Murtavia voimia: IX luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VIII luku IX luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
X luku


Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka salaisella kauhulla, – tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa. Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia. Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla, joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun häränpakaran tahi muuta.

Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin tuontuostakin parempia paloja kädessä.

Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla.

Tietääkö nimismies?

Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt, niin...

Oikein todenteolla moni pelkäsi.

Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta...

Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä.

Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna.

Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä, valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy ladattuna.

Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita.

»Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.»

Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran, y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena. Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla.

Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi suu hymyssä:

»Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan ketun juonet.»

»Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili ajopoika.

Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa, isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta.

Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet mukaansa.

Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin Vennu.

Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma. Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi:

»Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.»

Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen, tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei edes katsonut häneen, uudisti Vennu:

»Onko se totta?»

Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan tavallisella äänellä:

»On.»

Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti sykkimään.

»Mutta se on valhe!» huudahti Vennu.

Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet ristissä rinnalla.

Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg äkkiä:

»Mutta sanokaa nyt, oletteko te syyllinen

»Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin tenhottomasti hän vastasi:

»En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.»

»Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?»

Vennu puri hampaita.

»Niin tietysti.»

Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti:

»Te olette syyllinen

Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme.

»Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän.

»Minä.»

Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden, joka häntä kiusasi.

»Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan. Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat.

Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten.

»Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja.

»Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin.

Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen käsirautain väliin, sitten vasemman.

Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua.

Renki sai käskyn valjastaa hevosen.

Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa’alla tavalla ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt, auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa.

Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin. Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin.

Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä, nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni. Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli yllinkyllin.