Murtavia voimia: XII luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XI luku XII luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XIII luku


Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, – maassa oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema, kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki.

Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan kuin lämmittelemään.

Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä, vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä kohti, – koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.


Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä. Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä jollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä, kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei mies heräisi.

»Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.»

»On, lapsi.»

Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän.

»Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.»

Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa.

»Äiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta.

»Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä.

»Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan enää näkyneet ummessa pysyvän.

Mikko tuli tupaan.

»Huomenta.»

»Jumal’ antakoon», vastasi vaimo.

»Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?»

Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi:

»Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?»

»Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?»

Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään.

»Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»

»Löyhä?»

»Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»

»Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?»

Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä.

»Saattaahan siitä tulla lujakin.»

»No ja saattaako tulla löyhäkin?»

Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime kysymykseen virkkoi:

»Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se kitsasta sydäntä.

»Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman.

»Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat varkaat vähävoimaisia.»

»Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä löydy.

»Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko.

Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla äänellä:

»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti, senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ... ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri.

Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan.

Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja näytti sinne aikovan kadota.

Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona.

Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää silmäkulmastakaan esiin.

Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua, alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti. Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa.

Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa, sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta ei koskaan hävyttömästi.

Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat viljavainiot.

Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat, tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä, että viime öinen halla oli vienyt vainiosta kaiken mehun, tunnelman samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat, joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, – eivät olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin tajusivat mitä oli tulossa.

Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan maininnut omasta kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan, vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta. Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa, tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa, jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää toistensa heimolaisina.

Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti, sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen.

»Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua, »millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on vähäsen.»

Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt.

»Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt kelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...»

»Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli nimeänsä mainittavan.

Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä.

»Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.»

»Mitä sinä mun jyvistäni?»

»Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana, kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille jotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä nyt aiotte elää?»

»No, entä sinä itse?» kysyi joku.

»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi: »Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha kuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on, että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...»

Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen:

»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä taas muutti muotoa.

»Herra Jumala tätä yötä!»

Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja kysyi rautaa tarkoittaen:

»No mitä se nyt maksaa?»

»Parikymmentä penniä.»

»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...»

»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän leipää.»

»Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.»

»Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.»

Siikalahti mutisi jotain epäselvää.

»Häh?» kysyi seppä.

»Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.»

»Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.»

»Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?»

»On ne.»

»Ei olekaan, älä valehtele.»

»Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä köyhdy.»

»Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.»

Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään. Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille.

»– – – Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.»

Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen.

»Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten puuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä sitten itse tulen.»

Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen, että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko iloisella, nauravalla äänellä:

»Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?»

»Ei mitään.»

»Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?»

Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa:

»No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi työtä?»

Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti katsellen Siikalahden isäntää.

Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt.

»Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti.

»Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä kerjää, sen jumal’auta saat uskoa, jos tahdot!»

Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja uhallinen.

Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä yhteistä matkaa Esan kanssa.

»Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia, menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä Mikon läsnäollessa aisoissa.

Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois.

Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat, ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois.

Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas, surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita.