Murtavia voimia: XI luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
X luku XI luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XII luku


Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä. Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui väsyneenä levolle.

Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut, tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, – ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, puunlehtiin tai tähkäpäihin, – kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa.

Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen.

Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä.

Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn painon alla koukistunut.

»Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle. Vastaamatta tähän virkkoi äijä:

»Tämä yö vie kaikki.»

Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän vanhimpaan isäntään.

»Jollei nouse tuulta», vastasi hän.

»Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja puhui sieltä:

»Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.»

Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti:

»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.»

»Koskee se», myönsi äijä.

»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.»

Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa.

»Ei ole... Pitäiskö olla?»

»Enhän minä sitä...»

»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal’auta kadehtisikaan sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.»

Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan.

»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa – kumma, ettei Jumalan käsi sitä rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi ukko:

»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ... niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs siitä, maailma huononee aina vain.»

»Eipähän se näy paranevankaan.»

Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta:

»Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.»

Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta.

»Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt velvollisuutenani auttaa myöskin muita.»

»Hm», murahti äijä.

»Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.»

Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä.

»Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.» Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin, kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle, virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi paikallaan, kyllä sen kuuli:

»Kaikki nyt otetaan tänä yönä.»

Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja vilkuttivat.

Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse, joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa. Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa, joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi mennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen, huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa, sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin!

Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä.

Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä oli valveilla.

Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti.

»Ei kaikki ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen.

»Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain toivossaan murahti mies hylkäävästi.

Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi kamariin.

»Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku.

Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata.

Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki. Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun.

Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli vainiolta pitkä riihitakki yllään.

Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan.

Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi ollut tässä huoneessa. – – »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä olisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...»

Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan. Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja rupesi itkemään.