Murtavia voimia: X luku
| IX luku | X luku Murtavia voimia Kirjoittanut Santeri Alkio |
XI luku |
Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana. Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin jätteitä.
Ella potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti:
»Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi ollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa mammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin omena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt ne puunoksille iankaikkiseksi.»
»Joo», sanoi kelloseppä partaansa nauraen, »ette tekään tarvitsisi tätä vanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin köyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn kiirettä.»
»Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?»
»Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.»
»Pane s–noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se nyt on, taikka...»
Saappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli nousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti.
»Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se maksaa, jos se korjataan.»
»Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana», muistutti emäntä takan äärestä.
»Hääh?» kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas, »mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!» Sitten kellosepälle: »Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes hameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista varsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.»
Ahlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi:
»Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa rahaa; palkat nousevat.»
»Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut paremmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet jotenkin näsäviisi mies.»
Ahlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi suurella vakuutuksella:
»Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa nauttivat elämästä.»
Ella nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään emännältä:
»P–ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista ikänä?»
Samassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa aikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan piika-Tiinan kylänkepin kanssa.
»Kaa!» huudahti, »kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.»
Tuo oli tavallisesti emäntä. »Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?» Hän kävi ottamassa sen tytöltä.
»Katsos, kellomestari, kylänkeppiä», rupesi Ella kehumaan ja näyttelemään. »Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin kuin Jumalan luoma.»
Toinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain irvistelemään:
»Kaikista ne moukat komeilevat.»
Ella katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä.
»On sulla juutaksella suuta», sanoi, »jos mä viitsin, niin leivottelen tuolla selkäs niin pehmoiseksi että...»
Emäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä kuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan.
»Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka sekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä pannusta tulee.»
Emäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja vadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon.
»Kaada nyt, kaa!» kun ei emäntä totellut.
Ahlström istui juomaan hänkin.
»Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis talollisten tyttäriä?» kysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä mennään.
»Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!» kuului emännän puolelta.
»Ei minua tarvitse kahvitella», selitti Tiina hämillään siitä, että hänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan.
»Mitä emäntä?» juuritti Ahlström.
Huonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä huomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin jättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi. Ahlström jatkoi:
»Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi penniä.»
»Voi juutina kumminkin», ähkyi Tiina hämillään.
Nyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi tulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa.
»Ei», esti Ahlström, »teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on poroja.»
Emäntä jo suuttui:
»Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.»
»Herroiksi?... herroiksi?» nauroi Ahlström. »Kylläpähän sitä osataankin herroiksi!»
»Sakoista ne rahat maksetaan.»
»Syökää itse sakkoja, koetteeksi.»
Mutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna hän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä, ja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä keskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän. Ellalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa:
»Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.»
Aivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi akkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg.
»Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.»
»Mihin nyt?»
»Sinne meille vaan.»
»Mitä nimismiehellä nyt...?»
»No no, sittenpähän näet.»
Ella rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren penkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen alta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja virkahti aivan kuin sivumennen:
»Talossa ei ole puutetta.»
»Ostettiin rukiita tässä...» sanoi Ella.
»Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?»
»Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...»
Ella oli nyt valmis, joten lähdettiin.
Tultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti itse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan pöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m. tällainen Ellaa koskeva muistiinpano:
»Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton velaksi Karin Vennun takauksella.»
Mitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti kuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein täydellinen katovuosi.
Grönberg astui Ellan ääreen ja kysyi:
»Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?»
»Kaupungista on haettu ja...»
»Vai kaupungista!»
»Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.»
»Sinä sanoit ostaneesi rukiita kestikievarilta?»
»Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita, kun...»
»Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi valhetta. Kerro nyt lyhyeen ja selvästi, kutka ovat olleet osallisia Klitsin jyväin varkaudessa?»
»Klitsin jyväin varkaudessa?» kysyi Ella niin ihmettelevällä ja varmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. »Sitä en minä tosiaankaan tiedä», jatkoi hän.
»Etkö tosiaankaan tiedä mitään?»
»En mitään», vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin Grönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai vasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea vasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle poikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi piippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan makuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä selkään karjaisten:
»Ylös, lurjus!»
Ella päästi heikon äänen.
»Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...»
Ella alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn.
»Heitä tuo takki päältäsi.»
Ovi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama.
»Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä tiedät tuosta jyväin varkaudesta.»
Ella istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan käsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja sortumista.
Grönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla.
»Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa», kehoitti hän. »Äsken annoin minä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä odottamaan.»
Ella nosti päätänsä:
»Onko Vennu pantu kiinni?»
»On.»
Tuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta.
Sitten hän sanoi aivan hiljaa:
»Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään kaikenlaista.»
Nimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa, joka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen joukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma oli lähtenyt »Vennuperkeleestä», kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun kaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut mukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut toisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta pitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään huomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut.
Ei ollut tunnustanut.
»Se tappaa minut, kun irti pääsee», valitti Ella.
Nimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei Vennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan rauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti todistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies antaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa sieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen raukka, kun ilmoitti. –
Illalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja katsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi Vennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta kadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden kiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus lähetetty.
Tutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat jo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli kansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat saaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse.
Meteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja alkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu kirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää. Toiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään tulleet tuttavat.
»Hiljaa!»
Se räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan.
»Ei yhden miehen käskyllä!» huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului toisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen.
Mutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut, kun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin julmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi vuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit, niin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat, niin saataisiin koettaa...
»Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!» Toiset murisivat ja helistelivät kahleitansa.
Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta rupesi parkumaan ja pyytämään armoa.
Ja armo annettiin.
Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa.
»Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä noudatettiin paikalla.
Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä:
»En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!»
»Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää.
»Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!»
»Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle, »taikka tahdotko saada lisää?»
Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle myönnettiin.
Lukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois.
Matkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa. Ilta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla.
»Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?» virkkoi Grönberg taivasta katsellen.
»Kyllä on sellaiset merkit», sanoi lautamies ja huokasi.
»Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta hedelmöi.»
»Sen Jumala yksin tietää.»
Halla olikin sinä yönä.