Murtavia voimia: XIX luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XVIII luku XIX luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XX luku


Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan houraili, toisinaan taas oli tajuissaan.

Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään. Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen, mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi.

Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat takauksista yht’äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan saavuttivat rajuuden huipun.

Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella, hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta, hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa.

Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä. Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi ja ketä.

Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan.

Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen käsipuoleen ja kuiskasi:

»Lähde sänkyyn.»

Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa silmiin ja huoahti raskaasti.

Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja puristi sitä lujasti, virkahtaen:

»Rukoile minun kanssani!»


Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi hän:

»Pian on meillä sitten ryöstömiehet.»

Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan. Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, – sellaista, jota talossa syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa saada.»

Isä avasi silmänsä.

»Matti!»

»Mitä?»

Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa:

»Isä.»

»Mitä?»

Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä...

Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki, että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin.

Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy, minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin. Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, – semminkin kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa.

Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi, melkein niinkuin äiti!

Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin hän elää.

Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta. Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden raikas tunnelma ailahti rinnassa.

Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut, joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa. Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta. Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa pihatupaan ja ryhtyi auttamaan.

Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta, jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä lievittämiseksi.


Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei ainakaan muuten kuin riitelemällä.

Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan Valee Hautalaan ja sanoi Matille:

»Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.»

Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa.

Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi, ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille puhumaan.

Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan. Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon kilpailijana.

Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa.

Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta ilmeestä, että Matti aikoo saada talon. Raivoisa, kostonhimoinen tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat. »Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.»

»Sata!»

Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty ylös kymmenin ja viisin markoin.

»Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä.

»Mitä sitä sillälailla... Sata!»

»Viisi!»

Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa.

Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä!

Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä, ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi ja luulee, että minä panen kuuteen tuhanteen...

Mikko luki hyvin selvästi:

»Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!»

Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin...

»Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn.

Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti tarkoitti.

»No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.»

»Ei penniäkään.»

Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat:

»No sille talolle tuli hintaa.»

Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt.

Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen.

»Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi nauramaan:

»Pidä nyt, kun niin mielesi teki.»

Mikko kynsi päätänsä.

»Minä rikon.»

»No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.»

Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista.

Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava.

Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä omavaraiseksi mieheksi.

Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko:

»No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...»