotka ennen olivat mielellään juoneet hänen toimellaan kuljetettua konjakkia, julistivat nyt juhlallisesti että hänen selkänahkansa olisi puukolla viileksittävä, ja rouvat, jotka ennen olivat saaneet häneltä hyviä silkkiä, hanskoja ja hajuvesiä, löivät ihmeissään käsiään yhteen että semmoinen inhoittama roisto oli saanut maata yönkään rauhassa heidän kylässään ja pastori rouvineen ajoi minun häväistynä ovestaan ulos. Sen johdosta, että tämän laatuinen tapaus sattui näin pienessä seurakunnassa, piti pastori seuraavana pyhänä ankaran saarnan, jossa oli tekstinä: ”Antakaa keisarille kun keisarin ovat ja Jumalalle kun Jumalan ovat” ja kehoitti seurakuntaa yhdistymään rukoukseen Jumalan tykö että hän vasta varjeleisi seurakuntansa semmoisesta miehestä, joka oli tuottanut sille häpeää, vaan joka kyllä oli tunnettu rehellisyydestään, siveydestään ja uskollisesta alamaisudestaan maan la’eille.

Isäni kuitenkin vapautettiin todistajain puutteessa vietettyään vankeudessa puolen vuotta. Tällä ajalla täytyi minun ja äitini turvautua köyhäin hoitoon, sillä ei kukaan niistä hienoista herroista ja rouvista, jotka olivat ennen olleet isäni kehoittajat laittomuuteen ostamalla häneltä luvattomia tavaroita, tahtoneet tietää nyt meistä mitään. Äitini kävi useiden niiden tykönä, mutta jokainen sulki häneltä huolellisesti ovensa aivan nenän edessä. Kun minä yritin mennä sunnuntaikouluun, ajoi pastori minun ulos selittäin että minä olen koululle häväistykseksi ja turmelen siellä hyvät ja siivot pojat, ja kun yritin mennä kirkkoon, antoi kirkon vartia ovella hyvän selkäsaunan kun en tahtonut mielelläni ovelta pois kääntyä. Kaikki tämä herätti minussa ihmeellisiä ajatuksia ihmisellisestä lnonteesta ja yhdyskunnan tilasta. — Juuri aikaan sattui, että muuan parooni aivan lähestöltä tuli toteen näytetyksi että oli jo pitemmän aikaa pitänyt salakuljetuslaivaa aivan omaksi hyödykseen. Hänen täytyi paeta maasta, kaitti hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja menivät aivan loppuun sakoista. Hän oli leskimies, mutta hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tyttö koulussa Helsingissä. O! mikä hellätuntoisuus heräsi heti näitä ”isättömiä ja äidittömiä” kohtaan, niinkun pastori heitä nimitti pitäessään hyvän tekeväisyys saarnan heidän hyväkseen. Nämä vietiin kirkkoon papin erityiseen penkkiin ja pastorin rouva nyyhki ja vuodatti katkeria kyyneliä näiden onnettomain tähden. Avunkeräyslista pantiin heti toimeen, kylänmajoori otti pojista toisen eräs pankkiri Helsingissä toisen ja pastorin rouva sai tytön osakseen ; tuskin koskaan lie nähty niin paljon itkua ja osanottavaisuutta toisen onnettomuuteen kun nyt.


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Tällä ajalla oli äitini käynyt niin kuihtuneeksi, heikoksi ia sairaaksi puutteesta ja surusta, että naapurit rupesivat kutsumaan häntä mummoksi, joka nimi hänellä sittemmin on pysynytkin. Isäni tuli takasin, vaan jokainen varoi häntä nyt huolellisesti. Vähän myöhemmin kuoli maanpaossa olevan paroonin eno ja testamentteerasi serkulleen kaiken suuren omaisuutensa. Näillä maksoi hän sakkonsa, sovitti tullihallituksen vaatimukset ja palasi takasin Valmarin kylään. Täällä odotti häntä mitä iloisin vastaanotto; tanssia, päivällisiä, laulajaisia ja huviretkiä pantiin toimeen tämän iloisen tapauksen muistoksi, ja majuri, pankiiri. pastori ja hänen rouvansa ylennettiin yli pilvien ihmisrakkauden esikuvana. Luonnollisesti palkitsi parooni heitä runsaasti että olivat pitäneet huolta hänen lapsistaan tarpeen aitana.

Nämä tapaukset saattoivat minut uudelleen pitkiin jatuksiin ja minä aloin ruveta huomaamaan että suku ja kunnallisasema määräsivät ne periaatteet, joita maailma hyväksyi ihmisten tekoja tuomitessaan. Isäni, joka henkensä ja perheensä elatukseksi, siihen toisilta kehoitettuna, ainoastaan vähässä määrässä voi harjoittaa salakauppaa, sai kantaa jokaiselta inhottavan ja vahingossa hirttämättä jääneen rosvon nimen, sentähden että hän kuului tuohon niinkutsuttuun rahvaasen, vaan parooni, joka pitemmän aikaa oli omalla laivallaan harjoittanut suuressa määrässä oikein säännollistä tullivarkautta, katsottiin maan liian tyrannimaisten lakien marttyrina, koska hän kuului vapasukuisten luokkaan ja kantoi arvonimeä. Näinmuodoin tuli minun mielialani katkeraksi jo nuoruudessani hakiessani ihmisten oikeuden tuntoa.

Aina tähän asti vähintäkään osaa ottamatta isäni laittomuuksiin, kävin säännöllisesti joka pyhä lähimmässä kirkossa ja sunnuntaikoulussa, ja minun täytyy kaiken totuuden nimessä vakuuttaa etten ainoana kaan iltana ruvennut maata enkä alkanut toimituksiani aamulla ennenkun olin toimittanut lyhykäisen rukoukseni. Mutta sitte kun pastori ajoi minun pois koulusta ja kirkon vartia kirkosta ja isäni joutui tämmöiseen onnettomuuteen, aloin miettiä että minun Jumalan pelkoni mahtoi ola ainoastaan teeskenneltyä koska se ei voinut auttaa isääni onnettomuudesta eikä itselleni armoa ja oikeutta ihmisiltä ja senvuoksi oli sangen vähästä arvosta. Tämän hetken perästä en enää rukoillut kertaakaan, en avannut kertaakaan Raamattua enkä muuta rukouskirjaa. Yhtähyvin oli minun tarkoitukseni hankkia elatukseni rehellisellä tavalla ja minä houkuttelin polvillani isääni etteihän pakoittaisi minua kanssaan salakuljetuksille ja kuolleiden varastuksiin, joihin toimiin hänen täytyi heti vankeudesta päästyään ryhtyä hänen onnettoman tilaisuutensa tähden. Hän vakuutti minulle että minä olin suuri narri, joka ajattelin saada elää rehellisesti, koska ihmiset semmoista elämää ei tulisi kuitenkaan minulle suomaan, mutta hän kumminkin kehoitti minua sitä koettamaan tullakseni vakuutetuksi hänen sanoistansa.

Iloissani tästä hänen lupauksestaan ja täytettynä hartailla toivoilla päästä siihen tilaan että voisin ansaita leipäni kunniallisella vaikkapa huonommallakin työllä, kuljeskelin seudun maanviljelijäin luona tarjoomassa itseäni hevospojaksi. Vaan niin pian kun he saivat kuulta kuka olin, ajoi jokainen aivan kun suostumuksen mukaan minun ulos ovestaan. Yksi sanoi: semmoinen poika kun isäkin; toinen kysyi jos olin hullu että toivoin voivani tungeita kunniallisen miehen perheesen; kolmas nauroi vasten silmiäni; neljäs uhkasi panna kiinni koska tahdoin tulla hänen huoneesensa varastamisen aikomuksessa; viides vannoi että hirsipuu oli piirustettu minun muotooni; kuudes käski laskea irti vahtikoiransa ajamaan minut pois mailta ja seitsemäs uhkasi pistää pää edellä navetta kaivoonsa jos en heti laittasi itseäni pois koko seudulta.

Sangen alakuloisena, mutta ei kuitenkaan toivotonna palasin kotia. Seuraavana päivänä menin nvapuri pitäjän maakauppiasten luokse tiedustelemaan eikö joku heistä tahtoisi ottaa minua juoksupojaksi. Nämä kohtelivat minua vieläkin pahemmin kun maanviljelijät. Muuan kysyi jos minä olin aivan hullu luulemaan että hänellä on halua tehdä totonsa kuuluisaksi rosvoin ja kelmein kokouspaikaksi; toinen osoitti lapsiaan ja kysyi jos minä luulin että hänellä on halua kasvattaa heitä riippumaan minun rinnalleni hirsipuuhun; kolmas pani heti huolellisesti lukkoon raha laatikkonsa ja lähetti hakemaan ruununmiestä; neljäs antoi hyvän selkäsaunan Hispanian-ruoko kepillään j. n. e.

Kuitenkaan en ollut vieläkään aivan toivotoinna. Minä päätin lähteä moniaiden niiden herrain ja rouvain luokse, jotka olivat olleet isäni parhaita apulaisia hänen salaisesti kuljetettuja tavaroita myödessään. Yksi rouvista sieppasi heti toiseen käteensä uunin kohennusraudan, toiseen hajuvesi putelin kun sai vaan kuulta asiani; eräs toinen oli pyörtyä ja soitti kamarineitsyttään tuomaan hänen ”kölninvesi”-putelinsa, jonka oli ostanut isältäni; kolmas rukoili vesissä silmin menemään kiiruusti tieheni ettei hänen polvikoiransa tulisi sairaaksi minun inhoittavasta näästäni; ja neljäs, eräs vapasukuinen leskirouva, joka oli ollut paras ostaja isäni salaa kuletetuille teelehdille ja konjakille, nosti kätensä taivasta kohden ja rukoili että Herra varjeleisi häntä kaikista pettureista, pyhän rikkojista ja juopoista. Nähtyäni ettei mitään hyvää ollut odotettavana rouvilta, päätin koetella esitellä asiani niille herroille, joilla enin oli ollut isäni kanssa tekemistä ennen hänen kiinni joutumistaan. Ensimäinen, jonka tapasin, noitui niinkun hyvä rakuunaupseeri ja vakuutti että on aina ennustanut minulle käyvän onnettomasti; toinen puhui hyvin kiivaasti, että isäni on hyljännyt hänen hyvät neuvonsa kääntyä pois jumalattomalta tieltään, (se oli juuri tämän herran tavarain salakuljetuksessa kun isäni kiinni saatiin;) kolmas ei antanut mitään suoraa vastausta, vaan puisti ylevästi päätään ja ihmetteli mikä loppu tästä vihdoinkin tulee.

Nyt olin jo joutunut jotenkin toivottomuuteen, mutta päätin vielä hakea paikkaa kaupungissa köyhimpäin käsityöläisten luona ja niin tulin eräänä kevät päivänä Helsinkiin. Nämä kurjat ihmiset, joille kerroin tilaisuuteni ja asiani, ymmärsivät hyvin onnettoman kohtaloni. Jotkut näistä antoivat monjaita kopeekoita ja joku ontoi ruokaakin vaimonsa ja lastensa joukossa. Jokainen kumminkin selitti ettei hän voi ottaa minua oppiinsa sillä siten voisi hänen perheensä tulla pahaan maineesen ja menettäisi siten parhaat työnantajansa. Tällätavoin tukahutti tuo kauhea ylimielisyyden tyrannius, joka rikkaammilla ja arvokkaammilla on köyhempää kohtaan kaiken myötätuntoisuuden mikä heillä muutoin olisi ollut minuun.

Yhtäkkiä juohtui nyt mieleeni oivallinen aate ja sen kanssa jätin pääkaupungin ja samosin mitä kiiruimmin vanhempaini majaan. Minä päätin lähteä tervehtimään paroonia, joka itse oli saanut kärsiä niin palion salakuljetuksestaan. Elähytettynä uudella toivolla, lähdin jo seuraavana aamuna kotiin tultuani paroonin muhkeaan kartanoon. Minut vietiin suureen kauniisenja loistavilla huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa parooni virui mukavalla sohvalla lämpiävän uunin edessä. Hän kuunteli tarkasti miuun kertomukseni ja anomiseni sekä lausui sitte, niin tarkoin kun voimassani seisoo sitä muistaa: ”Rakas poikaseni, minä en ollenkaan epäile sinun totista aikomustasi, että tarkoituksesi on hankkia elatuksesi rehellisyydellä ja syödä totuuden leipää, niinkun kertomuksestasi olen kuullut. Mutta tämä leipä ei aina ole meille sallittu, ja jos me kaikki saisimme poimia ja valita täällä maailmassa mielemme mukaan, niin Jumala nähköön, mitähän meistä sitte tulisikaan? Ystäväni, nuori mies! minulla on etevä asema säätyhenkilöin joukossa tässä seudussa ja samoin tärkeitä velvollisuuksia yhdyskuntaa kohtaan. Se on tuominnut sinua kuulustelematta, minä sen myönnän, mutta siitä huolimatta yhdyskunta on tuominnut sinun ja siinä on kyllä. Tässä tilassa minä en muuta voi kun kieltäytyä ottamasta sinua palvelukseeni. Samoin täytyy minun pyytää sinua muistamaan ettet koskaan liiku miuun tilallani eli sen ympärillä, sillä muussa tapauksessa täytyy minun toimittaa sinut patsaasen. Se tekee minulle pahaa että velvollisuuteni seurakuntaa kohtaan pakoittaa minun näin tekemään.”


Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Hyvä lukia! Te voitte ajatella millä mielellä minä kuuntelin tätä sanatulvaa. — Minä olin aivan kokonaan toivottomuuteen syösty ilman että uskalsin mitään vastata ja sanaakaan lausumatta läksin tästä, mutta, en tiennyt mihin. Palata kotia ja ilmoittaa vanhemmilleni etten saanut mistään palvelusta, oli sama kun ruveta suorastaan salakuljettajaksi ja ruumisten varkaaksi. Viimeiseksi toivoksi tuli mieleeni käydä seurakunnan pastorin puheilla ja ilmoittaa hänelle tilaisuuteni ja mikä kohtalo minua nyt odotti. Minä toivoin voivani vakuuttaa häntä että vaikka isäni oli ja pidettiin huonona ihmisenä, inhoin minä kuitenkin pahoja tekoja kaikissa muodoissaan ja että minun tarkoitukseni oli viettää kunniallista elämää. Sanan palveliana ei hän voinut, minun mietteeni mukaan olla niin armahtamatoin että olisi tuominnut minua isäni synneistä, ja näin miettiessäni menin hänen tyköönsä. Hän oli juuri tullut muutamasta hautaisesta ja kiiruhti erääsen metsästys-seuraan, sillä hän kantoi aina metsästys-puvun messukapan alla. Hän kuunteli minua suurimmalla kärsimättömyydellä ja kysyi viimein jos isäni harjoitti entistä tullipetos tointaan. Nähdessään että tahdoin kierrellä vastausta, lausui hän korkealla äänellä taivaasen käännetyin silmin: ”Puhu totta nuori mies ja anna perkeleen tulla häpeään!” — Kun hän sai tähän myöntävän vastauksen, lausui hän huolettomana: ”Mene rouvan luokse; hän saa tehdä mitä tahtoo.” Tyytyväisenä tästä taivaani virkistävässä käänteestä, astuin tämän arvoisan naisen eteen. Hän kuunteli kaikki mitä minulla suinkin oli kertoa ja sanoi: ”En tässä maailmassa enää voi ottaa sinua huoneeseni, mutta jos isälläsi sattuu olemaan monjaita silkkiä, hanskoja ja hajuvesi putelia, saatan minä auttaissani teitä ostaa niitä häneltä jos ovat helppoja. Ja muista, lausui hän kun olin pois menemäisilläni, etten minä tarvitse näitä, vaan ostan ainoastaan sinua auttaessani, sillä minä teen kauppaa ainoastaan ristillisellä mielellä.

Horjuin läksi tästä ulos. Viimeinen toivoni oli sammunut. Puoleksi pyörtyneenä läksin osailemaan isäni majalle. Kaikki minulle lausutut ennustukset näyttivät käyvän toteen ja minä olin jo näkevinäni helvetin edessäni avoin sylin ottamassa minua hirsipuusta. Hampaani karisivat aivan ehdottomasti yhteen, kielelleni ei löytynyt sanoja tilaani kuvata, minä päätin antaa myydä sieluni kalliisti kadotukseen. — Kosto, kauhea kosto, alkoi kiehua mielessä. —

Minä palasin nyt kotiani. ”No,” sanoi isäni, ”kuinka on onni ollut suotuisa tänään?” ”Huonosti”, vastasin minä. ”Mitäs aivot nyt ottaa eteesi, poikani?” ”Ruveta salakuljettajaksi tai ruumisten varkaaksi eli miksi vaan haluatte,” oli minun lyhyt vastaukseni, ”sillä minä olen sairas, toivoton ja kyllästynyt olemaan rehellinen.” Nyt olin valmis tullipetturi ja altis mihin pahuuteen hyvänsä.

Katokyläni oli siihen aikaan kuuluisa hyvistä merimiehistä ja hyvistä luutseista, mutta myoskin kauneista ja sievistä merimiesten tyttäristä. Yksi näistä rakastettavista olennoista valloitti minunkin sydämeni; sillä minäkin voin vielä puhua tunteista kun muistelen näitä aikoja koska tämä vastasi minun toivoni myötätunteisuudella. Hänen nimensä oli Lydia Erikson, ”Lydi,” niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin, ja kaunimpaa olentoa tuskin lie aurinko koskaan valaisnut. — Hän oli yhtä hyvillä avuilla kun kaudellakin lahjoitettu, ja ainoastaan hän ymmärsi minun sydäntäni, jossa vieläkin kyti halu tulla hänen tähtensä hyväksi ja kunnialliseksi ihmiseksi vaikka köyhyys oli minun pakoittanut ryhtymään laittomaan elinkeinoan. Minä olin nyt yhdeksäntoista vuotias ja Lydi vuotta nuorempi. Me rakastimme toisiamme palavalla innolla ja kohtasimme salaisesti, sillä hänen vanhempansa eivät sallineet kuulta sanaakaan meidän yhdistyksestämme. Minun ainoa toivoni oli vaan saada jollakin hyvin onnistuneella suuremmalla tullipetoksella niinpalion rahoja että voisimme Lydin kanssa karata johonkin maan kaukaiseen kolkkaan ja siellä alkaa pitää kauppaa tai muuta liikettä ja viettää onnellista perhe elämää. — Tähän aikaan sattui että kylän sairashuoueen tapasessa makasi palion merimiehiä kuumetaudissa ja hyvin useita lopetti siinä päivänsä ruoan ja hoidon puutteessä. Me päätimme nyt isäni kanssa kaivaa salaa kirkkotarhassa näiden ruumiit, sillä me tiesimme hyvin mihin nämä voisimme myydä. Näillä rahoilla aivoin sitte ostaa Stokholmista tavaroita ja kuljettaa ne salaa Suomeen voidakseni niistä tulleella voitolla saattaa Lydin kanssa päättämämme tulevaisuuden tuumat todellisuudeksi.

Meillä oli hyvä onni tässä kuolleiden ylös-herätys toimessa. Me saimme vähässä ajassa kolme sataa ruplaa ja purjehdimme heti naiden kanssa Stokholmiin samalla venheellä, jonka usein ennenkin olimme vuokranneet näille vaarallisille matkoillemme. Me nousimme onnellisesti maalle mainitun kaupungin satamassa ja pian oli pieni aluksemme täytetty rommi tynnörillä, teelehdillä, silkillä, hanskoilla j. n. e. Nämä kolme sataa ruplaa laskimme tuottavan meille kaikkiaan 1,200 ruplaa eli voittoa 900 ruplaa, ja vielä samana iltana noin kello kymmenen aikana viritimme purjeet tuuleen ja läksimme kotomatkalle. Ja lähtiessämme kävi kova luode-tuuli, joka yön kuluessa vaan kiihtyi ja aamupuolella raivosi jo kauhea myrsky. En ikänäni voi unhottaa tätä kauheaa yötä. Koko meren pinta oli valkeana vahdossa kun liitu, tuuli vinkui ja repi purjeet repaleiksi ja koko taivas oli musta kun piki, mutta isäni oli taitava hoitamaan pientä alustamme, joka kirpoeli kun lastu kuohujen harjoilla siksi että aamusella ehdimme rannalle noin peninkulman matkalle eteläpuolelle Valmarin kylästä. Minä luulin että olimme kumminkin onnellisesti pääsneet yli meren, kun samassa hirmuinen laine löi sisälle perän kautta ja kokka musertui samalla kalliota vasten niin että koko vene lastineen joutui silmänräpäyksessä altojen omaksi. Isäni hyppäsi samassa rannalle, vaan alto nielasi minun veneen kappalten ja lastin kanssa sisäänsä, mutta ollen hyvä uimari, taistelin altojen kanssa niinkun villien petojen ja ehdin vihdoinkin rannalle vaikka niin väsyneenä että isäni piti minua kantaa loppumatkalla kotiin tullessamme. Minä sain ankaran kuumetaudin ja aloin houreissani raivota niin että kuusi viikkoa täytyi minua hillitä sänkyyn kiinni sitomalla.

Vihdoin viimeinkin paranin minä kuitenkin, vaan mitä toivoa oli nyt enää jälellä. Me olimme taas joutuneet suurimpaan kurjuuteen samoin kun sekin köyhä kalastaja, jonka venhe oli mennyt palasiksi mainittuna onnettomana yönä. Minä kirjoitin Lydille kirjeen, jossa kerroin kaiken tapahtuneen onnettomuuden ja pyysin saada häntä tavata tulevana pyhänä ilmoittaakseni likemmin hänelle meidän turhaan menneet toivot. Tuskin olin ehtinyt lähettää vähäsen kirjeeni Lydin serkulle, joka tunsi meidän tuumat ja toimitti silloin tällöin tapahtuneen kirjevaihtelomme kun isäni astui sisälle ja kysyi jos minä olin jo siksi voimissani että voisin iltasella auttaa häntä muutamassa pienessä toimituksessa. Tuskin olin ehtinyt antaa myöntävän vastauksen, kun hän kertoi että samana aamuna oli saman pitäjän kirkkotarhaan haudattu muuan nuori nainen ja että samassa pitäjässä asuva nuori lääkäri tahtoi tämän ruumiin katsellakseen tieteen hyväksi koska sukulaiset eivät olleet suoneet hänen muutoin avata ruumista. Minä en kysellyt sen enempää, vaan seurasin isääni kirkkotarhaan kello 11 ja 12 välillä. Lääkäri oli neuvonut jo edeltä haudan, mistä ruumis oli otettava ja lähellä aidan vieressä odotti tyhjä kärry. Kirkkotarha oli siksi loitolla ihmisten asunnoista ja suurella metsällä piiritetty, niin ettei täällä ollut mitään vaaraa peljättävänä varsinkin kun olimme tähän toimeen tottuneet ja monesti ennenkin kaivaneet ruumiita samasta kirkkatarhasta. — Me menettelimme toimessamme tavallisuuden mukaan; loimme mullan pois, väänsimme kirstun auki, pistimme ruumiin säkkiin, täytimme huolellisesti haudan mullalla ja veimme onnellisesti saaliimme kärriin. Sitte juoksimme kärrin kanssa hyvää vauhtia lääkärin asunnolle ja tulimme takaportin kautta sisälle noin kello 2 aikana yöllä. Hän oli valveilla meitä odottamassa. Me kannoimme ruumiin pöydälle lääkärin leikkuuhuoneesen. ”Oletto nyt varmat siitä että se on sama ruumis, jota minä vaadin?” ”Se on ruumis siitä haudasta, jonka neuvoitte,” vastasi isäni. ”Asia on semmoinen,” jatkoi lääkäri, ”että tämä kuoleman tapaus on erinomaista laatua, joka täytyy tulla tunnetuksi lääketieteelle, vaan kun hänen tyhmät sukulaisensa eivät suoneet ruumiin tarkastelua, täytyi minun hankkia se käsiini tällä tavalla. Se on eräs nuori tyttö, joka monjaita päiviä sitte nousi tervennä ylös ja oudon taudin tautta oli muutamain tuntien perästä ruumiina: tämmöiset tapaukset ovat tärkeät tuntea, että voidaan semmoisia kohtauksia auttaa miten mahdollista. Tyttö raukka! hänen arkussaan oli tavattu joukko nimettömiä rakkauskirjeitä,” jatkoi lääkäri.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Lääkärin viimeiset sanat alkoivat kiinnittää huomiotani vaikka en tiennyt miksi ; juohtui kumminkin mieleeni oma kirjoitustapani Lydille. Ennenkun ehdimme jättää huoneen, veti lääkäri kuolleen silmiltä kääriliinan tutkiaksensa josko olimme tuoneet oikean ruumiin. Puoleksi pelvolla katsahdin kuolleen kalveaa mormori valkeaa muotoa ja — minun vereni kylmeni, — minun jalkani rupesivat horjumaan — koko ruumistani tuntui voimat paenneen ja vähälla olin vaipua kokoon lattialle. Pettiköhän tässä silmäni; voiko tämä olla minun sydämeni rakastettu. ”Jaa, se on neiti Lydi, Valmarin kylän kaunotar,” lausui lääkäri huolettomana nähdessään minun silmäni eroamattomasti kiintyneenä tarkastelemaan ruumim muotoa. — Kaikki epäilys minun puoleltani oli kadonnut; minä olin kaivanut ja kulettanut tänne ruumiin, jota lukemattomat kerrat olin sulkenut syliini ja puristanut palavaa sydäntäni vasten, ja jonka enkeli-huulet olivat niin monesti lämmittäneet huuliani ja varoittaneet minua kuolleiden varkauksista ja muista paheista. — Siinä makasi hän vieläkin kauheana muistuttajana ja soimaajana onnettomasta elinkeinostani. — Minusta tuntui ikään kun olisin tehnyt kauheimman pahanteon, mitä ajatella voi; ryöväys, murha, eli mikä hirmuinen verityö hyvänsä eivät olleet mielestäni mitään tämän suhteen. Lääkäri ja isäni eivät näyttäneet ottavan huomioon tilaani, vaan tekivät välityksensä selväksi. Sen jälkeen tarjosi hän meille kummallekin ryypyn viinaa, jonka minä nielin suurella ahneudella saadakseni siksi voimia että voin seurata isääni kotiin, jonka jälkeen lääkäri laski meidät ulos. Koko matkan taisteli omatuntoni minua vastaan ja kehoitti menemään ottamaan ruumista pois saattaaksi sitä lepokammioansa, vaan pelko tulla keksityksi ja toimeni onnistumattomuus yksinäni esti minut siihen ryhtymästä.

Monta seuraavaa päivää kuljeskelin minä ympäristöllä ikään kun mielipuolena kauhistuneena rakastettuni kuolemasta ja viimeisestä kohtauksesta hänen kanssaan sekä mietiskellen mikä minusta viimeinkin tulee. Eräänä aamuna kun tällä tavoin kuljeskelin kotia päin hautatarhasta, jossa melkein joka aamu olin käynyt tarkastamassa sitä paikkaa, jonka kamala muisto ei tuntunut enää katoavan mielestäni, kuulin vähän matkan päässä käskevän äänen huutavan: ”Kuule sinä siellä, tule avvamaan porttia!” — Minä käännyin ääntä kohden ja näin paroonin ratsunsa selässä pitkä piiska kädessään. ”Aukase portti, ”sanoin minä, ”ja kelle. — ”Kelle,” uudisti paroni, ”luonnollisesti minulle.” — ”Aukase itse,” vastasin minä. Parooni ajoi ratsunsa aivan viereeni ja löi kaikella voimallaan piiskallaan vasten silmiäni. Raivossani kivusta ja suuttumutsesta juoksin minä portille ja sieppasin aidan seipään. Kun parooni aikoi tästä päästä läpi, tempasin minä hänen alas hevosensa selästä ja pieksin ilman armotta niinkun suinkin voin. Kun olin uuvuksiin asti itseni häntä pieksänyt, askuskelin tyytyväisenä tieheni kuulin paroonin huudon että hän uhkasi minulle kostaa niin totta kun syntynyt.

Seuraavana päivänä pantiin minut kiinni ja muutamaa viikon kuluttua oli välikäräjä asiasta. Parooni oli tässä syyttämässä minua ja minun kauhistuksekseni tekivät muutamat ihmiset valan että minä olin hyökännyt hänen päälleen aikomuksessa ryövätä häntä ja että hänellä oli hirmuinen työ suojellessaan kelloaan ja rahakukkaroaan minulta. Minä kerroin koko tapaukseni ja näytin muodossani hänen piiskansa siiman jälkeä. Kun sitte tuomari kysyi, josko minulla oli vieraitamiehiä puheeni puolustukseksi tai muita todistuksia maineestani, ärjäsi siihen parooni: ”Kauniita todistuksia hän voi näyttääkin; hän on istunut puolivuotta Viaporissa tullivarkaudesta.” — ”En koskaan,” kiljasin minä. ”Sinun isäsi ainakin on siellä ollut,” riehui parooni; ”semmoinen kun isä semmoinen poikakin.” — Tätä paroonin puhetta en voinut vastaan sanoa. Näin näytti tuomarikin ajattelevan, sillä minut vietiin läänin vankilaan odottamaan lakimääräisiä käräjiä, jolloin asiani otettaisiin uudelleen tarkempaan tutkintoon.

Kolme kuukautta sain nyt istua linnassa. Vieläkään en ollut niin paatunut että voin hyväksyä tämmöistä elämää, vaan kartin semmoisia, jotka lauloivat riettaita lauluja, noituivat, puhuivat kaikkinaista kelvottomuutta ja joivat kun vaan tilaisuutta löytyi. Minua inhoitti tämmöinen elämä ja sain vieläkin suuren halun päästä jotenkin vapaalle jalalle ja tilaisuuteen kunniallisella tavalla hankkia elatukseni. — Se saattaa nykyiseen tilaani katsoen näyttää käsittämättömälle että minullakin on ollut semmoisia ajatuksia, mutta lukia ei voi tuntea sydäntäni mimmoinen se oli silloin. —

Syyskäräjät tulivat ja minut julistettiin syylliseksi ryöväysyritykseen ja sain kaksi vuotta kulkea kuritustyössä Viaporissa rautalenkki jalassa. Täälläkään en vielä kadottanut haluani paremman elämän perään ja ajattelin vapaaksi päästyäni koettaa uutta elämää jossain toisessa seudussa, jossa ei tunnettaisi minun elämäni vaiheita. —

Eräänä kauniina syysaamuna laskettiin minut irti ja sain vähän hajallisia vaateriekaleita ylleni, mutta ei mitään evästä, ei kopeekkaakaan rahaa eikä vähintäkään ohjausta missä voisin saada työtä ja ruokaa. Sattumalla olin kuullut että nyt pestattiin seudulla lisämiehiä Turun tarkkaampuja pataljoonaan lähetettäväksi Ahvenenmaalle silloin alkavan sodan vuoksi???. Hyvä toivo leimahti taas rinnassani ja minä läksin kiireimmittäin astumaan pestaajan luoksi voidakseni edes täällä saada kunniallisen elatuksen tai kunniallisen kuoleman. Pestaaja kersantti oli hyvin tyytyväinen kanssani etenkin koska osasin hyvästi lukea ja kirjoittaa, vaan lääkäri ei ollenkaan tyytynyt minuun. Hän sanoi: ”Sinä varmaankin olet kauvan sairastanut tai kärsinyt nälkää eli lienet vasta linnasta pääsnyt, koska jäntereesi ovat niin pehmeät ettet voi kestää harjoitusta ja marssia, joka nyt kiiruusti seuraa,” ja niin meni tämäkin toivo turhaan.

Lääkärin viimeiset sanat alkoivat kiinnittää huomiotani vaikka en tiennyt miksi ; juohtui kumminkin mieleeni oma kirjoitustapani Lydille. Ennenkun ehdimme jättää huoneen, veti lääkäri kuolleen silmiltä kääriliinan tutkiaksensa josko olimme tuoneet oikean ruumiin. Puoleksi pelvolla katsahdin kuolleen kalveaa mormori valkeaa muotoa ja — minun vereni kylmeni, — minun jalkani rupesivat horjumaan — koko ruumistani tuntui voimat paenneen ja vähälla olin vaipua kokoon lattialle. Pettiköhän tässä silmäni; voiko tämä olla minun sydämeni rakastettu. ”Jaa, se on neiti Lydi, Valmarin kylän kaunotar,” lausui lääkäri huolettomana nähdessään minun silmäni eroamattomasti kiintyneenä tarkastelemaan ruumim muotoa. — Kaikki epäilys minun puoleltani oli kadonnut; minä olin kaivanut ja kulettanut tänne ruumiin, jota lukemattomat kerrat olin sulkenut syliini ja puristanut palavaa sydäntäni vasten, ja jonka enkeli-huulet olivat niin monesti lämmittäneet huuliani ja varoittaneet minua kuolleiden varkauksista ja muista paheista. — Siinä makasi hän vieläkin kauheana muistuttajana ja soimaajana onnettomasta elinkeinostani. — Minusta tuntui ikään kun olisin tehnyt kauheimman pahanteon, mitä ajatella voi; ryöväys, murha, eli mikä hirmuinen verityö hyvänsä eivät olleet mielestäni mitään tämän suhteen. Lääkäri ja isäni eivät näyttäneet ottavan huomioon tilaani, vaan tekivät välityksensä selväksi. Sen jälkeen tarjosi hän meille kummallekin ryypyn viinaa, jonka minä nielin suurella ahneudella saadakseni siksi voimia että voin seurata isääni kotiin, jonka jälkeen lääkäri laski meidät ulos. Koko matkan taisteli omatuntoni minua vastaan ja kehoitti menemään ottamaan ruumista pois saattaaksi sitä lepokammioansa, vaan pelko tulla keksityksi ja toimeni onnistumattomuus yksinäni esti minut siihen ryhtymästä.

Monta seuraavaa päivää kuljeskelin minä ympäristöllä ikään kun mielipuolena kauhistuneena rakastettuni kuolemasta ja viimeisestä kohtauksesta hänen kanssaan sekä mietiskellen mikä minusta viimeinkin tulee. Eräänä aamuna kun tällä tavoin kuljeskelin kotia päin hautatarhasta, jossa melkein joka aamu olin käynyt tarkastamassa sitä paikkaa, jonka kamala muisto ei tuntunut enää katoavan mielestäni, kuulin vähän matkan päässä käskevän äänen huutavan: ”Kuule sinä siellä, tule avvamaan porttia!” — Minä käännyin ääntä kohden ja näin paroonin ratsunsa selässä pitkä piiska kädessään. ”Aukase portti, ”sanoin minä, ”ja kelle. — ”Kelle,” uudisti paroni, ”luonnollisesti minulle.” — ”Aukase itse,” vastasin minä. Parooni ajoi ratsunsa aivan viereeni ja löi kaikella voimallaan piiskallaan vasten silmiäni. Raivossani kivusta ja suuttumutsesta juoksin minä portille ja sieppasin aidan seipään. Kun parooni aikoi tästä päästä läpi, tempasin minä hänen alas hevosensa selästä ja pieksin ilman armotta niinkun suinkin voin. Kun olin uuvuksiin asti itseni häntä pieksänyt, askuskelin tyytyväisenä tieheni kuulin paroonin huudon että hän uhkasi minulle kostaa niin totta kun syntynyt.

