Murtavia voimia: XVII luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XVI luku XVII luku
Murtavia voimia
Kirjoittanut Santeri Alkio
XVIII luku


Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät riittäneet mihinkään.

Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; – oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty.

Se oli tuskallinen kokous.

Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa. Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi.

On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan, ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa täydellisesti masentunut.

Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi.

Täytyi tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja itkeä, täytyi taistella.

Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään», oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, – joka este myönnettiin täysin oikeutetuksi.

»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.»

Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän lähtee.

Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille. Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta. Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta. Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse. Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan. Valee pidätti hevosta.

»Mistä te olette?»

Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:

»Lehtimäeltä.»

»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?»

»Voi Jumala!»

Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:

»Leipää!»

Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus:

»Voi Jumala!»

Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan, pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan.

Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä, ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen huomiota.

»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok’ikisen hivenen. Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi, ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti:

»Se nukkuu.»

»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.»

Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan lasta syliinsä.

Miksi se oli niin omituisesti kankea?

Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut.

Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti riemuitsi oikeastaan omasta pelastuksestaan, kun oli vapautunut lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen:

»Kun sais vielä voileipää.»

Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut toivomusta kuulevinaan.

Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein kyyneleet nousivat silmiin.

Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille.

Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä, häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin kauppias –n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset.

Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin vaihettelivat toivon ja pelon välillä.

Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä, ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen:

»Mistä te olette?»

Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa.

»Mitä asiaa?»

Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut. Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli.

Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä, millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty, oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat.

»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän katseensa epäilevän näköisenä mieheen.

»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari –n kanssa?»

»Sama.»

Kuvernööri kohautti olkapäitään:

»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia rettelöitä?»

Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa:

»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja totuuden puolella.»

Kuvernööri veti suutansa hymyyn:

»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän:

»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät, mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa teille mitään.»

Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi:

»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, – niitä ei ole monta, – ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee köyhäväki sukupuuttoon.»

»Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä.

»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin, ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.»

»Kahdeksan luotia!»

»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, – täällähän tuomiot on annettu, että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan kuolemaa.»

»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten olen kuullut?»

»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.»

Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti. Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:

»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, teidän täytyy. Minä tässä en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.»

Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna sananvuoroa.

»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet tänne kerjuulle, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.»

Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan erikoinen sävy.

»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka siihenkin olisi syytä – kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin viimeinen. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. – Me emme mene ilman jauhoja.»

Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.

»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen kättä.

Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä.

Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen eteen ja virkkoi:

»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä

Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja.