Murtavia voimia: XX luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XIX luku XX luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XXI luku


Sinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan kautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti kevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli kuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa hymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi niin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä hinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin nähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi aivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin hullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä nyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat tuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin talon omistajaksi!

Kotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen ryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille, joita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin ne herrat menevät.

»Karin loukolle!» selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan hiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti. Stenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei puhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius:

»Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.»

Miksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin ilmoittamaan, että hevonen on valmiina.

»No itsekö sinä tulet kyytiin?» kysyi Kalenius.

»Niin... Enkö minä kelpaa?»

Kaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään. Pihalle mennessä selitti isännälle, että hän suorittaa juomingit, kun takaisin palataan.

Mitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä hän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan ajatuksenjuoksuun kysyi hän:

»Oliko se Karin kartano vakuutettu?»

»Oli ... oli se ... kyllä se oli», selitti Kalenius.

Mutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja epävarmaa. Mitähän?

Jotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan sanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki.

Nimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla tavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella, oli vaiti kuin myyrä.

Oli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors jäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan. Kierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille:

»No tulehan katsomaan... Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.»

Ei Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon.

»Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?» kysyi Kalenius.

Näkihän Mikko.

Lähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä Kalenius todellakin maksoi kaikki laskut.

Kun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan palotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon rakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle todistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin unetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa päällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi palotarkastuskertomuksen Vennu Karin rakennuksista, jotka olivat vakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta todellisuudessa olikin palanut Ville Karin rakennukset, joita ei oltu vakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista juovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan tarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius ristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä Stenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti puolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat hetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen.

Työ oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo kerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa kuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä onnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan Karin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän kuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän kirjeen postiin.

Saman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut silmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja viluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti ajamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville asui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein säälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan.

»Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?» kysyi Mikko siinä muun puheen välissä.

Eipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut tullut siihen ryhdytyksi.

»Sepä oli vahinko!»

»Niin kovin surkea vahinko, että...»

Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin. Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma, päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna.

Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut.

Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin.

»Mitä nyt?»

»Ei mitään!» Mikko nauroi yhä.

»Mitä sinä naurat?»

»Tahtoisitko tietää?»

»Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?»

Mikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi:

»Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?»

Kalenius vaaleni:

»Missä eilisessä?»

»Noo», Mikko taas nauroi, »älä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että sinä taas meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä».

»Taas?» äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät sekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä näki.

»Katsos ... minun omatuntoni ei antanut mukiin ennen kuin...»

»Älä sinä puhu omastatunnosta!» huudahti Kalenius. »Mutta nyt minä alan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä vakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.»

»No niin.»

»Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.»

»Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä Stenforsin puheilla.»

»Sieltä sinä potkun saat.»

»Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.» Mikko nousi jo lähteäkseen.

»Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen petkutuksesi?»

Kalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti pihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin oli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui itse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa:

»Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?»

»Noo ... palkan sinä olet niistä saanut.»

»Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt palkankaan edestä.»

Mikko nauroi vingahti:

»Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.»

»No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on minulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule sovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.»

Mikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen ryhtiänsä säilyttää vastasi:

»Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.»

»Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen pettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.»

Voitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen etusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän:

»Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla sekaantumatta toistemme asioihin.»

Levottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti Kaleniusta, joka yhä varmistui.

»Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?» piinasi Kalenius.

Mikko oli nähtävästi aivan sekaisin.

»Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat...»

Kalenius purskahti kaikuvaan nauruun.

»Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun omatuntosi, joka sinut ajoi tänne?»

Mikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän lähtemään pois sanoen:

»No, puhutaan hänestä toiste.»

»Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö sinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?»

»Ja teetkö sinä samoin?» hymyili Mikko.

Kalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen:

»Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen polttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään eikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko? Ja jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin...»

»Niin mitä?»

»Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä paikkakunnalta?»

Vähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi:

»No sovitaan pois.»

»Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.»

»Lainaksiko?»

»Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun päälle.»

Mikko empi.

»Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle raippavitsoja.»

Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla muistutti Kaleniukselle:

»No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.»

Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi mielihyvissään.


Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle.

Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä, unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa.

Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä tiesi hyvän, helpottavan keinon:

»Pannaan plöröksi – ja huolet hevosille.»

Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän ihmistenmoiselta.»

Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän päällä kuojullaan.

Silloin koputettiin ovelle.

Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään.

Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa.

Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä:

»Anteeksi.»

Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä, luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän:

»Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi alle, etteivät lattiata tahri.»

Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa, kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja. »Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön.