Millä lailla tulin ryöväriksi/3

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Millä lailla tulin ryöväriksi/2 Millä lailla tulin ryöväriksi
Erään vangin kertomus
Kirjoittanut Anonyymi
Millä lailla tulin ryöväriksi/4
Lähde: Tapio, 13.4.1881, nro 29, s. 3. Artikkelin verkkoversio.



Millä lailla tulin ryöväriksi
Erään vangin kertomus.
(Jatkoa 19 n:oon.)

Hyvä lukia! Te voitte ajatella millä mielellä minä kuuntelin tätä sanatulvaa. — Minä olin aivan kokonaan toivottomuuteen syösty ilman että uskalsin mitään vastata ja sanaakaan lausumatta läksin tästä, mutta, en tiennyt mihin. Palata kotia ja ilmoittaa vanhemmilleni etten saanut mistään palvelusta, oli sama kun ruveta suorastaan salakuljettajaksi ja ruumisten varkaaksi. Viimeiseksi toivoksi tuli mieleeni käydä seurakunnan pastorin puheilla ja ilmoittaa hänelle tilaisuuteni ja mikä kohtalo minua nyt odotti. Minä toivoin voivani vakuuttaa häntä että vaikka isäni oli ja pidettiin huonona ihmisenä, inhoin minä kuitenkin pahoja tekoja kaikissa muodoissaan ja että minun tarkoitukseni oli viettää kunniallista elämää. Sanan palveliana ei hän voinut, minun mietteeni mukaan olla niin armahtamatoin että olisi tuominnut minua isäni synneistä, ja näin miettiessäni menin hänen tyköönsä. Hän oli juuri tullut muutamasta hautaisesta ja kiiruhti erääsen metsästys-seuraan, sillä hän kantoi aina metsästys-puvun messukapan alla. Hän kuunteli minua suurimmalla kärsimättömyydellä ja kysyi viimein jos isäni harjoitti entistä tullipetos tointaan. Nähdessään että tahdoin kierrellä vastausta, lausui hän korkealla äänellä taivaasen käännetyin silmin: ”Puhu totta nuori mies ja anna perkeleen tulla häpeään!” — Kun hän sai tähän myöntävän vastauksen, lausui hän huolettomana: ”Mene rouvan luokse; hän saa tehdä mitä tahtoo.” Tyytyväisenä tästä taivaani virkistävässä käänteestä, astuin tämän arvoisan naisen eteen. Hän kuunteli kaikki mitä minulla suinkin oli kertoa ja sanoi: ”En tässä maailmassa enää voi ottaa sinua huoneeseni, mutta jos isälläsi sattuu olemaan monjaita silkkiä, hanskoja ja hajuvesi putelia, saatan minä auttaissani teitä ostaa niitä häneltä jos ovat helppoja. Ja muista, lausui hän kun olin pois menemäisilläni, etten minä tarvitse näitä, vaan ostan ainoastaan sinua auttaessani, sillä minä teen kauppaa ainoastaan ristillisellä mielellä.

Horjuin läksi tästä ulos. Viimeinen toivoni oli sammunut. Puoleksi pyörtyneenä läksin osailemaan isäni majalle. Kaikki minulle lausutut ennustukset näyttivät käyvän toteen ja minä olin jo näkevinäni helvetin edessäni avoin sylin ottamassa minua hirsipuusta. Hampaani karisivat aivan ehdottomasti yhteen, kielelleni ei löytynyt sanoja tilaani kuvata, minä päätin antaa myydä sieluni kalliisti kadotukseen. — Kosto, kauhea kosto, alkoi kiehua mielessä. —

Minä palasin nyt kotiani. ”No,” sanoi isäni, ”kuinka on onni ollut suotuisa tänään?” ”Huonosti”, vastasin minä. ”Mitäs aivot nyt ottaa eteesi, poikani?” ”Ruveta salakuljettajaksi tai ruumisten varkaaksi eli miksi vaan haluatte,” oli minun lyhyt vastaukseni, ”sillä minä olen sairas, toivoton ja kyllästynyt olemaan rehellinen.” Nyt olin valmis tullipetturi ja altis mihin pahuuteen hyvänsä.

Katokyläni oli siihen aikaan kuuluisa hyvistä merimiehistä ja hyvistä luutseista, mutta myoskin kauneista ja sievistä merimiesten tyttäristä. Yksi näistä rakastettavista olennoista valloitti minunkin sydämeni; sillä minäkin voin vielä puhua tunteista kun muistelen näitä aikoja koska tämä vastasi minun toivoni myötätunteisuudella. Hänen nimensä oli Lydia Erikson, ”Lydi,” niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin, ja kaunimpaa olentoa tuskin lie aurinko koskaan valaisnut. — Hän oli yhtä hyvillä avuilla kun kaudellakin lahjoitettu, ja ainoastaan hän ymmärsi minun sydäntäni, jossa vieläkin kyti halu tulla hänen tähtensä hyväksi ja kunnialliseksi ihmiseksi vaikka köyhyys oli minun pakoittanut ryhtymään laittomaan elinkeinoan. Minä olin nyt yhdeksäntoista vuotias ja Lydi vuotta nuorempi. Me rakastimme toisiamme palavalla innolla ja kohtasimme salaisesti, sillä hänen vanhempansa eivät sallineet kuulta sanaakaan meidän yhdistyksestämme. Minun ainoa toivoni oli vaan saada jollakin hyvin onnistuneella suuremmalla tullipetoksella niinpalion rahoja että voisimme Lydin kanssa karata johonkin maan kaukaiseen kolkkaan ja siellä alkaa pitää kauppaa tai muuta liikettä ja viettää onnellista perhe elämää. — Tähän aikaan sattui että kylän sairashuoueen tapasessa makasi palion merimiehiä kuumetaudissa ja hyvin useita lopetti siinä päivänsä ruoan ja hoidon puutteessä. Me päätimme nyt isäni kanssa kaivaa salaa kirkkotarhassa näiden ruumiit, sillä me tiesimme hyvin mihin nämä voisimme myydä. Näillä rahoilla aivoin sitte ostaa Stokholmista tavaroita ja kuljettaa ne salaa Suomeen voidakseni niistä tulleella voitolla saattaa Lydin kanssa päättämämme tulevaisuuden tuumat todellisuudeksi.

Meillä oli hyvä onni tässä kuolleiden ylös-herätys toimessa. Me saimme vähässä ajassa kolme sataa ruplaa ja purjehdimme heti naiden kanssa Stokholmiin samalla venheellä, jonka usein ennenkin olimme vuokranneet näille vaarallisille matkoillemme. Me nousimme onnellisesti maalle mainitun kaupungin satamassa ja pian oli pieni aluksemme täytetty rommi tynnörillä, teelehdillä, silkillä, hanskoilla j. n. e. Nämä kolme sataa ruplaa laskimme tuottavan meille kaikkiaan 1,200 ruplaa eli voittoa 900 ruplaa, ja vielä samana iltana noin kello kymmenen aikana viritimme purjeet tuuleen ja läksimme kotomatkalle. Ja lähtiessämme kävi kova luode-tuuli, joka yön kuluessa vaan kiihtyi ja aamupuolella raivosi jo kauhea myrsky. En ikänäni voi unhottaa tätä kauheaa yötä. Koko meren pinta oli valkeana vahdossa kun liitu, tuuli vinkui ja repi purjeet repaleiksi ja koko taivas oli musta kun piki, mutta isäni oli taitava hoitamaan pientä alustamme, joka kirpoeli kun lastu kuohujen harjoilla siksi että aamusella ehdimme rannalle noin peninkulman matkalle eteläpuolelle Valmarin kylästä. Minä luulin että olimme kumminkin onnellisesti pääsneet yli meren, kun samassa hirmuinen laine löi sisälle perän kautta ja kokka musertui samalla kalliota vasten niin että koko vene lastineen joutui silmänräpäyksessä altojen omaksi. Isäni hyppäsi samassa rannalle, vaan alto nielasi minun veneen kappalten ja lastin kanssa sisäänsä, mutta ollen hyvä uimari, taistelin altojen kanssa niinkun villien petojen ja ehdin vihdoinkin rannalle vaikka niin väsyneenä että isäni piti minua kantaa loppumatkalla kotiin tullessamme. Minä sain ankaran kuumetaudin ja aloin houreissani raivota niin että kuusi viikkoa täytyi minua hillitä sänkyyn kiinni sitomalla.

Vihdoin viimeinkin paranin minä kuitenkin, vaan mitä toivoa oli nyt enää jälellä. Me olimme taas joutuneet suurimpaan kurjuuteen samoin kun sekin köyhä kalastaja, jonka venhe oli mennyt palasiksi mainittuna onnettomana yönä. Minä kirjoitin Lydille kirjeen, jossa kerroin kaiken tapahtuneen onnettomuuden ja pyysin saada häntä tavata tulevana pyhänä ilmoittaakseni likemmin hänelle meidän turhaan menneet toivot. Tuskin olin ehtinyt lähettää vähäsen kirjeeni Lydin serkulle, joka tunsi meidän tuumat ja toimitti silloin tällöin tapahtuneen kirjevaihtelomme kun isäni astui sisälle ja kysyi jos minä olin jo siksi voimissani että voisin iltasella auttaa häntä muutamassa pienessä toimituksessa. Tuskin olin ehtinyt antaa myöntävän vastauksen, kun hän kertoi että samana aamuna oli saman pitäjän kirkkotarhaan haudattu muuan nuori nainen ja että samassa pitäjässä asuva nuori lääkäri tahtoi tämän ruumiin katsellakseen tieteen hyväksi koska sukulaiset eivät olleet suoneet hänen muutoin avata ruumista. Minä en kysellyt sen enempää, vaan seurasin isääni kirkkotarhaan kello 11 ja 12 välillä. Lääkäri oli neuvonut jo edeltä haudan, mistä ruumis oli otettava ja lähellä aidan vieressä odotti tyhjä kärry. Kirkkotarha oli siksi loitolla ihmisten asunnoista ja suurella metsällä piiritetty, niin ettei täällä ollut mitään vaaraa peljättävänä varsinkin kun olimme tähän toimeen tottuneet ja monesti ennenkin kaivaneet ruumiita samasta kirkkatarhasta. — Me menettelimme toimessamme tavallisuuden mukaan; loimme mullan pois, väänsimme kirstun auki, pistimme ruumiin säkkiin, täytimme huolellisesti haudan mullalla ja veimme onnellisesti saaliimme kärriin. Sitte juoksimme kärrin kanssa hyvää vauhtia lääkärin asunnolle ja tulimme takaportin kautta sisälle noin kello 2 aikana yöllä. Hän oli valveilla meitä odottamassa. Me kannoimme ruumiin pöydälle lääkärin leikkuuhuoneesen. ”Oletto nyt varmat siitä että se on sama ruumis, jota minä vaadin?” ”Se on ruumis siitä haudasta, jonka neuvoitte,” vastasi isäni. ”Asia on semmoinen,” jatkoi lääkäri, ”että tämä kuoleman tapaus on erinomaista laatua, joka täytyy tulla tunnetuksi lääketieteelle, vaan kun hänen tyhmät sukulaisensa eivät suoneet ruumiin tarkastelua, täytyi minun hankkia se käsiini tällä tavalla. Se on eräs nuori tyttö, joka monjaita päiviä sitte nousi tervennä ylös ja oudon taudin tautta oli muutamain tuntien perästä ruumiina: tämmöiset tapaukset ovat tärkeät tuntea, että voidaan semmoisia kohtauksia auttaa miten mahdollista. Tyttö raukka! hänen arkussaan oli tavattu joukko nimettömiä rakkauskirjeitä,” jatkoi lääkäri.

(Jatketaan.)