Seuraavana päivänä pantiin minut kiinni ja muutamaa viikon kuluttua oli välikäräjä asiasta. Parooni oli tässä syyttämässä minua ja minun kauhistuksekseni tekivät muutamat ihmiset valan että minä olin hyökännyt hänen päälleen aikomuksessa ryövätä häntä ja että hänellä oli hirmuinen työ suojellessaan kelloaan ja rahakukkaroaan minulta. Minä kerroin koko tapaukseni ja näytin muodossani hänen piiskansa siiman jälkeä. Kun sitte tuomari kysyi, josko minulla oli vieraitamiehiä puheeni puolustukseksi tai muita todistuksia maineestani, ärjäsi siihen parooni: ”Kauniita todistuksia hän voi näyttääkin; hän on istunut puolivuotta Viaporissa tullivarkaudesta.” — ”En koskaan,” kiljasin minä. ”Sinun isäsi ainakin on siellä ollut,” riehui parooni; ”semmoinen kun isä semmoinen poikakin.” — Tätä paroonin puhetta en voinut vastaan sanoa. Näin näytti tuomarikin ajattelevan, sillä minut vietiin läänin vankilaan odottamaan lakimääräisiä käräjiä, jolloin asiani otettaisiin uudelleen tarkempaan tutkintoon.

Kolme kuukautta sain nyt istua linnassa. Vieläkään en ollut niin paatunut että voin hyväksyä tämmöistä elämää, vaan kartin semmoisia, jotka lauloivat riettaita lauluja, noituivat, puhuivat kaikkinaista kelvottomuutta ja joivat kun vaan tilaisuutta löytyi. Minua inhoitti tämmöinen elämä ja sain vieläkin suuren halun päästä jotenkin vapaalle jalalle ja tilaisuuteen kunniallisella tavalla hankkia elatukseni. — Se saattaa nykyiseen tilaani katsoen näyttää käsittämättömälle että minullakin on ollut semmoisia ajatuksia, mutta lukia ei voi tuntea sydäntäni mimmoinen se oli silloin. —

Syyskäräjät tulivat ja minut julistettiin syylliseksi ryöväysyritykseen ja sain kaksi vuotta kulkea kuritustyössä Viaporissa rautalenkki jalassa. Täälläkään en vielä kadottanut haluani paremman elämän perään ja ajattelin vapaaksi päästyäni koettaa uutta elämää jossain toisessa seudussa, jossa ei tunnettaisi minun elämäni vaiheita. —

Eräänä kauniina syysaamuna laskettiin minut irti ja sain vähän hajallisia vaateriekaleita ylleni, mutta ei mitään evästä, ei kopeekkaakaan rahaa eikä vähintäkään ohjausta missä voisin saada työtä ja ruokaa. Sattumalla olin kuullut että nyt pestattiin seudulla lisämiehiä Turun tarkkaampuja pataljoonaan lähetettäväksi Ahvenenmaalle silloin alkavan sodan vuoksi???. Hyvä toivo leimahti taas rinnassani ja minä läksin kiireimmittäin astumaan pestaajan luoksi voidakseni edes täällä saada kunniallisen elatuksen tai kunniallisen kuoleman. Pestaaja kersantti oli hyvin tyytyväinen kanssani etenkin koska osasin hyvästi lukea ja kirjoittaa, vaan lääkäri ei ollenkaan tyytynyt minuun. Hän sanoi: ”Sinä varmaankin olet kauvan sairastanut tai kärsinyt nälkää eli lienet vasta linnasta pääsnyt, koska jäntereesi ovat niin pehmeät ettet voi kestää harjoitusta ja marssia, joka nyt kiiruusti seuraa,” ja niin meni tämäkin toivo turhaan.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Nyt minä kysyn : Mitä olivat ihmiset tehneet minun hyväkseni estääksi joutumasta turmioon; mitä oli maan arvossa pidettävät lait tehneet estääksi pahoista töistä; mitä oli maan hallitus tehnyt etten enää uudelleen joutuisi lankeemukseen? — Ihmi set tuomitsivat minun isäni pahoista teoista ja kielsivät minulta kaikki kunnialliset toimeentulon ehdot; laki pidätti minua yli kaksi vuotta kiinni voidakseen ulosjuurittaa taiken mahdollisen hyvän tunnon; hallitus kiusasi nälällä ja vaati kumminkin ilman palkatta työtä niinkun hyvältä työmieheltä; vihdoin ajoi ulos maailmaan suomatta minkäänlaista kunniallisen elämän ehtoa ja kielsi yksin tilaisuuden sotarivissä kunnialla taistella isänmaan hyväksi. —

Aivan kun tuulen ajelemana tietymättömänä mihin mennä tai mitä tehdä, kuljeskelin seuraavan yön tässä oudossa seudussa ja nälästä väsyneenä heittäysin makaamaan muutamaan aitaukseen. Seuraavana aamuna täydyin tyydyttää kauheaa nälkääni moiliais-nauriilla, joita nyhdin lähellä olevan kartanon pellolta. Tämä ravinto teki niin pahaa vatsalleni että olin henkeni heittää tuskasta ja heikkoudesta. Mutta tässä ristityssä maassa, jossa niin palion puhutaan armeliaisuudesta, tuli tämänkin ravinto, joka oli tuottaa kuoleman, minulta kielletyksi; minulle ei sallittu tyydyttää nälkääni edes eläväin ruoalla. Talon pehtoori huomasi minun syömässä moiliaisia, tuli ja otti minun heti kiinni moiliaisten varkaana ja kuleksivana rosvona ja lähetti heti ruununmiehen käsiin. Hän kysyi heti miksi olin mennyt varastamaan toisen nauriita? Minä selitin hänelle että olin ollut syömättä toista vuorokautta ja että nälkäni pakoitti minun siihen. ”Ohoo, vai nälkä, minä maksaisin viisi ruplaa saada tietää miltä nälkä tuntuu, mutta te roistot talonpojat syötte nauriita huviksenne eikä nälän vuoksi,” ärjäsi herra vallesmanni. Minä vakuutin häntä että puhuin totta. ”No, miksi et tee työtä,” kysyi hän. ”Sitä tahdon aivan mielelläni tehdä jos te vaan olette hyvä ja toimitatte minulle työtä,” vastasin minä. — ”Vai minä toimittaisin semmoiselle roistolle työtä kun sinä olet; semmoisesta väestä en tahdo tietää mitään vaikka tekisivät ilmaiseksi,” reuhui tämä siveä kansan virkamies. — ”Mutta missä olet viettänyt yösi?” ”Muutamassa aituuksessa.” vastasin minä. ”Jaahah, niin minäkin sitä luuloo,” reuhasi hän. ”Rosvo, maankuleksia, löysä, kelmi ja mikä lienetkään; se on selvä kun päivä, sinä siedät hyvin päästä kuritushuoneesen, ”ja tämä esimerkiksi kelpaava lainpalvelia toimitti minun seuraavana aamuna läänin kuvernöörin tutkintoon, jossa tuomittiin taas puoleksi vuodeksi kuritustyöhön siitä syystä että olin varastanut moniaita moiliaisia ja etsiskelin työtä elatuksekseni. — Viikon kuluessa irti pääsystäni olin taas vanhain tuttavain seurassa.

Minun aikainen takasin tuloni herätti yleistä kummastusta ja laitoksen päällikkö sai käskyn panna minut mitä ilkeimpään pimeään luolaan, toimituttaa minulle kaikkein pahimmat työt ja antaa ainoasti puolen tavallista ruokaveroa. — Minä olin ollut osallisena salakuljetuksessa, ruumisten varastuksissa ja ollut jo tätä ennen yli kaksi vuotta kuritustyössä, mutta en kumminkaan tullut niin paatuneeksi että olisin menettänyt toivon paremmasta elämästä, vaan tämä uusi kiusaus täytti mitan, lopetti toivon enää koskaan tulla kunnialliseksi ihmiseksi ja teki paatumuksen aivan täydelliseksi. — Entiset toivoni tulla hyväksi ja kunnialliseksi ihmiseksi, pidin nyt hulluutena, nauroin semmoiselle kirotulle tyhmyydelle että koskaan olin päättänyt ja koettanut elää kunniallisesti; minä vannoin kaikkein helvetin voimain kautta ruveta väsymättömäksi ja voimalliseksi aseeksi siinä toimessa johon nyt olin joutunut. Minua akkoi oikein puistattaa jos juohtui jonkun kerran mieleeni entiset hyvät toivoni ja kuullessani jotakin hyvää inhoitti jo nimikin mitä katkerimmin. Näin minä mietiskelin ja odotin vapautuspäivääni palavalla, puolihulluuteen asti kiihoitetulla helvetillisellä ilolla. Se päivä koitti vihdoinkin. Minut ajettiin ulos samoin kun ennenkin ilman kopeekkaakaan rahaa tai leivän palaa evääksi. Tämä tilaisuus yksinään poltti otsaani merkin: ”Kelmi, ”maankulkia,” ”rosvo,” ”roisto” j. n. e.

Millä tavoin olisi nyt enää ollut mahdollisuus pysyä kunniallisena jos siihen olisi ollut haluakin, kosta en millään keinoin voinut saada työtä kunniallisten ihmisten tykönä, ei ollut kopeekkaakaan rahaa ei palaakaan leipää, ei vaatteita ruumiin verhoksi eikä kattoa suojaksi? Te, jotka laaditte lakia, ajatelkaa vähänkin tätä! — Te laaditte lakia ja ajattelette silloin täyttäneenne velvollisuutenne kun olette keksineet keinoja millä tavoin mukavimmin rangaista ihmisten rikoksia, mutta vähemmin ajattelette millä keinoin voitaisiin poistaa rikosten syyt ja mahdollisuudet sekä niihin joutumiset. — Kumminkaan en nyt enää ajatellut palion näitä seikkoja enkä pitänyt mitään lukua totuudesta, vaan jätin vankilan aivan varmalla päätöksellä ryhtyä mitä suurimpiin pahoihin töihin. Niinkun sanottu, minulla ei ollut kopeekkaakaan rahaa, ei omaatuntoa, ei pelkoa eikä toivoa, ei rakkautta eikä ystävyyttä ei halua mihinkään; sanalla sanoin, kaikki hienommat tunteet olivat minusta paenneet; — minun sieluni oli kiedottu helvetilliseen pimeyteen.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Ensimäiseksi työkseni etsin minä lähimmästä metsästä oivallisen rosula sauvan. Tämmöisen puolustus-aseen kanssa mursin minä ensi työkseni muutamana yönä sen tuomarin ruokahuoneesen, joka tuomitsi minun kuritustyöhön siitä että olin nälissäni syönyt monjaita moilijaisnauriita. Täällä elin minä sangen muhkeasti hänen kylmän lintupaistinsa ja sian kinkkunsa ääressä ja join tyytyväisenä edistyksen maljan uudessa virassani hänen hyvällä ja kauan säilytetyllä viinillään. — Tämän kohteliaisuuden katsoin itseni velkapääksi hänelle osoittaa siitä hyvästä että hän oli minun toimittanut siksi kun nyt olin. Mukaani otin minä vähäsen määrän hopea kaluja, luonnollisesti kaikki semmoiset, joita helposti ja mukavasti voin kuljettaa. Sieltä pois kiiruhtaissani tulin kulkemaan saman ystäväni ja tuomarin eloaittojen sivutse, ja minulla ei ollut vähintäkään miettimisen aikaa kauniskaa noita annettuja ”kelmin ja maankulkian” nimiä ”murhapolttajan” lisäyksellä, palkitakseni samalla hänelle kiitollisuusvelkani siitä että olin saanut puolivuotta olla kuritusvankeudessa. Sitäpaitse oli minulla suuri huvitus tehdä pahaa; maailma oli minua kyllä kauan vainonnut, ja koston hetki oli tullut. Minä pistin aitat tuleen ja juoksin pois minkä jaksoin. Vasta puolen virstan päässä seisotuin minä ja käännyin taakseni katsomaan ja näin paksun tulipatsaan kohoavan taivasta kohden. O, kuinka onnelliseksi tunsin itseni. Minä olin aivan kun puoli-hullu, hurmauntunut ja raivosa ilosta; minä hypin ja tanssin itsekseni metsän rinteellä nähdessäni yhä suurempia ja suurempia liekkiä kohoavan taivaalle. — Minä olin nyt saanut kostaa tälle miehelle, tälle oikeuden ja totuuden valvojalle, joka ei sallinut minun syödä muutamaa moiliaista estääksi itsiäni nälkään kuolemasta; — nämä moili’aiset tulivat nyt hänelle kalliiksi. Aitoista syttyi myöskin hänen asuinhuoneensa ja kaikki mitä kartanossa löytyi, menivät tuhkaksi koska ei löytynyt tarpeeksi vettä eikä kunnollisia suojeluskoneita. Mutta tämä ei ollut kaikki, tuomarin ainoa tytär, tuo ihana yhdeksäntoista vuotias Elli jäi myöskin liekkien uhriksi.

Pimeyden enkelin tikku on niin oivallinen ase semmoisen kädessä, joka kurjassa himossaan luulee varallisuuden ja omaisuuden olevan kurjuuden syynä. — Minä tunsin nyt itseni sangen voimalliseksi välikappaleeksi, tunsin tärkeyteni vääryyksien armahtamattomana kostajana, minä paisuin oikein ylpeydestä kun sain kuulta kaiken tuon matkaansaattamani onnettomuuden suuruuden. — Koska oli mielestäni täydellinen.

Samalla tavoin päätin nyt palkita paroonillekin, joka oli ollut syypää minun ensimäiseen kaksivuotiseen vankeuteeni Viaporissa, ja tyydytettynä tällä aatteella, astuin iloissani Valmarin kylää kohdi. Yö oli jo kulunut aamupuoleen kun tulin vanhempani asunnolle oltuani siitä poissa lähes kolme vuotta. Äitini tapasin valvomassa isäni kuolinvuoteen vieressä ja muutaman tunnin kuluttua oli hän herennyt hengittämästä. Hänen tarkoituksensa oli toimittaa ruumiille tavallinen hautaus, mutta minä nauroin hänen esitykselleen vastoin silmiä. ”Onko hän antanut toisten maata rauhassa haudoissaan, mistä ansiosta pitäisi hänen saada rauhallinen hautaus,” sanoin minä. Äitini yritti tekemään vieläkin esityksiä, vaan minä uhkasin musertaa hänen päänsä rosulakepilläni jos vielä sanankaan hiiskuisi vastaani, ja seuraavana yönä kuljetin isäni ruumiin tutkittavaksi samalle lääkärille, joka oli avannut morsiameni Lydia Eriksonin. — Tämäkin oli mielestäni jonkun lainen kosto.

Muutaman tunnin kuluttua tämän perästä pistin jo paroonin kartanon tuleen ja vähän matkan päässä nautin minä oikein riemusta pakahtumaisillani tätä loistotulitusta. Koko muhkea hovi meni nyt aivan raunioiksi ja siinä tullut vahinko oli ääretöin.

Parooni epäili minun sytyttäneen kartanon ja panetti heti kiinni, mutta kun ei löytynyt mitään todistuksia, laskettiin minut irti epäluulon alaisena ja varoituksella pitää vaari itsestäni muutoin olisin pian uudestaan vankeudessa.

Koto seutu tuli minulle nyt kärsimättömäksi. Lydia Eriksonnin kuva vainosi minua jokapaikassa, joissa hänen olin ennen kohdannut; minä en saanut enää rauhaa missään, jonka vuoksi päätin myydä isäni kalan pyydykset ja niillä saaduilla rahoilla varustaida matkalle etsimään uutta vaikutusalaa jossain Suomen sydänmaan seudussa.

Tämä artikkeli on koostettu useasta lähteestä. Näytä vain tämä osa.


Matkani kulki nyt kiiruilla askelilla ”ylämaata” kohden ja noin pari viikkoa kuljeskeltuani pitkin metsä teitä ja kyliä, siksi kun saavuin L:n pitäjään itä-Hämeessä. Täällä otti muuan talonmies minun rengikseen koto vuodeksi luvaten kohtuullisen palkan jos maltoin pysyä paikallani ja tehdä ahkerasti työtä. Minä en osannut suuresti luottaa itseeni, josko tämä koe onnistuu, vaan päätin kumminkin koettaa. Minä tulin taas uuteen kiusaukseen. Kaikki työ, ruoka, tavat, puhe ja ihmiset olivat niin outoja ja erinlaisia kun ne mihin olin tottunut kotoseudussani, että minun oli melkein uudesta syntyminen jotenkin menestyäkseni, niin että usein jo aivoin karata kotoseutuihini jos ei siellä olisi entiset kauheudet olleet peljättämässä, jonka vuoksi päätin koettaa täällä tulla toimeen. Mutta onnettomuuden kirous ei herenyt vieläkään minua seuraamasta. Tähän asti ei minulla ollut vähääkään halua juopumukseen, mutta seura vie miehen mukaansa ja toisten kumppanein joukossa vietettiin tavallisesti pyhäillat juomisella ja korttipelillä, joihin tässä kylässä sattui olemaan niin hyvä tilaisuus. Eräänä pyhäiltana kun tapamme mukaan palasimme kotia, tapasimme maantiellä muutaman maanmiehen nähtävästi matkalla. I:n kaupunkiin. ”Kalle,” sanoi kumppanini, ”tuossa on mies, jota meidän ei pidä päästää tutkimatta mitä hyvää hänellä on meille tarjottavana kärryssään.” ”Niin kyllä, se on narrimaista kulkea kuivin suin silloin kun on millä suuta märkänä pitää,” vastasin minä ja aloimme siinä samassa tutkia miehen kärryä eikö siellä olisi mitä vieraille tarjottavaa. Kärry kumminkin oli tyhjä, vaan sen epäkohteliaisuuden sai mies palkita meille kolikoita täyteen ladotulla kukkarollaan.

Tämä ilo kesti kuitenkin vaan silmän räpäykseksi, sillä juuri kun olimme aikeissa pistäytyä naapuriin ilahuttamaan suutamme tästä onnellisesta löydöstä, tuli jo mies perässämme toisten miesten seurassa tutkimaan miten olimme menetelleet hänen kolikkoinsa kanssa. Tässä jouduimme luonnollisesti molemmat kiinni ja rahat löytyi meillä. Asiaa ei voitu peittää ja me laillisen rangaistuksen saatuamme, saimme marssia puoleksi vuodeksi kuritustyöhön vanhain ystäväin seuraan.

Kaitti ajatus työllä henkeni elatukseen oli nyt lakannut ja minä toivoin vaan tilaisuutta saada jolloin uudella pahateolla hankkia täällä itselleen elin ajakseni kestävän elatuksen.

Puolivuotta oli taas kulunut tässä onnettomassa seurassa ja minut laitettiin viimeiseen kotoseutuuni tiedustelemaan jos ken haluaisi ottaa minua kirjoihinsa ja työhönsä. Enemmän narrin kun toden teolla suostuin tekemään palkatointa työtä K:n kylässä H:n talon isännälle kolme vuotta sillä ehdolla että hän ottasi minnn kirjoihinsa ja niin olin taas vapaalla jalalla.

Tähän loppuukin minun historiani, jonka olen muiden muistoon panojen joukossa kirjoittanut päiväkirjaani siinä tarkoituksessa että siinä olisi jotakin miettimistä.

Nuo kolme vuotta kuluivat onnellisesti hyvän ja ihmis-ystävällisen isännän hoidossa ja minä olin jälleen vapa omin toinini hankkimaan elatukseni. Se pysyy minulla aina ikään kun kummallisena käsittämättömänä unennäkönä että näin oli tapahtunut. Minä jäin vielä palvelukseen saman isännän luoksi ja vuoden kuluttua vihittiin me talon sievän piian kanssa avioliittoon ja jo seuraavana vuotena rakensimme pienen torpan naapuritalon maalle vaimoni ja omilla säästämillä varoillamme. Siitä päivin olen elänyt onnellisena perheeni kanssa pienessä asunnossani eikä ole loskaan enää halua tullut entisille retkilleni. Ihmiset seudulla eivät tiedä entisiä rikotsiani; Jumala, jonka armo kohtaani ei ole turha ollut, armahtakoon minua syntistä ja suokoon katuvaiselle ryörärille osan paradisissansa! — Vanhuuteni päivillä olen mielihyväkseni kuullut, että on syntynyt n. k. vankeus-yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on rangaistuksensa kärsineille vangeille hankkia työtä ja olin paikka; tällä yhdistyksellä on siunattu vaikutus-ala ja voipi varmaan monta pelastaa sellaisesta onnettomuudesta, jota minä olen saanut kärsiä.

---

Tähän loppuu tämän merkillisen ja onnettoman miehen muistoon panot tässä kohden hänen päiväkirjassaan. Tähän on lisättävä että hän pienessä torpassaan vietti sangen puhdasta, vilpitöintä ja kristillistä elämää koko elämänsä loppuajat ja muutti vasta monjaita vuosia sitte siihen asuntoon, jossa vanhempain synnit, ihmisten tuomio ja lain ankaruus lakkaavat vainoamasta. — Hän kuoli uskovaisena ja katuvaisena ryövärinä jättäin merkillisen päiväkirjansa lapsilleen ja muille varoittavaksi muistoksi. — Hänellä oli viisi lasta, neljä tyttöä ja yksi poika, joista poika ja nuorin tyttö hoitavat äitiänsä torpassa, kolme tyttöä on palvelijoina ja ovat kaikki rehellisiä, taitavia ja kaikin puolin siivoja ihmisiä.